Elina Pitkäkangas: Kuura (Myllylahti 2016)

En ole julkaissut tässä blogissa ollenkaan kirja-arvioita aikaisemmin, mutta teenpäs nyt poikkeuksen. Taustatietoina sanottakoon, että lapsena ja teini-ikäisenä luin mielelläni kauhutarinoita, sellaisia perinteisiä siis. Sitten kun paranormaalista romantiikasta tuli hitti, olin jo yli-ikäinen. Twilight on ehkä korneimpia leffoja mitä olen koskaan nähnyt, niitä kirjoja en ole sen sijaan lukenut. Kirjoja luen muutenkin hävettävän vähän ottaen huomioon, että yritän parhaillaan kirjoittaa sellaista. Oikeastaan en taida olla varsinaista kohderyhmää tälle kirjalle. Mutta koska yritän tehdä nuortenkirjaa ja koska olen seurannut Elinan blogia jo ennen Kuuran ilmestymistä, tämä kirja kiinnosti minua todella. Oikeastaan pitkästä aikaa kirja, jonka ilmestymistä oikein odotin. Ja nyt pääsenkin sitten odottelemaan Kuuran jatko-osaa, Kuura kun on nuorille aikuisille suunnatun ihmissusiteemaisen trilogian ensimmäinen osa.

Tarina kertoo kahdesta lukiolaisesta, Inkasta ja Aaronista, ja heidän elämästään Turun kupeessa sijaitsevassa Kuurankeron pikkukaupungissa. Kaupunki on suojattu muurein, koska tässä maailmassa hukkavirus, lykantropia, on todellisuutta, ja ihmisiä yritetään suojella siltä. Hukkia ei kuitenkaan ole enää vuosiin elänyt alueella, Suomessa vain jossain Venäjän rajalla ja sitä rataa. Tai niin ihmisille ainakin uskotellaan. Todellisuus kaupungin muurien takana saattaakin olla toinen, ja kenties myös muurien sisäpuolella, kuka tietää – hukat kun ovat ihmissusia vain täydenkuun öinä ja muulloin tavallisia ihmisiä.

Kirjan alussa päähenkilöiden normaali elämä muuttuu, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavan onnettomuuden vuoksi sairaalaan Turkuun. Tämä tapahtuu täydenkuun yönä, mistä johtuen Inkaa ei päästetä katsomaan veljeään, koska Turkuun mennäkseen hänen täytyisi päästä muurien ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan Inkaa pysäytä, ja hän päättää toimia omin päin. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka lopulta johtaa hyvinkin katastrofaalisiin seurauksiin.

Tulee ilmi, että Kuurankerossa on kuin onkin hukkia. Kumpikin päähenkilöistämme myöskin rakastuu sellaiseen, ja nämä rakkaustarinat ja yritykset pitää hukat salassa (hukkia metsästetään ja mikäli ne paljastuvat, niille ei todellakaan seuraa siitä mitään hyvää) ovat suuressa osassa tarinaa. Pääjuoni, punainen lanka kaiken takana on kuitenkin se, että Inka on valmis tekemään mitä tahansa (siis todellakin sanan varsinaisessa merkityksessä) pelastaakseen koomassa viruvan veljensä. Se, miten hän tämän aikoo tehdä, on melkoisen vaarallista ja kyseenalaista toimintaa. Veljensä lisäksi toinen henkilö, josta Inka välittää silmittömästi, on Aaron. He eivät seurustele, mutta jotain kummia kipinöitä ja suorastaan sairaalloiselta vaikuttavaa omistushalua (ainakin Inkan puolelta) heidän välillään kuitenkin on. Inkan ja Aaronin lisäksi tärkeitä henkilöitä tarinassa ovat hukat ja heidän erikoislaatuinen perheensä.

Pidin tarinan juonesta ja siitä, miten tapahtumat ja eri ihmiskohtalot nivoutuivat siinä yhteen. Tarina oli tasapainoinen, kuljetti mukanaan ja jaksoi kiinnostaa koko ajan. Osa tapahtumista oli kylläkin melko ennalta-arvattavia, mutta eivät liian monet eivätkä haitaksi saakka. Jännitystä löytyi aivan riittämiin. Tarinan maailmassa normaali nykypäivän arki ja paranormaalit jutut oli myös yhdistetty uskottavalla tavalla, eivätkä ne häirinneet toisiaan, päinvastoin. Joitain asioita hukkiin liittyen jäi toki auki, mutta ne varmaan tarkentuvat kirjasarjan seuraavissa osissa. Jatko-osia silmällä pitäen annettiin lopussa myös vihjeitä tietyistä asioista, joiden kehittymistä jään odottamaan innolla.

Päähenkilöiden kertojaäänet vuorottelevat kirjassa luvuittain. Kuten olen monesta muustakin arviosta lukenut, Inka oli oikeasti todella ärsyttävä. Häneen oli lähes mahdotonta samaistua. Varmasti hänen kaltaisiaan ihmisiä on, ja henkilöhahmo oli sinänsä kiinnostava, mutta väkisinkin minä-muodossa kirjoitettu teksti hänen näkökulmastaan tuntui paikoin siltä, että kenties kirjoittajakaan ei ole kyennyt samaistumaan häneen riittävästi. Välillä tuli olo, että Inkalle oli kirjoitettu tahallaan mahdollisimman itsekkäitä ja typeriä ajatuksia. Jollain tavalla hahmo jäi siten turhan yksiulotteiseksi. Toivottavasti Inka kehittyy ja näyttää itsestään uusia puolia sarjan muissa osissa.

Toinen päähenkilö Aaron oli sen sijaan samaistuttavampi hahmo, kiltti ja melko normaali, eikä hänen pelimiesmaineensakaan ehtinyt ärsyttää. Hänestä tuli ilmi tarinassa useampia puolia kuin Inkasta, ja hahmonkehitys oli siten selkeämpää. Tilanne, johon kirjan lopetus hänet saattoi, oli yhtä aikaa surullinen ja kaunis, ja ehkä juuri hänen osaansa sarjan jatko-osissa odotan suurimmalla mielenkiinnolla.

Siltikin minusta kiinnostavin henkilö tässä tarinassa oli Matleena. Hän vaikutti ikäisekseen kypsemmältä kuin Inka tai edes Aaron, ja vaikka hän jäi tietyllä tapaa etäisemmäksi (mikä johtuu varmasti suureksi osaksi siitä, että häntä tarkasteltiin aina joko Inkan tai Aaronin näkökulmasta), hän oli silti yllättävän moniulotteinen. Häneen liittyvistä paranormaaleista jutuista huolimatta hän oli ihmeen samaistuttava hahmo.

Muut kirjan henkilöt jäivät oikeutetusti statisteiksi, ja olivat sellaisina toimivia kaikki tyynni.

Hukkajuttujen ohella kirjassa oli myös lukioikäisten nuorten normaalia elämää bileineen ja futisharkkoineen. Myös Inkan ja Aaronin kaveripiiri esiteltiin, ja heidän keskinäinen kanssakäymisensä oli minusta virkistävän realistista. Tämän realismin sekaan oli kuitenkin ripoteltu pieniä muistutuksia siitä, että tarinassa ollaan kuitenkin muualla kuin ihan tässä meidän maailmassamme. Monet pienet yksityiskohdat telkkariohjelmista futisjoukkueen nimeen liittyivät jollain tavalla hukkiin. Nerokasta!

Kirjoittamista harrastavan ihmisen näkökulmasta vielä pari sanaa. Tarinan kieli oli sujuvaa ja realistista, ei turhan kaunistelevaa eikä runollista. Tapahtumat kerrottiin, ei romantisoitu. Lukijan tunteet herätettiin enemmän tarinan itsensä kuin kuvailevan kielen keinoin. Kuitenkin sinne tänne oli sujautettu mukaan tavallista kauniimpia lauseita, oikeisiin kohtiin ja sopivassa määrin. Hyvä tehokeino, ja tässä sitä oli käytetty juuri oikein. Olen lukenut myös kirjoja, joiden kieltä on puuduttavaa lukea liiallisen erikoisuudentavoittelun vuoksi, ja tämä ei ollut sellainen. Tämä oli kieliasultaan lähes moitteeton.

Kuitenkin on pakko mainita muutama pikkujuttu, jotka ovat toki varmaan vain omasta henkilökohtaisesta maustani johtuvia. En ihan ymmärrä, miksi kännyköistä piti puhua niiden merkkien mukaan, ja miksi henkilöiden silmien värejä piti mainita niin toistuvasti. Myös puhekieliset sanat muualla kuin dialogissa eivät mielestäni aina olleet kovin toimivia. Mutta yhtä kaikki, mielipidekysymyksiä, ja varmasti moniin lukijoihin nämä tehoavat.

Kokonaisuutena kirja lunasti odotukseni. Olisin varmaan innostunut siitä enemmän, jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, mutta kyllä se viihdytti erittäin hyvin tässäkin iässä (olen 30-vuotias). Uskon, että nuorempi polvi tykkää tästä ihan täysillä. Suosittelen teosta kaikille lukemista harrastaville nuorille ja miksei vähän vanhemmillekin, ja myös niille, ketkä eivät lähtökohtaisesti edes ole paranormaalin romantiikan ystäviä. Tässä tarinassa nimittäin on paljon muitakin ulottuvuuksia, ja se onnistuu myös välttelemään kliseitä suht tehokkaasti. 4-/5 tähteä, ja jään innolla odottamaan jatko-osia!