Unessa
lennän. Olen lintu. Tunnen siipieni alla viileän ilmavirran, liidän korkealla.
Yhtäkkiä säpsähdän. Herätyskelloni piipittää yksitoikkoista sointiaan. Työnnän
käteni peiton alta ja lopetan kellon ääntelyn. Se on puoli seitsemän, maanantaiaamu.
Huoneessa on hämärää. Pitäisi mennä kouluun. Ei jaksaisi.
Nousen
vaivalloisesti ylös. Edellisillan valvominen näkyy ja tuntuu minussa. Kävelen
ikkunani luokse ja vedän rullaverhon sen edestä. Ikkuna on valkoisessa
huurussa, yöllä on ollut pakkasta. Sumu verhoaa maan, enkä näe edes tielle.
Koitan kädelläni patteria. Tunnen sen lämmön. Huokaan. Avaan huoneeni oven ja
valun hitaasti portaita alas. Voisin hetkellä millä hyvänsä pudota niiden
alapuolelle.
Alakerrassa
on kylmempi. Avaan kuistin oven. Se narahtaa hiljaa kuin aavetalossa. Kuistin
kylmyys iskee päälle, kun nostan sanomalehden oven vierestä. Koko kuisti
näyttää kuin lumotulta satumaalta, joka on juuri nyt levossa, mutta heräisi
kevään tullen. Ruskan punaisiksi värjäämät viiniköynnökset kiemurtelevat
kaikkialla lasien takana ja korituolit sekä pöytä odottavat hiljaa istujaansa.
Suljen
kuitenkin kuistin oven ja laahustan keittiöön. Joku on jättänyt illalla tyhjän
maitotölkin pöydälle. Heitän sanomalehden sen viereen. Katson jääkaappiin, joka
ei tällä hetkellä sisällä juuri mitään aamiaiseksi sopivaa. Olen aikeissa
istuutua pöydän ääreen, kun kuulen äänen. Vaimeana törähtelynä se lähestyy ja
kuuluu pian aivan lähimetsikön yläpuolelta. Kuin vaistonvaraisesti säntään
ulos. En välitä kylmyydestä, enkä juuri tunnekaan sitä, sillä minun on nähtävä
tuon satumaisen äänen lähde. Seison yöasussani keskellä pihaa ja suuntaan
katseeni kaukaisuuteen. Odotan.
Sieltä ne
tulevat. Metsän takaa ilmaantuu näkyviin kaksi puhtaan valkeaa olentoa, siivet
sulavasti ilmaa halkoen. Kaulat pitkinä ne lentävät suoraan ylitse, etelään.
Pohjoisen aapasoilta ne tulevat, nuo Lapin lähettiläät, tuovat tuulahduksen
suurilta erämailta. Ne rikkovat tämän syysaamun hiljaisuuden
trumpettisointisilla äänillään. Seuraan joutsenia katseellani niin kauan kuin
ne näkyvät, ja kun ne eivät enää näy, käännän katseeni maahan. Syysmuutto,
ajattelen. Joutsenten syysmuutto on alkanut. Keväällä linnut saapuvat Suomeen
pesimään ja syksyn tullen lähtevät pois. Ajattelen lintujen rytmiä. Missähän nuo
joutsenet ovat kuukauden kuluttua?
Alkaa tulla
kylmä. Palaan sisälle, mutta jään kuistille. Istun korituoliin, joka narahtaa
ajattomasti, kun käperryn siihen. Katselen viiniköynnöksiä, katselen huuruisia
ikkunalaseja. Katselen tyhjää tuolia edessäni; et enää istu siinä. Syksy saa
minut ajattelemaan ja muistelemaan. Enemmän kuin koskaan ennen palaavat muistot
pintaan. Viime syksy. Olit vielä kanssani. Kun kuulimme nuo joutsenten äänet,
juoksimme yhdessä ulos, jaoimme yhdessä kaiken sen. Kun linnut olivat menneet,
heittelimme puista pudonneita lehtiä toistemme päälle. Nauroimme; siinä ei
ollut sellaista haikeutta kuin nyt.
Käperryn
tiiviimmin tuoliin, leukani on polvieni välissä. Hahmottelen sinut tyhjään
tuoliin. Saatan melkein nähdä sinun hymyilevät kasvosi, paksut tummat hiuksesi
valahtaneina otsalle. Ruskeat silmäsi lämmittävät minua lempeällä katseellaan,
jonka luot minuun.
Herään
todellisuuteen. Sinä et ole siinä. En voi kuulla pehmeää rauhallista ääntäsi
enkä käpertyä lämpimään syliisi. Olet poissa. Kuin muuttolinnut sinä lähdit
pois. Joutsenet lähtivät, mutta tulevat takaisin keväällä. Sinä et. Et tule
koskaan takaisin, olet ikuisesti poissa. Muutit toiseen maailmaan, joka on nyt
kotisi.
Kouluaine 9.
luokalta, kaivoin iskän vintiltä :)
