Okei,
sijainti Rooma. Siis pidemmin ilmaistuna Eurooppa, Italia, Rooma – se kuuluu
johonkin alueeseen, Claire sanoo – Lazio, Rooma. Ja me olemme menossa
Vatikaaniin.
Täällä
on kuuma. Heinäkuu, tietysti. Ruuhkakin. Onneksi Claire osaa neuvoa missä
kannattaa käydä ja syödä tähän aikaan vuodesta. Olemme löytäneet paikkoja,
joihin tavallinen turisti ei eksy. Claire on erilainen täällä kuin kotona
Suomessa. Hän puhuu enemmän ja puoliksi italiaa, en ymmärrä puoliakaan, olen
kyllä onnistunut tilaamaan jossain ravintolassa pasta al pesto.
Olemme
aika erikoinen kaksikko. Kotona minä olen majakka ja Claire perävaunu, mutta
täällä se on toisinpäin. Claire vie ja minä vikisen. Claire opettaa kaikkea
mutta en opi. Jos Claire opettaa että tuon puun nimi on herranjestas-en-muista-mikä,
niin muistan vain että sen puun luona oli komea jätkä ja toisella puolella
katua jollain hieno paita.
Metrossa.
Hälinää enemmän kuin Helsingin metrossa. Claire lukee italiankielistä sanomalehteä
jonka otti viereiseltä penkiltä, minä katson ja tarkkailen. Vastapäisellä
penkillä istuu vanha mies, jolla on kunnon Super Mario -viikset. Tökkään Clairea
kylkeen ja kohotan kulmaa. Mutta hän ei tajua, hän vilkaisee missä mennään ja
taittaa lehden toisinpäin. Hän lukee kulmat kurtussa ja nappaa lehden
laukkuunsa. Hänellä on vihreä nahkalaukku ja se on auki, vaikka hän itse sanoi
että Rooman metrossa kannattaa varoa.
Olemme
oikealla pysäkillä. Claire nousee ja hymyilee, tsekkaa että seuraan. Ja taas
mennään, perävaunu ylpeän majakan perässä ruuhkaiseen tunneliin.
En
ole varma olenko kovin kiinnostunut Vatikaanista. Se on uskonnollinen paikka,
siellä asuu paavikin. Paavi on vähän pelottava ukko. Ja eikös ne käytä lapsia
hyväkseen tai jotain? Claire ei naura kun mainitsen siitä. Hän selittää jotain,
totuuksia varmaan. Hän kai tietääkin jotain aiheesta. Claire ei ole katolinen,
mutta hänellä on täällä sukulaisia jotka ovat eikä hän hirveästi tykkää
uskonnonpilkasta. Tai edes läpänheitosta. Hän ei antanut minun pukea yhtä
bändipaitaa päälle tänään, vaikkei siinä ollut edes ristiä väärinpäin.
Onneksi
meillä on liput niin ei tarvitse jonottaa Pietarinkirkkoon. Tai tarvitsee
sittenkin vähän, nimittäin niiden jonossa joilla on liput. Jonossa Claire
kaivaa sanomalehden vihreästä laukustaan ja näyttää sitä minulle. Siinä on
pikselimössöinen kuva nuoresta tytöstä. Claire sanoo että kuvassa on vuonna
1983 kadonnut tyttö, joka asui Vatikaanissa. Tyttöä ei koskaan löydetty.
Creepy.
Luulin
että Vatikaanissa asuu pelkkä paavi ja muutama pappi, mutta näköjään olin
väärässä. Claire valaisee miten asia on. Jonon etupää lähestyy, hän työntää
lehden takaisin laukkuunsa. Hän sanoo että Vatikaanin eräästä kellarista on
löydetty ihmisluita jotka ovat ehkä sen tytön. Creepy potenssiin sata!
Okei,
täällä ei olekaan creepyä. Ihmisiä on sikana, täällä on todella korkea katto,
taidetta, paljon taidetta. Kullanväristä, kaikenlaisia munamiehiä esittävää
taidetta, uskonnollista taidetta. Siis ihan hienoja mutta ei ehkä minun makuuni.
Täällä ei saa kuvata mutta silti kaikki kuvaavat, minäkin. Claire ei kuvaa.
Hänelle tämä on kai yhtä peruskauraa kuin minulle suomalainen metsä. Ai niin,
se on peruskauraa Clairellekin. Kaksi kotimaata, miltä se tuntuu? En ole
koskaan kysynyt.
”Claire?
Miltä tuntuu kun on kaksi kotimaata?”
Naurua.
Sydämellistä naurua.
”Ei
kun mä kysyn tätä ihan tosissaan! Mä aloin kelata tätä vasta täällä!”
”Ai
täällä Vatikaanissa vai Roomassa yleensä?”
”No
en mä tiedä. Mutta mennääks eteenpäin, olis vähän nälkä tuolla vatsanpohjalla.”
Claire
nauraa, kohentaa vihreää olkalaukkuaan ja selittää missä Vatikaanissa kannattaa
syödä. Kuulemma kovin hyvää ruokaa ei monesta paikasta saa. Kunnon kulinaristi
Clairekin, vaikka kyllä hän koto-Suomessa grillaa jauhomakkaraa siinä missä
muutkin.
Sikstuksen
kappeli. Vau.
Taas
niitä outoja puita, joissa on kahdenväristä kuorta. Paljon puluja. Vielä
enemmän turisteja. Jostain leijuu pizzan tuoksua! Syömään on päästävä.
”Mutta
Claire, mistä ne luut löytyivät?”
”Suurlähetystön
kellarista. Ei se ole avoinna yleisölle.”
”Mutta
sähän olet puoliksi italialainen, etkö sä vois vähän puhua jollekin? Miten olis
vaikka tuo vartija tuolla, eikö ole aika komea?”
”No
on...”
Alamme
Clairen kanssa muuttua kikattaviksi kanoiksi. Eihän tämän mitään chick litiä
pitänyt olla vaan jännäri? Kun on luitakin löytynyt ja tyttö kadonnut. Mutta ei
sille voi mitään jos täällä kirkossa ei ole mitään jännää! Vai ovatko hikiset
turistit jänniä? No sitähän minäkin. Lähinnä jännittää saanko kohta
pasta-annoksen vai kuolenko nälkäkiukkuun ennen sitä.
Jes,
ruokaa! Spaghetti alla bolognese. Ja viiniä! Lasi viiniä per henkilö, vaikka emmehän
ole Clairen kanssa kuin vasta kuusitoista...ei kukaan epäile, ei ketään
kiinnosta. Ja totta puhuen naapuripöydän mies ne viinit tarjosi. Sama mies kuin
metrossa – eläkeikäinen, marioviikset, taiteilijamainen baskeri, näyttää vähän
kasarilta karanneelta. Aika lailla ukko flirttailee, Claire juttelee ja nauraa,
en tajua mitään mutta kun Claire kippistää ukon kanssa, minäkin kippistän. En
ole suosittu Suomessa, pelkkä tavis, mutta nyt ollaankin Italiassa, tarkoitan
Vatikaanissa. Suomityttö näyttää kelpaavan täällä, hehheh taitaa viinilasi
nousta jo päähän pikkuisen...kippis ja ohops taisinpa hymyillä itsekin
viiksivallulle. On sillä ihan nätit silmät vaikka naama ympärillä onkin
ryppyinen. Olen hulluna ruskeisiin silmiin.
Claire
vetää toisen lasin valkkaria ja näyttää viiksivallulle sitä sanomalehteä.
Puhuvat pitkään, italiaa tietty. Mutta Claire on järjen ääni, ei hän tee mitään
tyhmää, eihän? Jos jompi kumpi meistä sortuisi ihme ukkoihin niin se olisin minä
ja onhan minullakin joku raja sentään. Se raja on ehkä 40 vuotta tai okei 50,
mutta tuo on yli 70! Ei saumaakaan. Vaikka onhan sillä ruskeat silmät...
Plataani.
Se on se puu. Minä opin sen! Kävelen käsikynkässä Clairen kanssa kohti – en
tiedä mitä? Ei ainakaan Pietarinkirkkoa eikä Sikstuksen kappelia.
Clairella
riittää juttua. Viiksivallu nyökkäilee, silmät säteilevät.
Ja
vau, joku vartija päästää meidät läpi tiukkaan vartioidusta portista. Ruumiintarkastus,
se pitää kyllä tehdä. Mutta eihän se haittaa kun tarkastajana on komea ruskeasilmäinen
vartija.
Suurlähetystön
kellarikerros on eristetty poliisien nauhoilla. Attention, attention, you can’t
go there! Investigation area.
Mutta
viiksivallu suoltaa vähän sanoja niin nauhat nostetaan.
Astelemme
kapeita kiviportaita pimeyteen. Tuoksuu maa, kellari, home, joku ikivanha
raunio. Täällä on rottiakin. Joku sytyttää valot. Alhaalla ei ole ketään.
Siellä on eristetty alue. Nauhassa lukee italiaa.
Viiksivallu
ja Claire juttelevat. Nurkassa osittain hiekan alla on ihmisen pääkallo.
Creepy.
Valot
sammuvat. Raskaita askelia.
Kalahdus.
Kirkaisu. Kuulosti Clairelta?
”Claire?!”
Lisää
askelia.
Hiljaisuus.
Pimeys.
***
Valoa
luomieni raossa. Kipua päässä. Liikaa valkkaria?
Ei.
Avaan
silmäni. Vieressäni on pääkallo. Tyhjät silmäkuopat, kunnes toisesta tunkeutuu
tuhatjalkainen. Hyi mikä liero. Mutta miksi en voi liikkua? Käteni tuntuvat
sidotuilta, samoin jalkani. Pyristelen. Ei auta.
”Apuaaaaa!!!!!!”
Käännän
päätäni. Makaan hiekalla luiden ympäröimänä. Ohimollani valuu verivana. Tai ei
se enää valu, se on kuivunut. Kauanko olen ollut täällä ja mitä helvettiä tämä
on? Missä Claire on?
”Claire?!”
Mitä
on apua italiaksi? En tiedä!
Italiaa
Clairen äänellä. Lähestyvää italiaa. Hän kuulostaa terveeltä. Vanha kunnon
Claire! Tämän täytyy olla joku väärinkäsitys.
Claire
ja ruskeasilmäinen vartija saapuvat. Myös 70-vuotias viiksivallu saapuu.
”Claire
kai sä selitit niille ettei me otettu mitään? Ei me koskettu mihinkään!”
Clairen
silmät välähtävät. Oudosti. Jossain sisälläni kiemurtelee pelon väre.
”Claire?”
”Nyt
olet koukussa. Kaikki nämä vuodet...nyt on tullut maksun aika.”
”Minkä
maksun, mitä helvettiä sä selität? Mä oon sun paras kaveri, muistatko?!”
”Niinhän
sä luulit...majakka.”
Vartija
ja viiksivallu lähestyvät. Molemmilla on käsissään lihaveitsi.
***
Kirkas
aamu. Haukotus. Mitä helvettiä?
Keittiötiloista
leijailee tuoreen kahvin tuoksu. Croissantteja, tuoreita leipomosta haettuja
croissantteja. Ikkuna on auki. Ulkona sirkuttaa varpunen. Autot tööttäilevät, joku
huutaa jotain italiaksi.
”Huomenta.
Syödään nyt kunnolla että jaksetaan kiertää tänään siellä Vatikaanissa.”
Silmäni
rävähtävät auki. Claire on ovensuussa kahvikuppi kädessään. Matelen keittiöön. Clairen
vihreä nahkalaukku lojuu tuolilla. Pöydänkulmalla on italiankielinen lehti,
jonka kannessa on pikselimössöinen kuva nuoresta tytöstä ja otsikossa vuosiluku
1983.
”Eh,
onko meidän ihan oikeesti pakko mennä sinne Vatikaaniin?”
Claire
kääntyy ja hörppii kahvia.
”Mutta
mä tunnen yhden jonka avulla me voitais päästä paikkoihin joihin perusturistit
ei.”
Clairen
laukku on auki ja vetoketjun välistä näkyy veitsen kahva.
Kansalaisopiston
luovan kirjoittamisen kurssille tehty kirjoitustehtävä. Inspiraationa
uutinen: https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/436f2e6a-2b01-4e6c-96fa-e8c5b5d97bf0
