keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Muutto

Unessa lennän. Olen lintu. Tunnen siipieni alla viileän ilmavirran, liidän korkealla. Yhtäkkiä säpsähdän. Herätyskelloni piipittää yksitoikkoista sointiaan. Työnnän käteni peiton alta ja lopetan kellon ääntelyn. Se on puoli seitsemän, maanantaiaamu. Huoneessa on hämärää. Pitäisi mennä kouluun. Ei jaksaisi.
Nousen vaivalloisesti ylös. Edellisillan valvominen näkyy ja tuntuu minussa. Kävelen ikkunani luokse ja vedän rullaverhon sen edestä. Ikkuna on valkoisessa huurussa, yöllä on ollut pakkasta. Sumu verhoaa maan, enkä näe edes tielle. Koitan kädelläni patteria. Tunnen sen lämmön. Huokaan. Avaan huoneeni oven ja valun hitaasti portaita alas. Voisin hetkellä millä hyvänsä pudota niiden alapuolelle.
Alakerrassa on kylmempi. Avaan kuistin oven. Se narahtaa hiljaa kuin aavetalossa. Kuistin kylmyys iskee päälle, kun nostan sanomalehden oven vierestä. Koko kuisti näyttää kuin lumotulta satumaalta, joka on juuri nyt levossa, mutta heräisi kevään tullen. Ruskan punaisiksi värjäämät viiniköynnökset kiemurtelevat kaikkialla lasien takana ja korituolit sekä pöytä odottavat hiljaa istujaansa.
Suljen kuitenkin kuistin oven ja laahustan keittiöön. Joku on jättänyt illalla tyhjän maitotölkin pöydälle. Heitän sanomalehden sen viereen. Katson jääkaappiin, joka ei tällä hetkellä sisällä juuri mitään aamiaiseksi sopivaa. Olen aikeissa istuutua pöydän ääreen, kun kuulen äänen. Vaimeana törähtelynä se lähestyy ja kuuluu pian aivan lähimetsikön yläpuolelta. Kuin vaistonvaraisesti säntään ulos. En välitä kylmyydestä, enkä juuri tunnekaan sitä, sillä minun on nähtävä tuon satumaisen äänen lähde. Seison yöasussani keskellä pihaa ja suuntaan katseeni kaukaisuuteen. Odotan.
Sieltä ne tulevat. Metsän takaa ilmaantuu näkyviin kaksi puhtaan valkeaa olentoa, siivet sulavasti ilmaa halkoen. Kaulat pitkinä ne lentävät suoraan ylitse, etelään. Pohjoisen aapasoilta ne tulevat, nuo Lapin lähettiläät, tuovat tuulahduksen suurilta erämailta. Ne rikkovat tämän syysaamun hiljaisuuden trumpettisointisilla äänillään. Seuraan joutsenia katseellani niin kauan kuin ne näkyvät, ja kun ne eivät enää näy, käännän katseeni maahan. Syysmuutto, ajattelen. Joutsenten syysmuutto on alkanut. Keväällä linnut saapuvat Suomeen pesimään ja syksyn tullen lähtevät pois. Ajattelen lintujen rytmiä. Missähän nuo joutsenet ovat kuukauden kuluttua?
Alkaa tulla kylmä. Palaan sisälle, mutta jään kuistille. Istun korituoliin, joka narahtaa ajattomasti, kun käperryn siihen. Katselen viiniköynnöksiä, katselen huuruisia ikkunalaseja. Katselen tyhjää tuolia edessäni; et enää istu siinä. Syksy saa minut ajattelemaan ja muistelemaan. Enemmän kuin koskaan ennen palaavat muistot pintaan. Viime syksy. Olit vielä kanssani. Kun kuulimme nuo joutsenten äänet, juoksimme yhdessä ulos, jaoimme yhdessä kaiken sen. Kun linnut olivat menneet, heittelimme puista pudonneita lehtiä toistemme päälle. Nauroimme; siinä ei ollut sellaista haikeutta kuin nyt.
Käperryn tiiviimmin tuoliin, leukani on polvieni välissä. Hahmottelen sinut tyhjään tuoliin. Saatan melkein nähdä sinun hymyilevät kasvosi, paksut tummat hiuksesi valahtaneina otsalle. Ruskeat silmäsi lämmittävät minua lempeällä katseellaan, jonka luot minuun.
Herään todellisuuteen. Sinä et ole siinä. En voi kuulla pehmeää rauhallista ääntäsi enkä käpertyä lämpimään syliisi. Olet poissa. Kuin muuttolinnut sinä lähdit pois. Joutsenet lähtivät, mutta tulevat takaisin keväällä. Sinä et. Et tule koskaan takaisin, olet ikuisesti poissa. Muutit toiseen maailmaan, joka on nyt kotisi.
Huokaan. Yhä istun kuistin korituolissa ja ajattelen. Ajattelen sinua. Sinua minä kaipaan, sinua minä rakastan, ikuisesti.



Kouluaine 9. luokalta, kaivoin iskän vintiltä :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti