Valkoinen Kyyhky

Olipa kerran nuori, puhtoinen tyttö, joka tunsi itsensä kovin erilaiseksi. Kun kaikki toiset nuoret neidot olivat kiinnostuneita vain ulkonäöstään, vaatteistaan ja perjantai-iltojen sänkydraamoista, hänen viattomassa mielikuvituksessaan lentelivät kauniit, värikkäät perhoset ja keijut. Hänellä oli oma romanttinen maailmansa, jonne hän pakeni kaikkea sitä turhamaisuutta, johon nykypäivänä maailmalla törmää. Ja kaiken lisäksi tytöllä oli aivan erityinen kyky: kun urhoolliset savukeritarit toisaalla pelastivat anorektikkoprinsessojaan pahoilta asioilta, tämä tyttö muutti muotoaan. Milloin hän vain sielunsa siivet tahtoi levittää, hän matkusti mielessään kauemmaksi kuin kukaan koskaan ja hetkessä hän oli lintu. Valkoiseksi Kyyhkyksi, rauhan symboliksi hän muuttui. Ja vaikka muutoin tyttö pukeutui rahvaanomaisiin räsyihin eikä meikannut lainkaan, linnun hahmossa hän oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Yksikään meikeillä ja muotivaatteilla höystetty nuori nainen ei siihen pystynyt. Tämän Valkoisen Kyyhkyn puhtoisina välkehtivät siipisulat antoivat tuulahduksen jostakin kuvaamattoman kauniista, ennennäkemättömästä. Ja ken hänen taivaiden korkeuksissa näki liitävän, sai rauhan sydämeensä.

Eräänä harmaana päivänä, jolloin taivas mätti kaiken kosteutensa alas maan pinnalle, oli Valkoinen Kyyhky taas matkalla. Häntä eivät riepotelleet tuulet eivätkä piiskanneet sateet. Hän nautti täysin sielunvoimin lennostaan sumuisten sadepilvien läpi salamoiden matkaa saatellessa. Hän rakasti kiitää halki taivaiden ajatusten  lennellessä aikaakin nopeammin hänen edellään. Hän saattoi lentäessään unohtaa kaiken pahan ja väärän, sillä sateiden läpi liitäminen puhdisti hänen mielensä ja ruumiinsa. Kyyhkyn valkeat sulat eivät siitä kärsineet, sillä ne olivat taivaallista materiaa, aina hohdossa ja uudenveroiset.

Valkoinen Kyyhky oli saapumassa merelle, tuolle suurelle ja suolaiselle, joka aina herätti hänessä niin outoa kunnioitusta. Sitä jatkui silmänkantamattomiin, sitä helmeilevää safiirinsinistä nestettä, niin kauas, että taivaanranta sen jossakin pysäytti.

Valkoinen Kyyhky katseli valtavaa merta, sen mahtia raivoisten vaahtopäiden lyödessä rannan kallioihin. Meren henki oli vihainen. Lähes pystysuora sade hakkasi veden pintaan täydellä voimallaan. Taivas itki ja Valkoinen Kyyhky saattoi melkein nähdä ukkosenjumalan viskelevän tulisia nuoliaan kaiken sen jylinän sekaan. Mustat pilvet jatkuivat taivaanrantaan asti, ja ne olivat luonteeltaan mahtipontisia ja suunnattoman uhmakkaita.

Tämä myrsky saattaisi jo vahingoittaa hennon kyyhkysen siipiä. Silti hän halusi vielä kerran, ennen sivistyksen pariin palaamistaan, uhmata taivaan voimia ja puhdistaa mielensä kaikesta pahasta. Niinpä kyyhky otti täyden vauhdin, räpytti pieniä siipiään ja syöksyi myrskyn keskelle. Sade piiskasi häntä ja ukkosen valtava kumu kävi kaikkialla, mutta vapaus oli se suuri tunne, joka ohjasi häntä tällä hetkellä. Melkein käsin olin kosketeltavissa se irtautumisen tunne, kun kaikki paha ja likainen jäi kauas taakse ja tilalle tuli uusi, avoin mieli.

Mutta yhtäkkiä, juuri kun Valkoinen Kyyhky oli uutena, puhtaana persoonana palaamassa takaisin myrskyn silmästä, jotakin tapahtui. Salama, se se oli. Häneen iski salama. Mutta ennen yksikään tulinuoli ei ollut pystynyt lannistamaan häntä. Miksi nyt sitten kävi niin?

Valkoinen Kyyhky tunsi voimien ehtyvän siivistään ja ukkosen jylinän hiljenevän samalla kun hänen lävitseen virtasi omituinen tunne, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän ei pystynyt enää lentämään, ja sateen häntä saatellessa hän hiljalleen putosi jonnekin.

Tytön mieli lensi valovuosien päähän hänen pikkuhiljaa ajelehtiessa kauas merelle. Ehkä myrsky oli jo lakannut ja vesi oli taas tyyni ja sininen aaltojen rauhallisesti liplatellessa autiosaaren rantaan. Siellä kohosi suuri petäjä, jonka kolme latvaa ulottuivat pilvien ylle. Vuosisadat oli se siinä kasvanut ja nähnyt monta monituista tarinaa.

Siinä suuressa, kolmilatvaisessa hongassa istui yksin tumma hahmo. Se päästi kurkustaan pientä, yksinäistä kurinaa, joka muodosti yhdessä tuulen lempeän huminan ja laineiden rantaan ajamisen kanssa harmonisen kokonaisuuden. Tähän tyttö heräsi. Vaikka hänen ruumiinsa oli väsynyt ja tiedoton, hänen uuden, puhtaan mielensä sopukoissa eli tunne jonkin erityisen läsnäolosta. Silmänsä avattuaan hän näki paitsi puhtaansinisen taivaan, suunnattoman suuren männyn ja pienen saaren, myös männyn oksalla istuvan mustan sielunveljensä. Ja tyttö tiesi, mitä piti tehdä. Hetkessä hänen ajatuksensa matkasivat avaruuksien yli ja kiersivät siellä tuhansia ja taas tuhansia kierroksia galakseissa, kunnes mieli palasi takaisin tälle pienelle saarelle tämän nuoren tytön päähän. Kun hän sen jälkeen avasi silmänsä, hän oli taas Valkoinen Kyyhky ja lennähti heti petäjän oksalle mustan seuralaisensa vierelle. Nyt hän tiesi, että outo välähdys, joka oli täyttänyt hetkessä hänen mielensä syvimmätkin kolkkansa, oli rakkauden salama. Hänen ystävänsä valtameri oli kuljettanut hänet valittunsa luokse, ja nyt hän tunsi, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan palata ihmisleiriin niiden turhamaisten täydellisyydentavoittelijain pariin, vaan hän saisi elää ikuisesti rauhan lähettiläänä rakastettunsa Mustan Kyyhkyn kanssa ja yhdessä he pelastaisivat maailman. Valkoinen Kyyhky ei olisi enää koskaan yksinäinen, sillä hän oli löytänyt itsensä ja tapansa elää. Ja se oli kauneinta kaikista.

---

Vanhaa tuotantoa – kirjoitettu ysiluokalla :)

Syyspellon laidalta

Vilja on jo puitu, mutta apila vielä kukkii. Kapustarintaparvi kipittää mulloksella, sinisuohaukka partioi peltojen yllä. Kaukoputkien rivi seuraa kaukana siintävää hanhiparvea. Etelään, etelään. Kesän vihreys hiipuu, mutta vielä aurinko iltapäivisin lämmittää.

Käännän kasvoni korkealle. Suuret siivet havisten saapuu valkolintujen pari. Laskeutuvat sänkipellolle, oljenkeltaiselle, jonka syyskuun valo saa hehkumaan.

"Isä, miksi joutsenet ovat valkoisia?" kysyi pikkupoika, käsissään halvat, pienet kiikarit – ensimmäisensä. Nyt riippuu kaulassa jo Swarovski, mutta samanlaiset ovat siivekkäät kuvassa.

"Koska joutsenilla on talven lumi höyhenissään. Kun ne lähtevät, jättävät valkoisen tänne Suomeen." isä vastasi. "Ja kun keväällä palaavat, vievät lumen mennessään."

Pojalle kelpasi vastaus. Vaiti jäi katselemaan keväisiä valon tuojia. Ikiomien pienten kiikariensa lävitse. Hyvin ei niillä nähnyt, ja sormenjäljet pilasivat kai senkin vähän, mutta sillä ei ollut merkitystä. Ei vielä silloin. Sillä silloin – silloin syttyi pojan sydämeen ihmeellinen hehku. Silloin syttyi rakkaus lintuihin.

Minä olin se pikkupoika. Ja joutsen, se oli silloin ainut tuntemani valkoinen lintu. Nyt tiedän, että niitä on muitakin. Jalohaikara, tunturipöllö ja niin edelleen. Jalohaikarankin olen jo nähnyt, monestikin, mutta jostakin syystä joutsen tuntuu kuitenkin aina valkeammalta. Ja tänä päivänä minä ymmärrän, ettei isä kai milloinkaan ollut oikeassa. Joutsenia näkee täällä vielä lumen tultuakin. Ja nuoret joutsenet, eivät ne ole valkoisia alkuunkaan. Mutta en minä tahdo ajatella sitä. Tahdon vain upota nostalgiaani ja elää sen kevään vielä kerran uudelleen. Ja uudelleen.

Etsin joutsenparin kiikareihini. Havisuttelevat siipiään ja kurkuistaan kaikuu syksyn sointi. Silmäni kostuvat, en tiedä miksi. Ehkä se on ikävä kauas, ikävä erämaahan. Tai ehkä se on vain tuulinen sää.

Oikeasta erämaasta tämä pelto on kyllä kaukana. Kasvaa siinä reunalla rikkaruohoja ja kapustarinta huutaa, mutta taivaanrannassa siintävät tehtaan piiput. Moottoritie kuuluu tännekin. Kuitenkin korkealla sinisellä taivaalla hehkuvat valkopilvet ja oljenkeltaisella peltomaalla astelevat jylhät joutsenet. Ennen pesivät vain erämaalla, mutta nyt kelpaa jo pikku lampare kaupungin laidalla. Eivät joutsenet ole enää niitä kaukaisia haavekuvia ja tuulahduksia äärettömien taipaleiden takaa, joita ne silloin olivat. Kun minä olin se pikkupoika. Se, joka rakastui lintuihin eräänä kauniina keväänä kauan sitten. Se, joka uskoi talven lumen tarttuneen valkolintujen siipisulkiin.

Räpäytän silmiäni ja kyynel imeytyy takinkaulukseen. Kaukoputkiinsa tuijotteleva kanssaharrastajien rivi ei kai sitä huomaa. Osa katselee joutsenia, osa hanhien auroja. Joku yrittää laskea kapustarintojen määrää.

Suuntaan Swarovskini joutseniin ja katselen hiljaa. Kohta nousevat jälleen siivilleen, sänkipellon aika on ohi. Lipuvat kuin valkoiset laivat ääneti yli tehtaan piippujen, ohi kaupungin ja lampareen sen laidalla. Ovatko pesineet siellä, kuka tietää. Vai tulivatko kaukaa pohjoisesta, Lapin perukoiden kirkkaalta erämaajärveltä. Sieltä, minne valkolinnut mielikuvissani kuuluvat, sieltä, missä laulujoutsenen alkukoti on.

Sininen, korkea taivas ja pilvenhaituvat. Aurinko laskee pellon taa. Kapustarinnat ovat hiljenneet, sinisuohaukka lentänyt pois. Etäältä kuuluu vielä hanhien kajatus. Hämärtyvään iltaan katoavat joutsenet, kumea törähtely vaimenee, siipien havina häviää. Etelään, etelään. Pakoon talvea ja kylmää, pakoon lunta. Seuraan joutsenia kiikareilla niin kauan, kunnes en erota niitä enää. Näen ilta-auringon punaaman taivaan ja kaksi etäisyyteen loittonevaa hahmoa. Hetkessä unohdan tehtaan piiput ja moottoritien mölyn, hetkessä hulmahtaa sydämeeni hartaus ja sieluuni lipuu erämaan rauha. Auringonlaskussa näyttävät valkolinnutkin tummilta ja hymyilen hiljaa. Räpäytän silmiäni ja sekunnin murto-osan ajan olen näkevinäni sen – ehkä pellolle jäi joutsenten höyhenistä hitunen valkeaa. Ehkä isä oli sittenkin oikeassa.

---

Osallistuin tällä tekstillä Birdlife Suomen ja Elenian järjestämään joutsenaiheiseen kirjoituskilpailuun. Koska kilpailu on nyt ohi ja voittajat julkistettu (olivat muuten hyviä tekstejä, kannattaa lukea!), ajattelin julkaista tämän täällä. Vähän tosin muokkasin alkuperäistä :)