Emma Sofianna Söderholm: Edes hetken elossa (Otava 2020)

Edes hetken elossa kertoo Vantaan Korsossa asuvasta abivuottaan viettävästä Elsistä. Hänen isoveljensä Topias on alkanut käyttää huumeita ja käy kotona enää harvoin, äiti on muuttanut Yhdysvaltoihin ja isä on sairauslomalla. Elsi haluaisi kursia perheen kokoon, ja hän ottaa missiokseen saada Topiaksen kotiin. Elsi tutustuu Kalleen, jonka luona Topias majailee, ja matkan varrella Elsi alkaa myös itse käyttämään huumeita. Elsi on masentunut, ja huumeet helpottavat hänen oloaan hetkellisesti. Tarina käsittää oikeastaan suurimman osan Elsin abivuotta, jossa koulu ja kirjoitukset jäävät tosin lopulta ymmärrettävästi pieneen sivuosaan.

Kirja on erittäin tervetullut tapaus kotimaiseen nuortenkirjakenttään. Kirja sijoittuu nyky-Suomeen ja on genreltään realismia, ja siinä käsitellään huumeita ja mielenterveysongelmia, jotka ovat ajankohtaisia mutta myös osin vaikeita aiheita. Itselleni huumeet eivät ole koskaan olleet erityinen mielenkiinnonkohde kirjallisuudessa eikä muutenkaan, enkä oikeastaan tunne aihetta juurikaan, mutta ymmärrän, että nämä asiat ovat todellisuutta monille ja vaikka eivät olisikaan, on hyväksi lukea tarinoita myös oman kokemusmaailmansa ulkopuolelta.

Huumeidenkäyttöä kuvataan teoksessa realistisesti ja peittelemättä, saarnaamatta. Teoksen vahvuus onkin sen aitoudessa ja rehellisyydessä. Kerronta on hyvin pelkistettyä ja yksinkertaista, kertojaääni on koko ajan Elsin, ja tapahtumat kuvataan preesensissä. Minkäänlaista kukkahattutäteilyä ja moralisointia en havainnut edes rivien välissä. Asiat vaan yksinkertaisesti kerrotaan niin kuin ne ovat. Myöskään ylimääräistä selittelyä ja rautalangasta vääntämistä ei ole. Nämä ovat ehdottomia vahvuuksia nuortenkirjallisuudessa, sillä usein varsinkin vanhempien kirjailijoiden (mitä Söderholm ei tosin ole) kirjoittamista nuortenkirjoista tulee fiilis, että kirjailija on oikeasti nuorten todellisuudesta jo aika kaukana ja kirjoittaa sen kautta että ”tää tyyppi on nuori, mitä nuori tekis” eikä sen kautta että ”tää tyyppi on tää kyseinen tyyppi, mitä tää kyseinen tyyppi tekis”. Tässä asiat, osin hyvin raa’atkin, vain yksinkertaisesti kerrotaan, todetaan, ja lukijan tehtäväksi jää tehdä niiden moraalisuudesta omat päätelmänsä. Sellaista otetta kaipaisin nuortenkirjallisuuteen lisää.

Kirja on melko lyhyt ja nopealukuinen, mutta kuitenkin tarina kattaa melko pitkän ajanjakson ja kaikenlaista ehtii tapahtua. Tämä johtuu nimenomaan pelkistetystä kerronnasta, joka mahdollistaa pitkienkin tapahtumakulkujen kuvaamisen ”nopeasti”. Tyyli sopii kyllä aiheeseen, mutta itselleni tyyli aiheutti sen, että luin kirjan nopeasti (olen yleensä aika hidas lukija) eli tapahtumat myös etenivät päässäni nopeasti. Ehkä välillä liian nopeasti? Jos kieli olisi ollut maalailevampaa ja teos pidempi, olisin ehkä päässyt tarinaan tunnetasolle paremmin sisälle. Tällaisenaan en nimittäin tunnetasolla päässyt koskettumaan sinänsä hyvin dramaattisista asioista niin paljon kuin mihin tarinassa olisi ollut potentiaalia. Taisin koskettua eniten joistakin kohdista, jotka eivät varsinaisesti koskeneet päähenkilöitä (kuten kohdasta, jossa vanha pariskunta on sairaalan odotushuoneessa ja kohdasta, jossa pikkupoika kysyy Nirvanasta bussissa). Mutta nämä ovat toki hyvin subjektiivisia juttuja.

Hahmojen välisistä suhteista sain eniten irti Elsin ja hänen parhaan ystävänsä Sallan suhteesta. Heidän välisensä kommunikaatio ja ryyppyreissut ym. olivat hyvin eläväisiä ja realistisesti kuvattuja. Toinen minua liikuttava ihmissuhde oli Elsin ja hänen isänsä välinen suhde. Isää kävi sääliksi, ja tavallaan olisin toivonut hänen hahmoaan käsiteltävän vielä enemmän. Sen sijaan Elsin ja Kallen välinen suhde ei antanut minulle niin paljon, eikä Elsin ja Topiaksen. Tämä johtunee ihan siitä, että Kallen kanssa tapahtui lähinnä huumeidenkäyttöä ja sen lieveilmiöitä, ja koska ne ovat itselleni vieras asia, niihin samaistuminen on vaikeampaa. Sen sijaan esim. itselläni on toki kokemusta parhaasta ystävästä kuten Sallasta ja isästä jne, joten nämä hahmot koskettivat senkin takia lähempää. Teoksen pääjuoni eli yritys pelastaa Topias ei loppupeleissä avautunut tunnetasolla itselleni kovin paljon, ja sen vuoksi myöskään loppuratkaisu ei liikuttanut niin paljon kuin se parhaimmillaan olisi voinut. Tämän arvelen johtuvan siitä, että Topias ei oikeastaan fyysisesti esiinny tarinassa kovin paljon, vaan lähinnä Elsin muistoissa ja haavekuvissa. Tietenkin Elsi ikävöi häntä, koska hän on elänyt Topiaksen kanssa koko elämänsä, mutta lukija kuitenkaan ei ole. Topiaksen ympärillä tapahtuvat asiat olisivat koskettaneet tunnetasolla enemmän, jos teoksen alkupuolella olisi ollut jonkinlainen ”ennen”-osio, jossa Topias olisi vielä kotona ja lukija olisi päässyt kiintymään häneen hahmona. Asetelma, jossa lukijalle jo tuttu hahmo katoaa huumeiden maailmaan, liikuttaa enemmän kuin sellainen, jossa tämä hahmo on alusta asti poissa. Mutta toisaalta, tämä oli kuitenkin Elsin tarina eikä Topiaksen tarina, että eiköhän homma ole ok näinkin.

Edes hetken elossa on aito ja rehellinen teos nuortenkirjakentällä, tarina jossa ei ole turhia kliseitä eikä moraalisaarnaa. Suosittelisin tätä sekä nuorille että vähän vanhemmillekin, ja myös nuorten vanhemmille. Erityisplussa vielä aidosta ja elävästä dialogista ja siitä, etten ainakaan minä huomannut tässä teoksessa lainkaan kielioppi- tai kirjoitusvirheitä. Loistavaa työtä!

Arvio 4/5 tähteä.

---

Täysin ylimääräisiä lisähuomioita kirjoittamista harrastavan ihmisen näkökulmasta: tarinassa kiroillaan paljon. Itselleni on sanottu, että omassa nuortenromaanikäsiksessäni kiroillaan liikaa. Tämän luettuani voisi sanoa ”pitäkää tunkkinne”, nuorten ja miksei vanhempienkin kielenkäyttöön kuuluu kiroilu ja sen sensurointi olisi typerää (tosin genre ja tekstin yleinen tyyli jne. vaikuttaa). Toinen positiivinen huomio: olen kirjoittanut omaa kässäriäni myöskin preesensissä ja erittäin tiukasti minä-muodossa eli ilman turhia selittelyjä, kertoen vain sen mitä hahmo näkee, kokee jne. Olen pohtinut tuleeko tekstistä liian vaikeaa, mutta tässä teoksessa oli ainakin onnistuttu. Kolmas huomio: tässä on tosi paljon lukuja, kuten omassakin käsiksessäni. Tuntuu että joku 20-30 lukua on se perus, mutta tässä oli yli 60. Eli sekään ei ole liikaa (tosin tässä luvut olivat paikoin erittäin lyhyitä, mietin välillä sitäkin, oliko niitä välttämättä tarpeellista edes numeroida?).

Elina Pitkäkangas: Ruska (Myllylahti 2018)

Ruska on nuorille aikuisille suunnatun kirjatrilogian kolmas eli viimeinen osa. Aiempien osien arviot löytyvät täältä: Kuura (2016) ja Kajo (2017).

Ruskan lähtötilanne on tämä: hukkalasta odottava Inka pakoilee metsissä, samoin hänen paras ystävänsä Aaron hukkatyttöystävänsä Matleenan kanssa. Porukkaan kuuluvat myös Inkan veli Duke sekä muita hukkia. Ei-hukista tärkeäksi hahmoksi nousee Werecaressa vaikuttava Eino Teräs, ja ilmestyypä mukaan myös aiemmissa kirjoissa esiintynyt Nikolas Hallas.

Siinä missä Kuurassa elettiin pääosin nuorten kotikaupungissa Kuurankerossa, ja Kajossa metsissä sekä Jahdin ”hukkalaitoksessa” Myrskynsilmässä, Ruskassa tapahtumapaikkoja on suurempi arsenaali. Jyväskylästä päädytään Muuramen kautta Helsinkiin, ja paikkakuntien vaihtuessa myös panokset kovenevat. Werecare haluaa Aaronin yhdeksi johtajistaan, ja Inka taas kykenee kontrolloimaan lykantropiaansa, missä saattaisi piillä mahdollisuus: voisiko virusta vastaan kehittää lääkkeen ja päästä lopullisesti eroon lykantropiasta? Mutta hommat eivät suju yksinkertaisesti, tietenkään. Itse kukin joutuu tarinan edetessä kiperiin tilanteisiin eikä verenvuodatukseltakaan vältytä.

Ruska on kaikilta osin erittäin onnistunut paketti. Juonenkäänteet ovat koukuttavia, hengästyttäviä ja tunteisiin vetoavia, eivätkä kuitenkaan laskelmoituja. Kaikki mitä valitin hahmojen ärsyttävyydestä edellisten osien arvosteluissa, voi tämän kirjan kohdalla unohtaa. Hahmot ovat kehittyneet heitä kohdanneiden tapahtumien myötä, ja vaikka he eivät edelleenkään ole täydellisiä ihmisiä (kuten ei kukaan oikeassakaan elämässä), heitä ymmärtää. Myös tietyistä sivuhahmoista paljastuvat uudet puolet ja yllätykset ovat uskottavia ja tukevat kokonaisuutta. Tämän trilogian hahmoissa parasta on juuri heidän inhimillisyytensä. Tarinassa ei ole varsinaisia sankareita, päähenkilöt tekevät virheitä ja pelkäävät, heillä on heikkouksia kuten meillä kaikilla. Myöskään tarinan ”pahikset” eivät ole pelkkiä pahiksia – kaikki pahiksethan ovat hyviksiä omasta näkökulmastaan ja toimivat siten, kuin heidän mielestään on parasta. Pahisten ja hyvisten rajat häilyvät tässä tarinassa tehokkaasti.

Kokonaisuutena Kuura-trilogia on hyvin yhteiskunnallinen. On hukkia jahtaava järjestö Jahti, hukkia puolustava järjestö Werecare sekä tässä viimeisessä kirjassa vielä Ihmisen puolella -niminen järjestö, joka on huolissaan ihmisten turvallisuudesta. Okei, tämä on fantasiaa, mutta lykantropian tilalle voisi laittaa ihan minkä tahansa ”erilaisuuden” oikeasta maailmasta: vaikkapa maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt jne. Ihmisen puolella -järjestö (vai oliko se virallinen ”järjestö”, anyway) toi ainakin itselleni vahvasti mieleen Soldiers of Odinin. Kohtaus, jossa Inka ja kumppanit ovat lähijunassa Helsingissä ja vaunuun astuu Ihmisen puolella -aktivisteja, oli oikeasti yksi teoksen kuumottavimpia, varmasti siksi että siihen oli niin helppo samastua (helpompi kuin tulitaisteluihin yms. jollaisissa en ole koskaan ollut).

Kaikesta yhteiskunnallisuudestaan huolimatta Kuura-trilogia on samalla myös viihdyttävä. Ja koukuttava. Itselleni osuu harvemmin kirjoja, joiden lukemista odotan kieli pitkällä, mutta tämän kanssa kävi niin. Olin päässyt sunnuntai-iltana Jahtitalo-kohtaukseen ja maanantaina oli työpäivä! Se työpäivä mateli suunnattoman hitaasti, kun odotin iltaa, että pääsen lukemaan Ruskan loppuun. Odotin sitä samalla innoissaan ja ahdistuneena, koska Jahtitalo-kohtaukset olivat noh…jotenkin ne iskivät minuun henkilökohtaisesti erittäin syvälle. Tämä oli itselleni itkettävin ja ahdistavin kirja sitten Tähtiin kirjoitetun virheen. Sellainen, jonka jälkeen jonnekin sisälleni jäi ontto kolo ja tyhjyys. En sitä sen paremmin voi kuvailla. Vieläkin itkettää, kun ajattelenkin sanoja ”Meillä on ollut kaikki”, vaikka sain kirjan loppuun jo monta päivää sitten. Jos olisin näyttelijä ja minut pitäisi saada itkemään kohtauksessa, pitäisi lukea vain vähän Ruskan tiettyjä sivuja…

Kieliopista en jaksa tämän teoksen kohdalla nillittää. Kielelliset puutteet, joista mainitsin edellisten osien kohdalla, eivät häirinneet tässä, joten oletettavasti niitä ei ollut. Kohdat, joissa jokin puhekielinen ilmaus häiritsi, ovat laskettavissa yhden käden sormilla.

Ruskalle annan täydet 5/5 tähteä, ja koko Kuura-trilogialle tässä vaiheessa 6/5. Kiitos tästä kirjasarjasta, ja tämän myötä odotan innolla, mitä luettavaa Pitkäkankaalta julkaistaan tulevaisuudessa.

Plataanipuut

Okei, sijainti Rooma. Siis pidemmin ilmaistuna Eurooppa, Italia, Rooma – se kuuluu johonkin alueeseen, Claire sanoo – Lazio, Rooma. Ja me olemme menossa Vatikaaniin.

Täällä on kuuma. Heinäkuu, tietysti. Ruuhkakin. Onneksi Claire osaa neuvoa missä kannattaa käydä ja syödä tähän aikaan vuodesta. Olemme löytäneet paikkoja, joihin tavallinen turisti ei eksy. Claire on erilainen täällä kuin kotona Suomessa. Hän puhuu enemmän ja puoliksi italiaa, en ymmärrä puoliakaan, olen kyllä onnistunut tilaamaan jossain ravintolassa pasta al pesto.

Olemme aika erikoinen kaksikko. Kotona minä olen majakka ja Claire perävaunu, mutta täällä se on toisinpäin. Claire vie ja minä vikisen. Claire opettaa kaikkea mutta en opi. Jos Claire opettaa että tuon puun nimi on herranjestas-en-muista-mikä, niin muistan vain että sen puun luona oli komea jätkä ja toisella puolella katua jollain hieno paita.

Metrossa. Hälinää enemmän kuin Helsingin metrossa. Claire lukee italiankielistä sanomalehteä jonka otti viereiseltä penkiltä, minä katson ja tarkkailen. Vastapäisellä penkillä istuu vanha mies, jolla on kunnon Super Mario -viikset. Tökkään Clairea kylkeen ja kohotan kulmaa. Mutta hän ei tajua, hän vilkaisee missä mennään ja taittaa lehden toisinpäin. Hän lukee kulmat kurtussa ja nappaa lehden laukkuunsa. Hänellä on vihreä nahkalaukku ja se on auki, vaikka hän itse sanoi että Rooman metrossa kannattaa varoa.

Olemme oikealla pysäkillä. Claire nousee ja hymyilee, tsekkaa että seuraan. Ja taas mennään, perävaunu ylpeän majakan perässä ruuhkaiseen tunneliin.

En ole varma olenko kovin kiinnostunut Vatikaanista. Se on uskonnollinen paikka, siellä asuu paavikin. Paavi on vähän pelottava ukko. Ja eikös ne käytä lapsia hyväkseen tai jotain? Claire ei naura kun mainitsen siitä. Hän selittää jotain, totuuksia varmaan. Hän kai tietääkin jotain aiheesta. Claire ei ole katolinen, mutta hänellä on täällä sukulaisia jotka ovat eikä hän hirveästi tykkää uskonnonpilkasta. Tai edes läpänheitosta. Hän ei antanut minun pukea yhtä bändipaitaa päälle tänään, vaikkei siinä ollut edes ristiä väärinpäin.

Onneksi meillä on liput niin ei tarvitse jonottaa Pietarinkirkkoon. Tai tarvitsee sittenkin vähän, nimittäin niiden jonossa joilla on liput. Jonossa Claire kaivaa sanomalehden vihreästä laukustaan ja näyttää sitä minulle. Siinä on pikselimössöinen kuva nuoresta tytöstä. Claire sanoo että kuvassa on vuonna 1983 kadonnut tyttö, joka asui Vatikaanissa. Tyttöä ei koskaan löydetty. Creepy.

Luulin että Vatikaanissa asuu pelkkä paavi ja muutama pappi, mutta näköjään olin väärässä. Claire valaisee miten asia on. Jonon etupää lähestyy, hän työntää lehden takaisin laukkuunsa. Hän sanoo että Vatikaanin eräästä kellarista on löydetty ihmisluita jotka ovat ehkä sen tytön. Creepy potenssiin sata!

Okei, täällä ei olekaan creepyä. Ihmisiä on sikana, täällä on todella korkea katto, taidetta, paljon taidetta. Kullanväristä, kaikenlaisia munamiehiä esittävää taidetta, uskonnollista taidetta. Siis ihan hienoja mutta ei ehkä minun makuuni. Täällä ei saa kuvata mutta silti kaikki kuvaavat, minäkin. Claire ei kuvaa. Hänelle tämä on kai yhtä peruskauraa kuin minulle suomalainen metsä. Ai niin, se on peruskauraa Clairellekin. Kaksi kotimaata, miltä se tuntuu? En ole koskaan kysynyt.

”Claire? Miltä tuntuu kun on kaksi kotimaata?”

Naurua. Sydämellistä naurua.

”Ei kun mä kysyn tätä ihan tosissaan! Mä aloin kelata tätä vasta täällä!”

”Ai täällä Vatikaanissa vai Roomassa yleensä?”

”No en mä tiedä. Mutta mennääks eteenpäin, olis vähän nälkä tuolla vatsanpohjalla.”

Claire nauraa, kohentaa vihreää olkalaukkuaan ja selittää missä Vatikaanissa kannattaa syödä. Kuulemma kovin hyvää ruokaa ei monesta paikasta saa. Kunnon kulinaristi Clairekin, vaikka kyllä hän koto-Suomessa grillaa jauhomakkaraa siinä missä muutkin.

Sikstuksen kappeli. Vau.

Taas niitä outoja puita, joissa on kahdenväristä kuorta. Paljon puluja. Vielä enemmän turisteja. Jostain leijuu pizzan tuoksua! Syömään on päästävä.

”Mutta Claire, mistä ne luut löytyivät?”

”Suurlähetystön kellarista. Ei se ole avoinna yleisölle.”

”Mutta sähän olet puoliksi italialainen, etkö sä vois vähän puhua jollekin? Miten olis vaikka tuo vartija tuolla, eikö ole aika komea?”

”No on...”

Alamme Clairen kanssa muuttua kikattaviksi kanoiksi. Eihän tämän mitään chick litiä pitänyt olla vaan jännäri? Kun on luitakin löytynyt ja tyttö kadonnut. Mutta ei sille voi mitään jos täällä kirkossa ei ole mitään jännää! Vai ovatko hikiset turistit jänniä? No sitähän minäkin. Lähinnä jännittää saanko kohta pasta-annoksen vai kuolenko nälkäkiukkuun ennen sitä.

Jes, ruokaa! Spaghetti alla bolognese. Ja viiniä! Lasi viiniä per henkilö, vaikka emmehän ole Clairen kanssa kuin vasta kuusitoista...ei kukaan epäile, ei ketään kiinnosta. Ja totta puhuen naapuripöydän mies ne viinit tarjosi. Sama mies kuin metrossa – eläkeikäinen, marioviikset, taiteilijamainen baskeri, näyttää vähän kasarilta karanneelta. Aika lailla ukko flirttailee, Claire juttelee ja nauraa, en tajua mitään mutta kun Claire kippistää ukon kanssa, minäkin kippistän. En ole suosittu Suomessa, pelkkä tavis, mutta nyt ollaankin Italiassa, tarkoitan Vatikaanissa. Suomityttö näyttää kelpaavan täällä, hehheh taitaa viinilasi nousta jo päähän pikkuisen...kippis ja ohops taisinpa hymyillä itsekin viiksivallulle. On sillä ihan nätit silmät vaikka naama ympärillä onkin ryppyinen. Olen hulluna ruskeisiin silmiin.

Claire vetää toisen lasin valkkaria ja näyttää viiksivallulle sitä sanomalehteä. Puhuvat pitkään, italiaa tietty. Mutta Claire on järjen ääni, ei hän tee mitään tyhmää, eihän? Jos jompi kumpi meistä sortuisi ihme ukkoihin niin se olisin minä ja onhan minullakin joku raja sentään. Se raja on ehkä 40 vuotta tai okei 50, mutta tuo on yli 70! Ei saumaakaan. Vaikka onhan sillä ruskeat silmät...

Plataani. Se on se puu. Minä opin sen! Kävelen käsikynkässä Clairen kanssa kohti – en tiedä mitä? Ei ainakaan Pietarinkirkkoa eikä Sikstuksen kappelia.

Clairella riittää juttua. Viiksivallu nyökkäilee, silmät säteilevät.

Ja vau, joku vartija päästää meidät läpi tiukkaan vartioidusta portista. Ruumiintarkastus, se pitää kyllä tehdä. Mutta eihän se haittaa kun tarkastajana on komea ruskeasilmäinen vartija.

Suurlähetystön kellarikerros on eristetty poliisien nauhoilla. Attention, attention, you can’t go there! Investigation area.

Mutta viiksivallu suoltaa vähän sanoja niin nauhat nostetaan.

Astelemme kapeita kiviportaita pimeyteen. Tuoksuu maa, kellari, home, joku ikivanha raunio. Täällä on rottiakin. Joku sytyttää valot. Alhaalla ei ole ketään. Siellä on eristetty alue. Nauhassa lukee italiaa.

Viiksivallu ja Claire juttelevat. Nurkassa osittain hiekan alla on ihmisen pääkallo. Creepy.

Valot sammuvat. Raskaita askelia.

Kalahdus. Kirkaisu. Kuulosti Clairelta?

”Claire?!”

Lisää askelia.

Hiljaisuus.

Pimeys.

***

Valoa luomieni raossa. Kipua päässä. Liikaa valkkaria?

Ei.

Avaan silmäni. Vieressäni on pääkallo. Tyhjät silmäkuopat, kunnes toisesta tunkeutuu tuhatjalkainen. Hyi mikä liero. Mutta miksi en voi liikkua? Käteni tuntuvat sidotuilta, samoin jalkani. Pyristelen. Ei auta.

”Apuaaaaa!!!!!!”

Käännän päätäni. Makaan hiekalla luiden ympäröimänä. Ohimollani valuu verivana. Tai ei se enää valu, se on kuivunut. Kauanko olen ollut täällä ja mitä helvettiä tämä on? Missä Claire on?

”Claire?!”

Mitä on apua italiaksi? En tiedä!

Italiaa Clairen äänellä. Lähestyvää italiaa. Hän kuulostaa terveeltä. Vanha kunnon Claire! Tämän täytyy olla joku väärinkäsitys.

Claire ja ruskeasilmäinen vartija saapuvat. Myös 70-vuotias viiksivallu saapuu.

”Claire kai sä selitit niille ettei me otettu mitään? Ei me koskettu mihinkään!”

Clairen silmät välähtävät. Oudosti. Jossain sisälläni kiemurtelee pelon väre.

”Claire?”

”Nyt olet koukussa. Kaikki nämä vuodet...nyt on tullut maksun aika.”

”Minkä maksun, mitä helvettiä sä selität? Mä oon sun paras kaveri, muistatko?!”

”Niinhän sä luulit...majakka.”

Vartija ja viiksivallu lähestyvät. Molemmilla on käsissään lihaveitsi.

***

Kirkas aamu. Haukotus. Mitä helvettiä?

Keittiötiloista leijailee tuoreen kahvin tuoksu. Croissantteja, tuoreita leipomosta haettuja croissantteja. Ikkuna on auki. Ulkona sirkuttaa varpunen. Autot tööttäilevät, joku huutaa jotain italiaksi.

”Huomenta. Syödään nyt kunnolla että jaksetaan kiertää tänään siellä Vatikaanissa.”

Silmäni rävähtävät auki. Claire on ovensuussa kahvikuppi kädessään. Matelen keittiöön. Clairen vihreä nahkalaukku lojuu tuolilla. Pöydänkulmalla on italiankielinen lehti, jonka kannessa on pikselimössöinen kuva nuoresta tytöstä ja otsikossa vuosiluku 1983.

”Eh, onko meidän ihan oikeesti pakko mennä sinne Vatikaaniin?”

Claire kääntyy ja hörppii kahvia.

”Mutta mä tunnen yhden jonka avulla me voitais päästä paikkoihin joihin perusturistit ei.”

Clairen laukku on auki ja vetoketjun välistä näkyy veitsen kahva.

---

Kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille tehty kirjoitustehtävä. Inspiraationa uutinen: https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/436f2e6a-2b01-4e6c-96fa-e8c5b5d97bf0

Sielulintu

”Viereiselle kadulle on muuttanut uusi perhe. Niillä on suunnilleen minun ikäinen tyttö. Näin kun se kävelytti koiraa tänään meidän ohi. Tytöllä oli kirkuvan punainen tukka ja aurinkolasit ja päällä oranssi kukkamekko. Aivan ihana väriläiskä tässä harmaassa kaupungissa!”
Kuuntelen hiljaa hänen veljensä puhetta. Kirkuvan punainen tukkani on historiaa, se oranssi kukkamekko tuskin enää mahtuu ja aurinkolaseja en ole tarvinnut hetkeen ainakaan niiden alkuperäiseen tarkoitukseen. Enemmänkin niin päin, että kun jaksan kömpiä ulos asunnosta niin joudun pujottamaan aurinkolasit päähäni ettei kukaan huomaisi punaisia silmiäni.
Hänen veljensä on hyvä puhumaan. Muistan kuinka hän piti puheen häissämme. Muistan kuinka kyynelehdin silkasta liikutuksesta.
Mutta häissämme hänen veljensä ei lukenut hänen teinivuosiensa aikaista päiväkirjaa. Ei kai, koska silloin hänen veljensä ei ollut päässyt penkomaan hänen menneisyyttään niin kuin nyt. Kyyneleet poskillani kuuntelen kuinka hänen veljensä lukee enkä jaksa hätkähtää siitä etten ole koskaan tiennyt hänen edes pitäneen päiväkirjaa.
”Nähtiin tänään isän kanssa tosi iso pöllö. Se istui meidän pihakuusessa ja katsoi meitä uhkaavilla oransseilla silmillään. Mä yhtä aikaa pelkäsin ja kunnioitin sitä. En ole koskaan ennen nähnyt ilmielävää pöllöä.”
Tämän kyllä muistan. Hän kertoi siitä jo vuosia sitten, ja minä jäin luuloon että hän pelkäsi pöllöjä tapauksen vuoksi. En kuitenkaan koskaan päässyt todistamaan pelkoa luonnossa, koska ei täällä meidän kulmillamme liiku pöllöjä. Tai en ole ainakaan huomannut.

Hautajaisten jälkeen hänen veljensä antaa vanhat päiväkirjat minulle. Hän sanoo löytäneensä ne heidän isänsä vanhoista laatikoista. Kuulemma minä tarvitsen niitä enemmän kuin muut.
Kotona minua odottaa ontto hiljaisuus. Se sama, joka minua on odottanut siellä onnettomuuspäivästä saakka. Mutta nyt se on erilainen, se on hyväksyvämpi ja pehmeämpi, ei enää täynnä syytöksiä, kipua ja ilmassa sakeana leijuvaa tuskaa, jota en pysty käsittelemään. Hänet on laskettu arkussa maahan, ja jokin siinä on auttanut mieleni kohti uusia raiteita.
Lasken päiväkirjat yöpöydälleni, riisun hautajaisvaatteeni ja etsin kaappini uumenista sen oranssin kukkamekkoni. Puen sen päälleni – se kiristää, sillä vuodet eivät ole olleet armolliset kropalleni. Mutta eivät ne olleet sitä hänellekään. Jos hänen olisi pitänyt lähteä vieraaksi omiin hautajaisiinsa, hänen olisi pitänyt ostaa niihin uusi puku. Oranssia mekkoa etsiessäni näin kaapissa vanhan, ja kun pysähdyin hetkeksi nuuhkimaan sitä, pystyin haistamaan kaikki ne juhlat joissa kävimme yhdessä. Ystäviemme häät, hänen kummilapsensa rippijuhlat, hänen isänsä hautajaiset. Kaiken, vaikka puku onkin pesty viimeisen käyttökerran jälkeen.
Oranssin kukkamekkoni ummehtuneen hajun yli haistan sen sijaan menneisyyden tuoksun. Koira jota ulkoilutin sinä kesänä, on kuollut jo vuosia sitten, enkä minäkään ole enää se sama tyttö kuin silloin. Olen vanhempi, lihavampi, rumempi, ja nyt myös yksin.
Mutta se on väistämätöntä. Aika kuluu, nykyisyys muuttuu menneisyydeksi ja tulevaisuus nykyisyydeksi. Me vain yritämme pysytellä pää pinnalla virrassa.
Istuudun sängylle ja avaan hänen teinivuosiensa päiväkirjan kirjanmerkkinä toimivan silkkinauhan kohdalta. Viimeinen merkintä on päivätty kesällä kahdeksan vuotta sitten. Joudun tuijottamaan hetken seinää ja miettimään mitä se merkitsee. Onko hän epähuomiossa kirjannut väärän vuoden sillä kahdeksan vuotta sitten hän oli kolmenkymmenen eikä varmasti pitänyt enää päiväkirjaa? Silloin olimme juuri menneet naimisiin, hänen teinivuosistaan oli kulunut pieni ikuisuus.
”Olen aviomies nyt ja minulla on aviovaimo. Vaimoni on kaunein nainen maan päällä, vaikkei se oranssi mekko varmaan mahdukaan enää hänelle. Sisälläni hän on kuitenkin aina se seitsemäntoistavuotias kukkamekkotyttö joka ulkoiluttaa koiraa ohitsemme.”
Sen jälkeen sivulla on tyhjä kohta, jossa on pari kellastunutta teipinpalaa kuin siinä olisi ollut kiinnitettynä jotakin. Sen alapuolella on lyhyt teksti, joka on päivätty kaksi viikkoa edellisen jälkeen:
”Näin pöllön viime yönä. Se katsoi minua oransseilla silmillään suoraan sieluun. Enkä minä pelännyt.”
Selaan loput kirjasta otsa kurtussa, mutta siellä on vain tyhjää. Ei mitään selitystä tai jatkoa viimeiseen. Hän ei koskaan kertonut nähneensä pöllön toistamiseen.
Paitsi että – suljen kirjan enkä huomaa että sen välistä leijailee lattialle jotain untuvankevyttä – kun tarkemmin mietin, tajuan että viimeinen teksti päiväkirjassa on päivätty päivää hänen isänsä kuoleman jälkeen.
Nousen sängyltä ja huomaan jaloissani jotakin. Nostan sen. Se on pienenpieni höyhen, harmaanruskea.

Illalla minun on vaikea saada unta. Makaan sängyssä ja selailen kännykällä uutisia vaikka tiedän että ruudun tuijottaminen vaikuttaa negatiivisesti yöuneen. Silmiini osuu Iltalehden otsikko: ”Suuri huuhkaja poseerasi kelikameralle”. Siinä on muutama rivi tekstiä ja kuva pöllöstä, joka tuijottaa suoraan kameraan. Sillä on suuret oranssit silmät ja huomaan että se on rengastettu. Iltalehden uutiskynnyksen ylittävät usein paljon turhemmatkin jutut kuin tämä, mutta mietin silti mitä tärkeää juttu kenellekään antaa. Keskuudessamme elää pöllöjä, huuhkajiakin – mitä sitten?
Laitan kännykän pois ja yritän nukahtaa.

Unessa näen hänen arkkunsa laskeutumassa valkeana mustaan kuoppaan, hänen veljensä mustassa puvussaan, sitten itseni oranssissa kukkamekossa seitsemäntoistavuotiaana, ulkoilutan koiraa ja näen hänet parikymppisenä nuorukaisena katsomassa minuun. Aika ei ole sama kuin nyt, eikä maailma ole sama, se on unen ja muistojen kudelmaa.
Sitten seison ikkunani ääressä ja katson pihassa seisovaa korkeaa kuusta ja huomaan sen oksalla valon. Se on kuin jouluvalo tai kiiltomato, kuin paikoilleen jähmettynyt tähdenlento pimeydessä. Voi kunpa olisi kiikarit niin voisin tarkistaa mikä kumma se on. Ehkä heijastus vain.
Mutta muistan olevani unessa, voin siis tehdä mitä tahansa. Zoomaan silmilläni kuuseen ja näen mistä kirkkaus tulee. Kuusen oksalla istuu suuri pöllö, ja ne ovat sen oranssit silmät jotka kiiluvat. Se on fantastinen, se ei näytä olevan kotoisin meidän maailmastamme. En ole tiennyt että pöllö pystyy käyttämään katsettaan noin.
Avaan ikkunan ja lennän ulos. Vaikka on tammikuu ja olen pukeutunut yöpaitaan, ilma vastaanottaa minut lämpöisenä, kuin yhtäkkiä saapuneena keväänä harmauden keskellä. Haistan ilmassa lumen sulamisen, ensimmäiset kielonkukat ja uuden alun. Kuulen korvissani ensimmäisen peiponlaulun ja kaukana Afrikassa talvehtivat pääskyset, vaikka ne ovat vielä kuukausien päässä. Suljen silmäni ja näen edessäni pihakuusen, pöllön silmät ja tähtitaivaan, näen avaruuden ja kaukaiset galaksit. Näen ja kuulen, haistan ja maistan kaiken, koko maailman, tulevaisuuden ja menneen, ja osaan lentää kevyesti.
Ja vaikka voisin lentää vaikka Afrikkaan tai maailman ääriin, päätän kuitenkin lentää vain pihakuusen oksalle suuren huuhkajan luo. Asetun sen vierelle, kuusenoksa allani on pisteliäs ja havuntuoksuinen. Pöllönvarpaani käpertyvät oksan ympärille helposti ja tottuneesti. Huuhkaja kääntää päätään, siitä ei kuulu ääntäkään. Se räpäyttää suuria oransseja silmiään, jotka ovat nähneet tämän yön ja satoja muita. Minusta tuntuu että se näkee sisääni ja minä näen sen sisään. Katson sen silmiin ja katson pehmeään höyhenpeitteeseen ja katson sen jalkoihin. Huuhkaja on rengastettu. Voiko se olla sama huuhkaja kuin Iltalehden uutisessa? Ehkä, vaikka kai rengastettuja huuhkajia on muitakin.
Huuhkaja ojentaa siipeään ja hetken luulen että se ottaa minut siipensä alle suojaan, mutta ei – se ottaa minut paljon siipeään suurempaan suojaan. Se vie minut matkalle tähtiyöhön.
Huuhkaja nousee siivilleen, siitä kuuluu lähes äänetön humahdus. Ja minä seuraan sitä.
Lennämme yli kotikaupunkimme, yli talojen, yli kirkon, yli melkein umpeen jäätyneen joen ja ylhäältä sen mutkat näyttävät satumaisilta, en ole koskaan tiennyt miten kaunis kaupunkimme on.
Miten kaunis elämä on.
Retki päättyy vasta kun auringon kultakehrä kajastaa itäisessä taivaanrannassa. Silloin huuhkaja johdattaa minut kotiin. Ikkunani on auki, huuhkaja ohjaa minut siitä sisään ja vaikka pyydän, se ei tule mukaan. Huuhkajan paikka on ulkona, erämaassa, ei ihmisten maailmassa. Mutta ennen lähtöään se istuu hetken ikkunalaudallani ja kun se nousee ääneti lentoon, ikkunalaudalle jää jotakin kimaltavaa. Palaan sänkyyni, ja hetkessä huuhkajan oranssien silmien leimu on jo kaukana poissa.

Seuraavana päivänä luen taas Iltalehden juttua huuhkajasta kelikamerassa. Hetken mielijohteesta etsin käsiini erään paikallisen lintujenrengastajan sähköpostiosoitteen ja lähetän hänelle linkin juttuun. Kysyn häneltä voiko hän nähdä kelikameran kuvasta millainen rengas huuhkajan jalassa on.
Hetken kuluttua hän vastaa:
”Mielenkiintoista. Ei se rengas ole, sillä se on selvästi kultaa. Näyttää enemmänkin sormukselta, mutta en ole koskaan kuullut että pöllöillä olisi taipumuksia himoita kiiltäviä esineitä. Niin kuin ei oikeasti harakoillakaan, se on vain urbaanilegendaa.
Mutta aina on mahdollista että se on tarttunut siihen jossain, vähän kuten kalastajien siimoja tarttuu lokkien jalkoihin ja niin edelleen. En vain ymmärrä…”
En jaksa lukea viestiä kokonaan, sillä tiedän jo miksi se ei ole rengas ja miksi se on kultaa. Tuijotan vain ulos ikkunasta hämärään tammikuun iltaan ja muistelen mennyttä aamua.
Aamu oli kaunein aikoihin, kuulas ja kirkas, pakasti ja puiden oksilla oli jäähuntu. Pihakuusessakin.
Kun aamulla avasin silmäni, makasin sängyssä kuten minun kuuluikin, mutta huoneessa oli hirveän kylmä. Kun nousin ylös, huomasin mistä se johtui – huoneen ikkuna oli auki. Menin sulkemaan sitä ja samalla pudotin ikkunalaudalta jotakin joka päästi kilahduksen parkettia vasten. Kumarruin nostamaan sen ja aamun himmeässä valossa näin sen kimalteen. Siinä oli hänen vihkisormuksensa. Puristin sen kämmeneeni ja tunsin puristaessani uudenlaista voimaa. Minä selviäisin ilman häntä.
Sitten suljin ikkunan ja katsoin ulos tyhjälle pihalle, kuuseen jonka suojissa en nähnyt valoa enkä huuhkajan hahmoa – en tietenkään nähnyt, sillä se kaikki oli vain unta. Toisella puolella taloa aurinko nousi ja kun kurotin päätäni nähdäkseni sen paremmin, huomasin verhon takana jotakin harmaanruskeaa. Siirsin verhoa ja katsoin.
Siinä oli huuhkajan siipisulka.

Hänen kuolemansa oli onnettomuus. Hän jäi auton töytäisemäksi vain vähän matkan päässä kodistamme.
Myöhemmin sain hautaustoimiston työntekijöiltä vaatteet jotka hänellä oli päällään onnettomuuden sattuessa. Siinä oli vaatteiden lisäksi myös hänen rannekellonsa ja hänen kaulaketjunsa, mutta vihkisormus puuttui. Kun kysyin sitä, he sanoivat ettei hänen sormessaan ollut sellaista. Kun kerroin heille että hän piti sormusta aina ja se oli varmasti ollut hänellä myös hänen kuollessaan, he raapivat päätään ja sanoivat että sormus on tietysti voinut pudota onnettomuuspaikalle. Selitys tuntui ontuvalta, mutta en voinut tehdä mitään asian hyväksi.
Myöhemmin kun onnettomuustutkintapöytäkirjat tulivat, sain kuulla yksityiskohtia onnettomuudesta. Sain kuulla että se oli vahinko. Ketään ei syytettäisi. Silminnäkijäraportit todistivat sen ja monta muuta asiaa, mutta silminnäkijöiden kertomista yksityiskohdista yksi kiinnitti erityisesti huomioni: vain hetki onnettomuuden jälkeen oli paikalla nähty suuri huuhkaja.

Se Iltalehden uutisen kelikamera on noin kahden kilometrin päässä meiltä, ja se lintujenrengastaja kertoi myöhemmin minulle, ettei huuhkaja ole vuosikymmeniin pesinyt tällä alueella. Viimeisin havainto ennen tätä on kesältä kahdeksan vuoden takaa.

---

Kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille tehty kirjoitustehtävä. Aiheena oli etsiä inspiraatiota jostakin uutisotsikosta. Käytin inspiraationa otsikkoa "Suuri huuhkaja poseerasi kelikameralle".

Elina Pitkäkangas: Kajo (Myllylahti 2017)

Olen aikaisemmin kirjoittanut tähän blogiini Elina Pitkäkankaan teoksesta Kuura (Myllylahti 2016), ja Kajo on saman nuorille aikuisille suunnatun kirjatrilogian toinen osa. Huom. tätä kirja-arviota ei ehkä kannata lukea, jos Kuura on lukematta. Saattaa sisältää myös pientä spoilausta Kajosta.

Kuuran lopussa jäätiin varsin jännittävään loppuasetelmaan: Inka muutti koomassa makaavan veljensä Tuukan hukaksi ja siten paransi hänet. Toinen päähenkilö Aaron sen sijaan pakeni Kuurankerosta hukkatyttöystävänsä Matleenan kanssa. Kajossa tästä kaikesta on kulunut pari kuukautta. Kuten Kuurassakin, myös Kajossa seurataan vuorotellen päähenkilöiden Inkan ja Aaronin kuvioita heidän toimiessa minä-kertojina.

Kajon alussa Inka elelee edelleen Kuurankerossa ja suojelee veljeään, kun tämä muuttuu täydenkuun öinä hukaksi. Aaron taas pyörii lainsuojattomana metsissä Matleenan kanssa, koska heitä molempia etsitään. Aaronin äiti on luvannut pojastaan mojovan löytöpalkkion, kun taas hukkia metsästävä järjestö Jahti tahtoo Matleenan pois päiviltä. Kovin ruusuiselta ei päähenkilöidemme elämä siis kirjan alussa vaikuta.

Pian alkaa sitten tapahtua. Aaron ja Matleena kohtaavat metsissä toisia hukkia, jotka pelastavat heidät ahdingosta. Inkalle sen sijaan käy köpelösti, kun hän joutuu Kuurankeron muurilla verikokeeseen, jossa testataan onko hän hukka. Myös Tuukka on mukana, ja Inkaa tietysti huolettaa veljensä puolesta, mutta yllätys on melkoinen, kun Inka itse todetaan hukaksi. Inka ja Tuukka pakenevat, mutta Jahti saa Inkan kiinni, kun taas Tuukka menee menojaan. Inkan osuuksissa seurataan Inkan elämää hänen kiinnijäämisensä jälkeen, kun taas Aaronin osuuksissa seurataan hänen elämäänsä uusien hukkatovereiden kanssa. Kuvioihin tulee uusia hahmoja paitsi hukkien, myös hukkien oikeuksia puolustavan aktivistijärjestön Werecaren muodossa.

Enempää en juonta tässä kohdin spoilaa, toivottavasti tuossa ei ollut liikaa!

Kajossa huomaan, kuinka kumpikin päähahmo on selvästi kehittynyt heitä kohdanneiden tapahtumien myötä. Inka oli Kuurassa todella rasittava tyyppi, mutta tässä hän joutuu kohtaamaan paljon vaikeuksia ja epämukavuutta, mikä tuo hänen herkänkin puolensa oikeutetusti esille. Hänen ärsyttävyytensä on laimennut selvästi, ja tässä tarinassa hänestä välittää ihan uudella tavalla. Aaron nyt ei kovin ärsyttävä ollut Kuurassakaan, ja pysyy tässä tarinassa miellyttävyysakselissa samalla tasolla. Kummassakin päähahmossa on kuitenkin myös epämukavia piirteitä, eikä oikeastaan kukaan kirjan muistakaan hahmoista ole mustavalkoinen. Se onkin ehdottomasti yksi tämän kirjan suuria vahvuuksia: hahmot. Kukaan heistä ei ole stereotyyppinen eikä yksistään hyvä tai paha – ihan jokaisessa on monia puolia, kuten oikeissakin ihmisissä. Kaikki hahmot ovat selkeästi omia persooniaan ja sellaisina toimivia. He ovat keskenään erilaisia ja heidän väliset suhteensa mutkikkaita, mikä tekee kirjan ihmissuhdekuvioista aidosti kiinnostavia eikä mitään kornia saippuasarjamenoa. On erittäin kiinnostavaa lukea, miten esimerkiksi kirjan loppupuolella SPOILERI Pako-tv-sarjan mieleen tuovassa pelastussessiossa keskenään erilaiset ihmiset käyttäytyvät ryhmänä SPOLERI LOPPUU.

Vaikka henkilöissä on ärsyttäviä piirteitä, heistä siitä huolimatta välittää. Alkuun pidin esimerkiksi Ronjaa ärsyttävänä (hän toi itse asiassa alussa mieleeni Sini Helmisen Kaarnan kätkössä -kirjan Tuulian; kannattaa lukea sekin kirja muuten!), mutta hänen ärsyttävyytensä väheni tarinan edetessä nollille ja loppukohtaus hänen osaltaan toi kyllä kyyneleet silmiin. Aaronissa minua taas ärsytti se, miten tyhmä hän on! Periaatteessa hän vaikuttaa ihan älykkäältä tyypiltä, mutta hei oikeasti, kuka jättää koko elämänsä jonkun teinirakkauden takia, joka on vieläpä ihmissusi?! No okei, ehkä minäkin olisin sen ikäisenä jättänyt, mutta tämä suuri päätös (joka tosin tapahtui jo Kuuran lopussa) tuntuu yksinkertaisesti kovin vähäjärkiseltä. Onneksi Aaron miettii tätä asiaa tarinan aikana ja katuukin. Olisi ehkä sietänyt katua enemmänkin.

Ehkä olen myös kyyninen tai liian vanha, mutta tässä tarinassa en oikein lämmennyt Aaronin ja Matleenan suhteelle enkä ihan hirveästi pitänyt Matleenasta. Heidän suhteensa vaikuttaa hankalalta ja he kärsivät jatkuvaa luottamuspulaa, enkä oikein tiedä mihin heidän välisensä rakkaus perustuu, fyysiseen vetovoimaanko? Huomasin tarinan edetessä toivovani että he eroaisivat tai jotain. En kyllä toisaalta toivo Aaronin ja Inkan seurusteluakaan, vaikka heillä olisi suhteen onnistumiseen realistisemmat mahdollisuudet kuin Aaronilla ja Matleenalla. Tässä Matleena tuntui oikuttelevan koko ajan ja vetävän Aaronia kuin pässiä narussa. Tavallaan se tuntui pahalta Aaronin puolesta, sillä pidin hänestä ja huomasin kuinka vilpittömästi hän Matleenasta välittää. No, jatko heidän suhteensa jää nähtäväksi.

Ennen kuin hehkutan kirjaa kunnolla, on kuitenkin mainittava pieniä puutteita. Kirjoittamista harrastavana ihmisenä (en ole julkaissut kirjoja, ja Pitkäkangas on suuri idolini, koska hän on onnistunut siinä mistä haaveilen – oikeasti) havaitsin kieliasussa pieniä häiritseviä juttuja. Tiedostan, että Kuura oli sarjan avausosa ja Pitkäkankaan esikoinen, ja siten erittäin hiottu teos. Kajosta taas jäi paikoin hitusen sellainen olo, että kirjoitustyö tai kustannustoimitus oli tehty kiireellä deadlinen vuoksi. Tähän oli nimittäin jäänyt jonkin verran kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Ei pahasti, mutta sen verran että kiinnitin asiaan huomiota (myönnän kyllä olevani kielioppinatsi). Minua häiritsi, kun kuin-sanan sijaan käytettiin toistuvasti mitä-sanaa. En tiedä oliko se tietoinen valinta vai ei, mutta ei kai se kieliopillisesti oikein ole? Paikoin häiritsivät myös jotkin aikamuotoseikat. Kirja on kirjoitettu imperfektissä, mutta paikoin käytettiin preesensiä (tyyliin ”En muista, mitä tein/sanoin" tms.), mikä antaa olettaa, että kertoja kertoisi tarinaa nykyhetkessä. Jotkut termit sekoittivat pakkaa tältä osin. Tyyliin ”En muista miten jouduin tänne”, jolloin itselleni tulee tänne-sanasta mieleen paikka, jossa hän on nykyhetkessä, kun lauseessa halutaan tarkoittaa paikkaa, jossa hän oli silloin. Eli itse olisin valinnut kirjoittaa ”En muista miten jouduin sinne”. Toivottavasti joku saa kiinni siitä mitä tarkoitan. En ole oikeastaan kiinnittänyt huomiota miten nämä asiat kirjoissa yleensä ilmaistaan, onko tämä yleinenkin tapa, mutta itse koin sen vähän häiritsevänä. Paikoin häiritsi myös tunteiden ja ajatusten auki selittely. Ehkä se johtuu siitä, että tämä on kuitenkin nuorten (aikuisten) kirja, mutta minä ainakin tajusin rivien välistä itsekin monta juttua, jotka oli kuitenkin vielä väännetty rautalangasta. No, eipä tämä varsinainen virhe ole, mutta jatkuva henkilöiden ajatuksien pyörittely jarrutti paikoin toiminnan kuvausta.

No niin, muuta valittamista en kyllä kirjasta sitten löydäkään. Eivätkä nämä pikkuseikat todellakaan menoa haittaa, sillä pääasia eli tarina on lähes täydellinen. Juoni vetää alusta loppuun koko ajan ja toimii kokonaisuutena hyvin. Draaman kaari ja jännite säilyvät loppuunsa hiottuina koko ajan, tapahtumat seuraavat luontevasti toisiaan, ja luvut jättävät lukijan sellaisiin cliffhangereihin että koko ajan janoaa lisää. Pitkäkankaan juonenpunonta on kerrassaan kadehdittavaa. Juoni ja loistavasti rakennetut hahmot tekevätkin kirjasta erinomaisen. Kovinkaan suurta ennalta-arvattavuutta ei esiinny. Kirjan pääjuonikuvion ja sen, mikä loppupuolen suuri tapahtuma tulee olemaan, kyllä jossain kohdin arvasi, mutta kaikkia pienempiä käänteitä ja vivahteita ei. ”Pako-case” ei myöskään sujunut odotusten mukaan vaan säilytti jännitteensä erittäin hyvin. Kirjan lopullista loppuratkaisua joutui myös jännittämään ihan viimeiselle aukeamalle saakka. Sen suhteen on kyllä todettava, että loppuratkaisu oli tarinan kokonaisjännittävyys huomioon ottaen minun mielestäni hitusen laimea. Itse olisin toivonut SPOLERI, että Aaron olisi antautunut Jahdille ja joutunut vankilaan ja seuraavassa osassa olisi nähty kuinka Inka synnyttää ihmissusilapsen metsässä Peterin ynnä muiden seurassa (Inkan raskauden arvasin muuten jo Kuuran lopussa, btw) SPOLERI LOPPUU. Ei tämäkään loppuratkaisu silti huono ollut, ja se jättää sopivasti kysymyksiä auki seuraavaa osaa ajatellen.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tarina oli menevämpi ja toiminnallisempi kuin Kuura, ja myös väkivaltaisempi. Väkivalta oli paikoin jopa oikeasti pahalta tuntuvaa, mistä pisteet kirjailijalle. Nämä kirjat olisi ihanaa nähdä elokuvina, vaikka toisaalta suomalaisten nykyleffojen taso huomioon ottaen en todellakaan tahtoisi että nämä mentäisiin pilaamaan.

Pisteitä tälle kirjalle 4/5 ja odotan innolla seuraavaa. (sanottakoon, että olen kirjojen ja kaiken suhteen niin nirso, että täyttä viitosta on vaikea saada, joku muu olisi tällä tasokkuudella varmaan antanut jo viisi)

Runoja kuolemasta (vanhoja)

Haudatun laulu

Minä en ole lintunen, en taivahalla
lennä, vaan paikkani on nurmen alla
Paasi kivinen päälläni paljon ei paina,
kosk maast' oon ma tullut, nyt maat' oon ma aina
Mutta kerran, se muistakaa, rakastin teitä
kerran vuodatin minäkin kyyneleitä
mutta itkuni kuivui ammoin jo pois
unohtui, vaikka luulin: niin käydä ei vois
Nyt kun katselen maailmaa paasini alta
 ja pääskyin kirkuna soi taivahalta
Tiedän: siell' ilakoivat huoletta vaikka
kerran koittavi niill' lennon viimeisen paikka
Siis ymmärtäkää te maan karun tän kansa
se jokaisen maas täällä on osanansa
kerran syntyä, elää ja kuolla vain kerran
siis eläkäätte, oi, edes hetken sen verran!


Elämän hauraus

Tuo ihmiselon henkäys
niin hauras, heikko on
Hetken jaksaa voimissaan
vaan kohta poissa on
Kuin kevään kielon kukka,
kaunis hetken, mutta hento
Kuin ensilumen huntu talvinen,
kuin muuttolinnun lento
Kuin säde elokuisen auringon,
hetken vain se loistaa,
mutta sade syyskuun
sen mukanansa poistaa
Vielä eilen virta elämän
vei puroissa ja joissa,
vaan tänään mereen käynyt on
ja ikuisesti poissa

Elina Pitkäkangas: Kuura (Myllylahti 2016)

En ole julkaissut tässä blogissa ollenkaan kirja-arvioita aikaisemmin, mutta teenpäs nyt poikkeuksen. Taustatietoina sanottakoon, että lapsena ja teini-ikäisenä luin mielelläni kauhutarinoita, sellaisia perinteisiä siis. Sitten kun paranormaalista romantiikasta tuli hitti, olin jo yli-ikäinen. Twilight on ehkä korneimpia leffoja mitä olen koskaan nähnyt, niitä kirjoja en ole sen sijaan lukenut. Kirjoja luen muutenkin hävettävän vähän ottaen huomioon, että yritän parhaillaan kirjoittaa sellaista. Oikeastaan en taida olla varsinaista kohderyhmää tälle kirjalle. Mutta koska yritän tehdä nuortenkirjaa ja koska olen seurannut Elinan blogia jo ennen Kuuran ilmestymistä, tämä kirja kiinnosti minua todella. Oikeastaan pitkästä aikaa kirja, jonka ilmestymistä oikein odotin. Ja nyt pääsenkin sitten odottelemaan Kuuran jatko-osaa, Kuura kun on nuorille aikuisille suunnatun ihmissusiteemaisen trilogian ensimmäinen osa.

Tarina kertoo kahdesta lukiolaisesta, Inkasta ja Aaronista, ja heidän elämästään Turun kupeessa sijaitsevassa Kuurankeron pikkukaupungissa. Kaupunki on suojattu muurein, koska tässä maailmassa hukkavirus, lykantropia, on todellisuutta, ja ihmisiä yritetään suojella siltä. Hukkia ei kuitenkaan ole enää vuosiin elänyt alueella, Suomessa vain jossain Venäjän rajalla ja sitä rataa. Tai niin ihmisille ainakin uskotellaan. Todellisuus kaupungin muurien takana saattaakin olla toinen, ja kenties myös muurien sisäpuolella, kuka tietää – hukat kun ovat ihmissusia vain täydenkuun öinä ja muulloin tavallisia ihmisiä.

Kirjan alussa päähenkilöiden normaali elämä muuttuu, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavan onnettomuuden vuoksi sairaalaan Turkuun. Tämä tapahtuu täydenkuun yönä, mistä johtuen Inkaa ei päästetä katsomaan veljeään, koska Turkuun mennäkseen hänen täytyisi päästä muurien ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan Inkaa pysäytä, ja hän päättää toimia omin päin. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka lopulta johtaa hyvinkin katastrofaalisiin seurauksiin.

Tulee ilmi, että Kuurankerossa on kuin onkin hukkia. Kumpikin päähenkilöistämme myöskin rakastuu sellaiseen, ja nämä rakkaustarinat ja yritykset pitää hukat salassa (hukkia metsästetään ja mikäli ne paljastuvat, niille ei todellakaan seuraa siitä mitään hyvää) ovat suuressa osassa tarinaa. Pääjuoni, punainen lanka kaiken takana on kuitenkin se, että Inka on valmis tekemään mitä tahansa (siis todellakin sanan varsinaisessa merkityksessä) pelastaakseen koomassa viruvan veljensä. Se, miten hän tämän aikoo tehdä, on melkoisen vaarallista ja kyseenalaista toimintaa. Veljensä lisäksi toinen henkilö, josta Inka välittää silmittömästi, on Aaron. He eivät seurustele, mutta jotain kummia kipinöitä ja suorastaan sairaalloiselta vaikuttavaa omistushalua (ainakin Inkan puolelta) heidän välillään kuitenkin on. Inkan ja Aaronin lisäksi tärkeitä henkilöitä tarinassa ovat hukat ja heidän erikoislaatuinen perheensä.

Pidin tarinan juonesta ja siitä, miten tapahtumat ja eri ihmiskohtalot nivoutuivat siinä yhteen. Tarina oli tasapainoinen, kuljetti mukanaan ja jaksoi kiinnostaa koko ajan. Osa tapahtumista oli kylläkin melko ennalta-arvattavia, mutta eivät liian monet eivätkä haitaksi saakka. Jännitystä löytyi aivan riittämiin. Tarinan maailmassa normaali nykypäivän arki ja paranormaalit jutut oli myös yhdistetty uskottavalla tavalla, eivätkä ne häirinneet toisiaan, päinvastoin. Joitain asioita hukkiin liittyen jäi toki auki, mutta ne varmaan tarkentuvat kirjasarjan seuraavissa osissa. Jatko-osia silmällä pitäen annettiin lopussa myös vihjeitä tietyistä asioista, joiden kehittymistä jään odottamaan innolla.

Päähenkilöiden kertojaäänet vuorottelevat kirjassa luvuittain. Kuten olen monesta muustakin arviosta lukenut, Inka oli oikeasti todella ärsyttävä. Häneen oli lähes mahdotonta samaistua. Varmasti hänen kaltaisiaan ihmisiä on, ja henkilöhahmo oli sinänsä kiinnostava, mutta väkisinkin minä-muodossa kirjoitettu teksti hänen näkökulmastaan tuntui paikoin siltä, että kenties kirjoittajakaan ei ole kyennyt samaistumaan häneen riittävästi. Välillä tuli olo, että Inkalle oli kirjoitettu tahallaan mahdollisimman itsekkäitä ja typeriä ajatuksia. Jollain tavalla hahmo jäi siten turhan yksiulotteiseksi. Toivottavasti Inka kehittyy ja näyttää itsestään uusia puolia sarjan muissa osissa.

Toinen päähenkilö Aaron oli sen sijaan samaistuttavampi hahmo, kiltti ja melko normaali, eikä hänen pelimiesmaineensakaan ehtinyt ärsyttää. Hänestä tuli ilmi tarinassa useampia puolia kuin Inkasta, ja hahmonkehitys oli siten selkeämpää. Tilanne, johon kirjan lopetus hänet saattoi, oli yhtä aikaa surullinen ja kaunis, ja ehkä juuri hänen osaansa sarjan jatko-osissa odotan suurimmalla mielenkiinnolla.

Siltikin minusta kiinnostavin henkilö tässä tarinassa oli Matleena. Hän vaikutti ikäisekseen kypsemmältä kuin Inka tai edes Aaron, ja vaikka hän jäi tietyllä tapaa etäisemmäksi (mikä johtuu varmasti suureksi osaksi siitä, että häntä tarkasteltiin aina joko Inkan tai Aaronin näkökulmasta), hän oli silti yllättävän moniulotteinen. Häneen liittyvistä paranormaaleista jutuista huolimatta hän oli ihmeen samaistuttava hahmo.

Muut kirjan henkilöt jäivät oikeutetusti statisteiksi, ja olivat sellaisina toimivia kaikki tyynni.

Hukkajuttujen ohella kirjassa oli myös lukioikäisten nuorten normaalia elämää bileineen ja futisharkkoineen. Myös Inkan ja Aaronin kaveripiiri esiteltiin, ja heidän keskinäinen kanssakäymisensä oli minusta virkistävän realistista. Tämän realismin sekaan oli kuitenkin ripoteltu pieniä muistutuksia siitä, että tarinassa ollaan kuitenkin muualla kuin ihan tässä meidän maailmassamme. Monet pienet yksityiskohdat telkkariohjelmista futisjoukkueen nimeen liittyivät jollain tavalla hukkiin. Nerokasta!

Kirjoittamista harrastavan ihmisen näkökulmasta vielä pari sanaa. Tarinan kieli oli sujuvaa ja realistista, ei turhan kaunistelevaa eikä runollista. Tapahtumat kerrottiin, ei romantisoitu. Lukijan tunteet herätettiin enemmän tarinan itsensä kuin kuvailevan kielen keinoin. Kuitenkin sinne tänne oli sujautettu mukaan tavallista kauniimpia lauseita, oikeisiin kohtiin ja sopivassa määrin. Hyvä tehokeino, ja tässä sitä oli käytetty juuri oikein. Olen lukenut myös kirjoja, joiden kieltä on puuduttavaa lukea liiallisen erikoisuudentavoittelun vuoksi, ja tämä ei ollut sellainen. Tämä oli kieliasultaan lähes moitteeton.

Kuitenkin on pakko mainita muutama pikkujuttu, jotka ovat toki varmaan vain omasta henkilökohtaisesta maustani johtuvia. En ihan ymmärrä, miksi kännyköistä piti puhua niiden merkkien mukaan, ja miksi henkilöiden silmien värejä piti mainita niin toistuvasti. Myös puhekieliset sanat muualla kuin dialogissa eivät mielestäni aina olleet kovin toimivia. Mutta yhtä kaikki, mielipidekysymyksiä, ja varmasti moniin lukijoihin nämä tehoavat.

Kokonaisuutena kirja lunasti odotukseni. Olisin varmaan innostunut siitä enemmän, jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, mutta kyllä se viihdytti erittäin hyvin tässäkin iässä (olen 30-vuotias). Uskon, että nuorempi polvi tykkää tästä ihan täysillä. Suosittelen teosta kaikille lukemista harrastaville nuorille ja miksei vähän vanhemmillekin, ja myös niille, ketkä eivät lähtökohtaisesti edes ole paranormaalin romantiikan ystäviä. Tässä tarinassa nimittäin on paljon muitakin ulottuvuuksia, ja se onnistuu myös välttelemään kliseitä suht tehokkaasti. 4-/5 tähteä, ja jään innolla odottamaan jatko-osia!