Olen aikaisemmin kirjoittanut tähän blogiini Elina
Pitkäkankaan teoksesta Kuura (Myllylahti 2016), ja Kajo on saman nuorille
aikuisille suunnatun kirjatrilogian toinen osa. Huom. tätä kirja-arviota ei
ehkä kannata lukea, jos Kuura on lukematta. Saattaa sisältää myös pientä
spoilausta Kajosta.
Kuuran lopussa jäätiin varsin jännittävään loppuasetelmaan:
Inka muutti koomassa makaavan veljensä Tuukan hukaksi ja siten paransi hänet.
Toinen päähenkilö Aaron sen sijaan pakeni Kuurankerosta hukkatyttöystävänsä
Matleenan kanssa. Kajossa tästä kaikesta on kulunut pari kuukautta. Kuten
Kuurassakin, myös Kajossa seurataan vuorotellen päähenkilöiden Inkan ja Aaronin
kuvioita heidän toimiessa minä-kertojina.
Kajon alussa Inka elelee edelleen Kuurankerossa ja suojelee
veljeään, kun tämä muuttuu täydenkuun öinä hukaksi. Aaron taas pyörii lainsuojattomana
metsissä Matleenan kanssa, koska heitä molempia etsitään. Aaronin äiti on
luvannut pojastaan mojovan löytöpalkkion, kun taas hukkia metsästävä järjestö
Jahti tahtoo Matleenan pois päiviltä. Kovin ruusuiselta ei päähenkilöidemme
elämä siis kirjan alussa vaikuta.
Pian alkaa sitten tapahtua. Aaron ja Matleena kohtaavat
metsissä toisia hukkia, jotka pelastavat heidät ahdingosta. Inkalle sen sijaan
käy köpelösti, kun hän joutuu Kuurankeron muurilla verikokeeseen, jossa
testataan onko hän hukka. Myös Tuukka on mukana, ja Inkaa tietysti huolettaa
veljensä puolesta, mutta yllätys on melkoinen, kun Inka itse todetaan hukaksi.
Inka ja Tuukka pakenevat, mutta Jahti saa Inkan kiinni, kun taas Tuukka menee
menojaan. Inkan osuuksissa seurataan Inkan elämää hänen kiinnijäämisensä
jälkeen, kun taas Aaronin osuuksissa seurataan hänen elämäänsä uusien
hukkatovereiden kanssa. Kuvioihin tulee uusia hahmoja paitsi hukkien, myös hukkien
oikeuksia puolustavan aktivistijärjestön Werecaren muodossa.
Enempää en juonta tässä kohdin spoilaa, toivottavasti tuossa
ei ollut liikaa!
Kajossa huomaan, kuinka kumpikin päähahmo on selvästi
kehittynyt heitä kohdanneiden tapahtumien myötä. Inka oli Kuurassa todella
rasittava tyyppi, mutta tässä hän joutuu kohtaamaan paljon vaikeuksia ja
epämukavuutta, mikä tuo hänen herkänkin puolensa oikeutetusti esille. Hänen
ärsyttävyytensä on laimennut selvästi, ja tässä tarinassa hänestä välittää ihan
uudella tavalla. Aaron nyt ei kovin ärsyttävä ollut Kuurassakaan, ja pysyy
tässä tarinassa miellyttävyysakselissa samalla tasolla. Kummassakin päähahmossa
on kuitenkin myös epämukavia piirteitä, eikä oikeastaan kukaan kirjan muistakaan
hahmoista ole mustavalkoinen. Se onkin ehdottomasti yksi tämän kirjan suuria
vahvuuksia: hahmot. Kukaan heistä ei ole stereotyyppinen eikä yksistään hyvä
tai paha – ihan jokaisessa on monia puolia, kuten oikeissakin ihmisissä. Kaikki
hahmot ovat selkeästi omia persooniaan ja sellaisina toimivia. He ovat
keskenään erilaisia ja heidän väliset suhteensa mutkikkaita, mikä tekee kirjan
ihmissuhdekuvioista aidosti kiinnostavia eikä mitään kornia saippuasarjamenoa.
On erittäin kiinnostavaa lukea, miten esimerkiksi kirjan loppupuolella SPOILERI
Pako-tv-sarjan mieleen tuovassa pelastussessiossa keskenään erilaiset ihmiset
käyttäytyvät ryhmänä SPOLERI LOPPUU.
Vaikka henkilöissä on ärsyttäviä piirteitä, heistä siitä
huolimatta välittää. Alkuun pidin esimerkiksi Ronjaa ärsyttävänä (hän toi itse
asiassa alussa mieleeni Sini Helmisen Kaarnan kätkössä -kirjan Tuulian;
kannattaa lukea sekin kirja muuten!), mutta hänen ärsyttävyytensä väheni
tarinan edetessä nollille ja loppukohtaus hänen osaltaan toi kyllä kyyneleet
silmiin. Aaronissa minua taas ärsytti se, miten tyhmä hän on! Periaatteessa hän
vaikuttaa ihan älykkäältä tyypiltä, mutta hei oikeasti, kuka jättää koko
elämänsä jonkun teinirakkauden takia, joka on vieläpä ihmissusi?! No okei, ehkä
minäkin olisin sen ikäisenä jättänyt, mutta tämä suuri päätös (joka tosin
tapahtui jo Kuuran lopussa) tuntuu yksinkertaisesti kovin vähäjärkiseltä.
Onneksi Aaron miettii tätä asiaa tarinan aikana ja katuukin. Olisi ehkä
sietänyt katua enemmänkin.
Ehkä olen myös kyyninen tai liian vanha, mutta tässä
tarinassa en oikein lämmennyt Aaronin ja Matleenan suhteelle enkä ihan
hirveästi pitänyt Matleenasta. Heidän suhteensa vaikuttaa hankalalta ja he
kärsivät jatkuvaa luottamuspulaa, enkä oikein tiedä mihin heidän välisensä
rakkaus perustuu, fyysiseen vetovoimaanko? Huomasin tarinan edetessä toivovani
että he eroaisivat tai jotain. En kyllä toisaalta toivo Aaronin ja Inkan
seurusteluakaan, vaikka heillä olisi suhteen onnistumiseen realistisemmat
mahdollisuudet kuin Aaronilla ja Matleenalla. Tässä Matleena tuntui
oikuttelevan koko ajan ja vetävän Aaronia kuin pässiä narussa. Tavallaan se
tuntui pahalta Aaronin puolesta, sillä pidin hänestä ja huomasin kuinka
vilpittömästi hän Matleenasta välittää. No, jatko heidän suhteensa jää
nähtäväksi.
Ennen kuin hehkutan kirjaa kunnolla, on kuitenkin mainittava
pieniä puutteita. Kirjoittamista harrastavana ihmisenä (en ole julkaissut
kirjoja, ja Pitkäkangas on suuri idolini, koska hän on onnistunut siinä mistä
haaveilen – oikeasti) havaitsin kieliasussa pieniä häiritseviä juttuja.
Tiedostan, että Kuura oli sarjan avausosa ja Pitkäkankaan esikoinen, ja siten
erittäin hiottu teos. Kajosta taas jäi paikoin hitusen sellainen olo, että
kirjoitustyö tai kustannustoimitus oli tehty kiireellä deadlinen vuoksi. Tähän
oli nimittäin jäänyt jonkin verran kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Ei pahasti,
mutta sen verran että kiinnitin asiaan huomiota (myönnän kyllä olevani
kielioppinatsi). Minua häiritsi, kun kuin-sanan sijaan käytettiin toistuvasti
mitä-sanaa. En tiedä oliko se tietoinen valinta vai ei, mutta ei kai se
kieliopillisesti oikein ole? Paikoin häiritsivät myös jotkin aikamuotoseikat.
Kirja on kirjoitettu imperfektissä, mutta paikoin käytettiin preesensiä
(tyyliin ”En muista, mitä tein/sanoin" tms.), mikä antaa olettaa, että kertoja
kertoisi tarinaa nykyhetkessä. Jotkut termit sekoittivat pakkaa tältä osin.
Tyyliin ”En muista miten jouduin tänne”, jolloin itselleni tulee tänne-sanasta
mieleen paikka, jossa hän on nykyhetkessä, kun lauseessa halutaan tarkoittaa
paikkaa, jossa hän oli silloin. Eli itse olisin valinnut kirjoittaa ”En muista
miten jouduin sinne”. Toivottavasti joku saa kiinni siitä mitä tarkoitan. En
ole oikeastaan kiinnittänyt huomiota miten nämä asiat kirjoissa yleensä
ilmaistaan, onko tämä yleinenkin tapa, mutta itse koin sen vähän häiritsevänä.
Paikoin häiritsi myös tunteiden ja ajatusten auki selittely. Ehkä se johtuu
siitä, että tämä on kuitenkin nuorten (aikuisten) kirja, mutta minä ainakin
tajusin rivien välistä itsekin monta juttua, jotka oli kuitenkin vielä
väännetty rautalangasta. No, eipä tämä varsinainen virhe ole, mutta jatkuva
henkilöiden ajatuksien pyörittely jarrutti paikoin toiminnan kuvausta.
No niin, muuta valittamista en kyllä kirjasta sitten
löydäkään. Eivätkä nämä pikkuseikat todellakaan menoa haittaa, sillä pääasia
eli tarina on lähes täydellinen. Juoni vetää alusta loppuun koko ajan ja toimii
kokonaisuutena hyvin. Draaman kaari ja jännite säilyvät loppuunsa hiottuina
koko ajan, tapahtumat seuraavat luontevasti toisiaan, ja luvut jättävät lukijan
sellaisiin cliffhangereihin että koko ajan janoaa lisää. Pitkäkankaan juonenpunonta
on kerrassaan kadehdittavaa. Juoni ja loistavasti rakennetut hahmot tekevätkin
kirjasta erinomaisen. Kovinkaan suurta ennalta-arvattavuutta ei esiinny. Kirjan
pääjuonikuvion ja sen, mikä loppupuolen suuri tapahtuma tulee olemaan, kyllä
jossain kohdin arvasi, mutta kaikkia pienempiä käänteitä ja vivahteita ei. ”Pako-case”
ei myöskään sujunut odotusten mukaan vaan säilytti jännitteensä erittäin hyvin.
Kirjan lopullista loppuratkaisua joutui myös jännittämään ihan viimeiselle
aukeamalle saakka. Sen suhteen on kyllä todettava, että loppuratkaisu oli tarinan
kokonaisjännittävyys huomioon ottaen minun mielestäni hitusen laimea. Itse
olisin toivonut SPOLERI, että Aaron olisi antautunut Jahdille ja joutunut
vankilaan ja seuraavassa osassa olisi nähty kuinka Inka synnyttää ihmissusilapsen
metsässä Peterin ynnä muiden seurassa (Inkan raskauden arvasin muuten jo Kuuran
lopussa, btw) SPOLERI LOPPUU. Ei tämäkään loppuratkaisu silti huono ollut, ja
se jättää sopivasti kysymyksiä auki seuraavaa osaa ajatellen.
Kaiken kaikkiaan tämä kirja ei todellakaan jättänyt
kylmäksi. Tarina oli menevämpi ja toiminnallisempi kuin Kuura, ja myös
väkivaltaisempi. Väkivalta oli paikoin jopa oikeasti pahalta tuntuvaa, mistä
pisteet kirjailijalle. Nämä kirjat olisi ihanaa nähdä elokuvina, vaikka
toisaalta suomalaisten nykyleffojen taso huomioon ottaen en todellakaan
tahtoisi että nämä mentäisiin pilaamaan.
Pisteitä tälle kirjalle 4/5 ja odotan innolla seuraavaa.
(sanottakoon, että olen kirjojen ja kaiken suhteen niin nirso, että täyttä
viitosta on vaikea saada, joku muu olisi tällä tasokkuudella varmaan antanut jo
viisi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti