torstai 4. tammikuuta 2018

Elina Pitkäkangas: Kajo (Myllylahti 2017)

Olen aikaisemmin kirjoittanut tähän blogiini Elina Pitkäkankaan teoksesta Kuura (Myllylahti 2016), ja Kajo on saman nuorille aikuisille suunnatun kirjatrilogian toinen osa. Huom. tätä kirja-arviota ei ehkä kannata lukea, jos Kuura on lukematta. Saattaa sisältää myös pientä spoilausta Kajosta.

Kuuran lopussa jäätiin varsin jännittävään loppuasetelmaan: Inka muutti koomassa makaavan veljensä Tuukan hukaksi ja siten paransi hänet. Toinen päähenkilö Aaron sen sijaan pakeni Kuurankerosta hukkatyttöystävänsä Matleenan kanssa. Kajossa tästä kaikesta on kulunut pari kuukautta. Kuten Kuurassakin, myös Kajossa seurataan vuorotellen päähenkilöiden Inkan ja Aaronin kuvioita heidän toimiessa minä-kertojina.

Kajon alussa Inka elelee edelleen Kuurankerossa ja suojelee veljeään, kun tämä muuttuu täydenkuun öinä hukaksi. Aaron taas pyörii lainsuojattomana metsissä Matleenan kanssa, koska heitä molempia etsitään. Aaronin äiti on luvannut pojastaan mojovan löytöpalkkion, kun taas hukkia metsästävä järjestö Jahti tahtoo Matleenan pois päiviltä. Kovin ruusuiselta ei päähenkilöidemme elämä siis kirjan alussa vaikuta.

Pian alkaa sitten tapahtua. Aaron ja Matleena kohtaavat metsissä toisia hukkia, jotka pelastavat heidät ahdingosta. Inkalle sen sijaan käy köpelösti, kun hän joutuu Kuurankeron muurilla verikokeeseen, jossa testataan onko hän hukka. Myös Tuukka on mukana, ja Inkaa tietysti huolettaa veljensä puolesta, mutta yllätys on melkoinen, kun Inka itse todetaan hukaksi. Inka ja Tuukka pakenevat, mutta Jahti saa Inkan kiinni, kun taas Tuukka menee menojaan. Inkan osuuksissa seurataan Inkan elämää hänen kiinnijäämisensä jälkeen, kun taas Aaronin osuuksissa seurataan hänen elämäänsä uusien hukkatovereiden kanssa. Kuvioihin tulee uusia hahmoja paitsi hukkien, myös hukkien oikeuksia puolustavan aktivistijärjestön Werecaren muodossa.
Enempää en juonta tässä kohdin spoilaa, toivottavasti tuossa ei ollut liikaa!

Kajossa huomaan, kuinka kumpikin päähahmo on selvästi kehittynyt heitä kohdanneiden tapahtumien myötä. Inka oli Kuurassa todella rasittava tyyppi, mutta tässä hän joutuu kohtaamaan paljon vaikeuksia ja epämukavuutta, mikä tuo hänen herkänkin puolensa oikeutetusti esille. Hänen ärsyttävyytensä on laimennut selvästi, ja tässä tarinassa hänestä välittää ihan uudella tavalla. Aaron nyt ei kovin ärsyttävä ollut Kuurassakaan, ja pysyy tässä tarinassa miellyttävyysakselissa samalla tasolla. Kummassakin päähahmossa on kuitenkin myös epämukavia piirteitä, eikä oikeastaan kukaan kirjan muistakaan hahmoista ole mustavalkoinen. Se onkin ehdottomasti yksi tämän kirjan suuria vahvuuksia: hahmot. Kukaan heistä ei ole stereotyyppinen eikä yksistään hyvä tai paha – ihan jokaisessa on monia puolia, kuten oikeissakin ihmisissä. Kaikki hahmot ovat selkeästi omia persooniaan ja sellaisina toimivia. He ovat keskenään erilaisia ja heidän väliset suhteensa mutkikkaita, mikä tekee kirjan ihmissuhdekuvioista aidosti kiinnostavia eikä mitään kornia saippuasarjamenoa. On erittäin kiinnostavaa lukea, miten esimerkiksi kirjan loppupuolella SPOILERI Pako-tv-sarjan mieleen tuovassa pelastussessiossa keskenään erilaiset ihmiset käyttäytyvät ryhmänä SPOLERI LOPPUU.

Vaikka henkilöissä on ärsyttäviä piirteitä, heistä siitä huolimatta välittää. Alkuun pidin esimerkiksi Ronjaa ärsyttävänä (hän toi itse asiassa alussa mieleeni Sini Helmisen Kaarnan kätkössä -kirjan Tuulian; kannattaa lukea sekin kirja muuten!), mutta hänen ärsyttävyytensä väheni tarinan edetessä nollille ja loppukohtaus hänen osaltaan toi kyllä kyyneleet silmiin. Aaronissa minua taas ärsytti se, miten tyhmä hän on! Periaatteessa hän vaikuttaa ihan älykkäältä tyypiltä, mutta hei oikeasti, kuka jättää koko elämänsä jonkun teinirakkauden takia, joka on vieläpä ihmissusi?! No okei, ehkä minäkin olisin sen ikäisenä jättänyt, mutta tämä suuri päätös (joka tosin tapahtui jo Kuuran lopussa) tuntuu yksinkertaisesti kovin vähäjärkiseltä. Onneksi Aaron miettii tätä asiaa tarinan aikana ja katuukin. Olisi ehkä sietänyt katua enemmänkin.

Ehkä olen myös kyyninen tai liian vanha, mutta tässä tarinassa en oikein lämmennyt Aaronin ja Matleenan suhteelle enkä ihan hirveästi pitänyt Matleenasta. Heidän suhteensa vaikuttaa hankalalta ja he kärsivät jatkuvaa luottamuspulaa, enkä oikein tiedä mihin heidän välisensä rakkaus perustuu, fyysiseen vetovoimaanko? Huomasin tarinan edetessä toivovani että he eroaisivat tai jotain. En kyllä toisaalta toivo Aaronin ja Inkan seurusteluakaan, vaikka heillä olisi suhteen onnistumiseen realistisemmat mahdollisuudet kuin Aaronilla ja Matleenalla. Tässä Matleena tuntui oikuttelevan koko ajan ja vetävän Aaronia kuin pässiä narussa. Tavallaan se tuntui pahalta Aaronin puolesta, sillä pidin hänestä ja huomasin kuinka vilpittömästi hän Matleenasta välittää. No, jatko heidän suhteensa jää nähtäväksi.

Ennen kuin hehkutan kirjaa kunnolla, on kuitenkin mainittava pieniä puutteita. Kirjoittamista harrastavana ihmisenä (en ole julkaissut kirjoja, ja Pitkäkangas on suuri idolini, koska hän on onnistunut siinä mistä haaveilen – oikeasti) havaitsin kieliasussa pieniä häiritseviä juttuja. Tiedostan, että Kuura oli sarjan avausosa ja Pitkäkankaan esikoinen, ja siten erittäin hiottu teos. Kajosta taas jäi paikoin hitusen sellainen olo, että kirjoitustyö tai kustannustoimitus oli tehty kiireellä deadlinen vuoksi. Tähän oli nimittäin jäänyt jonkin verran kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Ei pahasti, mutta sen verran että kiinnitin asiaan huomiota (myönnän kyllä olevani kielioppinatsi). Minua häiritsi, kun kuin-sanan sijaan käytettiin toistuvasti mitä-sanaa. En tiedä oliko se tietoinen valinta vai ei, mutta ei kai se kieliopillisesti oikein ole? Paikoin häiritsivät myös jotkin aikamuotoseikat. Kirja on kirjoitettu imperfektissä, mutta paikoin käytettiin preesensiä (tyyliin ”En muista, mitä tein/sanoin" tms.), mikä antaa olettaa, että kertoja kertoisi tarinaa nykyhetkessä. Jotkut termit sekoittivat pakkaa tältä osin. Tyyliin ”En muista miten jouduin tänne”, jolloin itselleni tulee tänne-sanasta mieleen paikka, jossa hän on nykyhetkessä, kun lauseessa halutaan tarkoittaa paikkaa, jossa hän oli silloin. Eli itse olisin valinnut kirjoittaa ”En muista miten jouduin sinne”. Toivottavasti joku saa kiinni siitä mitä tarkoitan. En ole oikeastaan kiinnittänyt huomiota miten nämä asiat kirjoissa yleensä ilmaistaan, onko tämä yleinenkin tapa, mutta itse koin sen vähän häiritsevänä. Paikoin häiritsi myös tunteiden ja ajatusten auki selittely. Ehkä se johtuu siitä, että tämä on kuitenkin nuorten (aikuisten) kirja, mutta minä ainakin tajusin rivien välistä itsekin monta juttua, jotka oli kuitenkin vielä väännetty rautalangasta. No, eipä tämä varsinainen virhe ole, mutta jatkuva henkilöiden ajatuksien pyörittely jarrutti paikoin toiminnan kuvausta.

No niin, muuta valittamista en kyllä kirjasta sitten löydäkään. Eivätkä nämä pikkuseikat todellakaan menoa haittaa, sillä pääasia eli tarina on lähes täydellinen. Juoni vetää alusta loppuun koko ajan ja toimii kokonaisuutena hyvin. Draaman kaari ja jännite säilyvät loppuunsa hiottuina koko ajan, tapahtumat seuraavat luontevasti toisiaan, ja luvut jättävät lukijan sellaisiin cliffhangereihin että koko ajan janoaa lisää. Pitkäkankaan juonenpunonta on kerrassaan kadehdittavaa. Juoni ja loistavasti rakennetut hahmot tekevätkin kirjasta erinomaisen. Kovinkaan suurta ennalta-arvattavuutta ei esiinny. Kirjan pääjuonikuvion ja sen, mikä loppupuolen suuri tapahtuma tulee olemaan, kyllä jossain kohdin arvasi, mutta kaikkia pienempiä käänteitä ja vivahteita ei. ”Pako-case” ei myöskään sujunut odotusten mukaan vaan säilytti jännitteensä erittäin hyvin. Kirjan lopullista loppuratkaisua joutui myös jännittämään ihan viimeiselle aukeamalle saakka. Sen suhteen on kyllä todettava, että loppuratkaisu oli tarinan kokonaisjännittävyys huomioon ottaen minun mielestäni hitusen laimea. Itse olisin toivonut SPOLERI, että Aaron olisi antautunut Jahdille ja joutunut vankilaan ja seuraavassa osassa olisi nähty kuinka Inka synnyttää ihmissusilapsen metsässä Peterin ynnä muiden seurassa (Inkan raskauden arvasin muuten jo Kuuran lopussa, btw) SPOLERI LOPPUU. Ei tämäkään loppuratkaisu silti huono ollut, ja se jättää sopivasti kysymyksiä auki seuraavaa osaa ajatellen.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tarina oli menevämpi ja toiminnallisempi kuin Kuura, ja myös väkivaltaisempi. Väkivalta oli paikoin jopa oikeasti pahalta tuntuvaa, mistä pisteet kirjailijalle. Nämä kirjat olisi ihanaa nähdä elokuvina, vaikka toisaalta suomalaisten nykyleffojen taso huomioon ottaen en todellakaan tahtoisi että nämä mentäisiin pilaamaan.

Pisteitä tälle kirjalle 4/5 ja odotan innolla seuraavaa. (sanottakoon, että olen kirjojen ja kaiken suhteen niin nirso, että täyttä viitosta on vaikea saada, joku muu olisi tällä tasokkuudella varmaan antanut jo viisi)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti