Dying On Christmas Day

Hän vilkaisi minua laskelmoivan arvioivasti. Hän ehkä luuli, että en sitä huomaisi, mutta siinä hän oli väärässä – huolimatta näennäisen flegmaattisesta olemuksestani minä en suinkaan ollut tarkkaamaton, ja huolimatta ilmeettömyydestäni, josta tietysti ainakin osittain oli syyttäminen väsymystäni ja edellisten tuntien aikana nauttimiani alkoholijuomia, minun sisimmässäni kyllä kyti hyvinkin voimakkaita tuntemuksia. Ja sillä nimenomaisella hetkellä niiden tuntemuksien kärkipäässä komeili lähinnä turhautuneisuus. Turhautuneisuus niitä typeriä pikkujouluja kohtaan, joita ei jouluun kyllä yhdistänyt mikään muu kuin yksi halpa kynttelikköviritelmä ikkunalaudalla – sekä turhautuneisuus itseeni ja siihen väistämättömään faktaan, että jostakin omituisesta syystä olin päättänyt saapua paikalle. Luullakseni hänkin oli ankean olotilani huomannut, sillä en minä sitä peittääkään oikein osannut. Kohta hän huokaisi, rummutti sormillaan pöydän pintaan muutaman levottoman naputuksen ja katsahti ulos ikkunasta – ikkunasta, jonka likaantuneen räntäpisaroiden täyttämän lasin lävitse saattoi nähdä oikeastaan vain oman kuvajaisensa ja harvakseltaan ohi ajavien autojen valojen heijastuksia. Ei lunta, ei jouluvaloja.

Kulautin olueni tyhjäksi ja nousin pöydästä laskeakseni tölkin tiskialtaan reunalle. En edes vilkaissut häneen, sillä ei minua kiinnostanut, kääntyikö hän katsomaan minua noustessani. Oikeastaan hän ärsytti minua, ärsytti kuten jokainen muukin ihmisolento siellä. Halusin lähteä ja jättää hänet siihen huokailemaan ja katselemaan ulos ikkunasta. Ei minua kiinnostanut.

Napattuani eteisen naulakosta takkini ja sullottuani pikaisesti tennarit jalkoihini minä lähdin. Illan emäntää en vaivautunut hyvästelemään, sillä se ämmä varmaankin tupakoi parvekkeella umpihumalassa kaikkien luokan pleijereiden ympäröimänä ja kikatti heidän typerääkin typerämmille jutuilleen. Ei se ämmä varmaan ollut edes huomannut minua pikkujouluissaan, joten miksi sitä kiinnostaisi nyt, olinko minä lähdössä kotiin sieltä vai en. Ja vaikka sitä olisi kiinnostanutkin, niin minua ei kiinnostanut lainkaan, mitä se mahdollisesti asiasta ajatteli. Ehkä se olisi kikatuksensa ja pleijereille flirttailunsa seasta tirskunut vain, että ei minun nyt vielä kannattaisi lähteä, että minun pitäisi jäädä vielä, kun bileet olivat vasta alussa. Ja paskanvitut. Teennäistä ja sangen vähä-älyistä. Painoin ulko-oven varovasti kiinni ja kipitin portaat alakertaan. Humalaisten luokkatoverieni aivoton mölinä ja joululaulujen heviversiot kuuluivat kaikuvan asunnosta alaovelle saakka. Saatoin kuitenkin naurahtaa, sillä en minä kuulisi niitä enää ensi vuonna. En minä näkisi luokkatovereitani enää milloinkaan.

Kadulla oli märkää, koko ilma tuntui kostealta kuin sademetsässä – vaan ei yhtä lämpöiseltä – ja kylmät vaaleat räntärätit läiskähtelivät säälimättöminä asvaltille vain sulaakseen saman tien ja hävitäkseen tien tumman pinnan vesilammikoihin. Katulamput seisoivat suorina ja hiljaisina tien molemmin puolin, niiden kolea valo heitti maahan tietä reunustavien puunrunkojen varjoja ja ohi ajavien autojen renkaat roiskuttivat vettä vaatteilleni. Seuraavaan kortteliin ehdittyäni olivat tennarit jo läpimärät, mutta tyynesti kestin sen – aivan sama, tai oikeastaan sekin ikävyys ja epämukavuus vain sopi tunnelmaan. Ei tuntunut joululta. Kahdeskymmenes joulukuuta, varttia yli puolenyön, näin yritti pankin katolla oleva digitaalinen näyttö minulle kertoa. Lämpöasteita yksi. Surkuhupaisaa. Missä olivat ne hanget korkeat nietokset, joista siinä jossakin ikivanhassa joulusävelmässä kerrottiin? En tiennyt, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Jatkoin kävelemistä jo kylmenneillä kosteilla tennareillani vielä muutaman korttelin verran ja kun suuri rekka ajoi täyttä vauhtia ohitseni ja päätti singota ylleni oikein kunnon mutaisat loskamössöt, huomasin sitten itkeväni ja nauravani yhtä aikaa. Pian teki myös mieleni tyhjentää rakko. Tein sen pienen räkäisen lähipubin kulmalla vaahteran juurella. Pubista kantautui korviini kännistä naurunremakkaa ja lasin kilinää ja sitten alkoi epävireinen korkea naisääni hoilottaa siellä karaokea. ”Jollei jouluna ole lunta” paljastui sen pubiruusun kappalevalinnaksi. Ei saatana. Yritin lorotella nopeammin päästäkseni pikaisesti pois kuulemasta sitä hirvittävän kuuloista laulantaa, jonka jokainen sana tuntui sitä paitsi uppoavan hiukan hiprakkaiseen mieleeni sulavasti kuin lapio sontaan. Ei täällä tosiaan ollut lunta hiutaleenkaan vertaa. Virtsarakkoni ei kuitenkaan antanut minun vielä lopettaa, huojuin ja huokailin, paljaana seisovan vaahteran yläoksat tiputtelivat päälaelleni kylmiä vesipisaroita ja hiuksiltani ne jatkoivat matkaansa päättäväisinä kasvoilleni. Miksi tuo kirottu puunrunkokin piti minua pilkkanaan? Huomasin pian ärjäiseväni sille ja potkaisevani sitä kengänkärjelläni, mutta runko ei hievahtanutkaan, seisoi vain – ainut seuraus potkustani oli vihlova kipu varpaissa. Pompin yhden jalan varassa hetken, kirosin ja vaahtera tiputteli päälleni lisää vettä. Ärtyneenä huohottaen suljin farkkujeni vetoketjun ja suuntasin puiston lävitse kohti kotikortteliani. Enää pieni matka, vain muutamia satametrisiä, sitten saisin vähintäänkin kuivat vaatteet ylleni jos ei muuta. Ja ei siellä kyllä todellakaan mitään muuta olisi, sen minä sentään vielä ymmärsin – jääkaapissa minua odottaisi kinkun sijaan pelkkä valo ja olohuoneen nurkassa voisin nähdä kauniin joulupuun sijaan viimekuisia pölypalloja. Eikä ikkunasta ulos katsellessa voisi nähdä valkeaa joulua, ei korkeita hankia eikä varmaan edes varpusta jouluaamuna, sillä tänä jouluna ei saataisi lunta. Ja jollei jouluna ole lunta, ei joulupukki voi saapua tuomaan lahjoja, ja mitä sitten vaikka lumipeite maassa lepäisikin – ei se joulupukki meille tulisi muutoinkaan, koska ei sillä olisi yhtäkään pakettia meille antaakseen. Mutta mitäpä minä niillä olisin tehnytkään, sillä ensi vuonna tähän samaan aikaan, niin, silloin minä olisin jo matojen ruokana kirkkomaalla.

Aamu valkeni alakuloisen harmaana ja piirun verran krapulaisena, vaikka en minä ollut juonut kovinkaan paljoa alkoholia. Päänsärky jyskytti ohimoissani kuin kiveä takova hakku ja tunkkainen maku suussani paljasti minulle, että en mitä ilmeisimmin ollut harjannut illalla hampaitani. Peiton päältäni vedettyäni tunsin kolean viiman vetävän sisään ikkunoiden raoista ja huoneessa oli niin hämärää, että annoin sälekaihtimien jäädä suljetuiksi. Ei ikkunasta mitään mielenkiintoista olisi näkynytkään, pelkkää samaa loskaista ankeutta kuin ennenkin – ja vaikka siinä ei olisi ollutkaan kaikki, en minä olisi jaksanut katsoa. Ei kiinnostanut.

Vedin jalkojeni lämmittimiksi lattialla lojuvat rikkinäiset villasukat sekä myrkynvihreät pitkät kalsarit ja eteisessä katsahdin peiliin liiemmin sen välittämästä näkymästä ilahtumatta. Hiukset rasvaiset, pystyssä ja sangen ylikasvaneet, silmäni toljottivat kuopissaan kuin niiden takana ei olisi ollut minkäänlaista järkitoimintaa, poskeen oli yön aikana kasvanut mojova finni ja partakin oli ajamatta ties monettako päivää. Näytin lähinnä vankikarkurilta, vaikka paremmilta kai nekin näyttivät. Olinko minä ollut tämän näköinen jo eilen siellä pikkujouluissa? Ja miksi ylipäänsä olin edes mennyt niihin pikkujouluihin, vaikka minä tiesin halveksivani sitä ämmää ja niitä sen kavereita? No, kuuluakseni joukkoon kai, tai saadakseni edes ripauksen joulumieltä muutoin niin ankean elämäni keskelle. Kumpaakaan en ollut saanut, ja sen olin toki tiennyt varsin kirkkaasti jo ennen niitä bileitä – enhän minä todellisuudessa edes halunnut kuulua siihen aivottomaan älykääpiöiden joukkoon. Tai saada joulumieltä, sillä mitä mieltä oli juhlia jonkun kaksituhatta vuotta sitten syntyneen tyypin syntymäpäiviä vieläkin? Eihän meillä juhlittu enää edes omia syntymäpäiviämme. Mutta myönnettävä se oli, että olisin minä halunnut vielä kerran nauttia humalasta ja ihmisten seurasta, vaikka ne kyseiset ihmiset nyt sattuivatkin olemaan minun lapsellisia luokkatovereitani. Satuin vain ilmeisesti olemaan niin säälittävä tapaus, että se ei ottanut onnistuakseen edes silloin, kun oli viimeinen kerta.

Jätin peilikuvani sikseen ja huokaisten ja ohimoitani hieroen laahustin keittiöön vain huomatakseni, että jääkaapissa ei todellakaan valon lisäksi ollut muuta kuin härskiintynyt rasiallinen voita ja jokin muinainen juustonkivettymä. Annoin oven pamahtaa kuuluvasti kiinni ja muodon vuoksi vilkaisin vielä kuiva-ainekaappiin ikään kuin sinne jostakin mystisestä lähteestä olisi ilmaantunut kahvipaketti. Ei ollut. Vetäisin ylleni eteisen lattialla edellisillasta saakka myttynä lojuneet farkkuni ja ruudullisen flanellipaitani, jalkoihini pujotin tennarit, joiden lievä kylmänkosteus tahtoi vielä kerran muistuttaa minua niistä pikkujouluista sekä loskaisesta kotimatkastani ja viimeiseksi kahmaisin mukaan vielä mustan nahkatakkini, jonka olin näköjään sentään saanut illalla – tai yötä kai se kuitenkin oli ollut – ripustetuksi asiaankuuluvasti naulakkoon. Takin toisen taskun pohjalla rytättyjen kuittien ja käytettyjen nenäliinojen seassa pyöriskeli muutama pikkuhilu, joilla kaiketi saisi yhden kahvin lähikuppilasta.

Mustana höyryävän kahvikupposeni kanssa asetuin kahvilan nurkimmaiseen pöytään, jonne osui ohuen harmaan pilviverhon lävitse kurottautuvista kalvakan ankeista auringonsäteistä muutamia. Niiden häikäisevän kirkas valo paljasti säälimättä likaiset sormenjäljet kahvilan ikkunalasissa. Muutama mummo viereisessä pöydässä kuului päivittelevän nykyisiä talvia, joita ei voinut talviksi kutsua ensinkään, kun lumi oli tiessään ja ruoho sen kun viheriöi. Kuulemma oli talitinttikin jossain jo laulanut. Vaikka muutoin olivatkin kanssani melko eri planeetalta ne mummot, harmaita ja raihnaisia, istuivat siinä joka-aamuisella munkkikahvillaan keskustellen kovaan ääneen reumasta ja naapurin syöpähoidoista, vaikka kahvilan muilla asiakkailla olisi varmastikin ollut muutakin tekemistä kuin kuunnella heitä, olivat he talvesta keskustellessaan kanssani harvinaisen yksimielisiä. Minä – nahkatakkinen, tukka pystyssä kulkeva vankikarkurilta näyttävä nuhjake, likainen ja rähjäinen nykynuori, jota ne mummot varmaankin ainakin hiljaa mielessään halveksuivat – olin heidän kanssaan yhdestä asiasta samaa mieltä. Eivät he olisi varmaankaan milloinkaan uskoneet, jos olisin heille kertonut haluavani oikean valkean joulun vielä viimeisen kerran. Hörpin kahviani ja vilkuilin mummolaumaa puolittain kiinnostuneena, puolittain ärtyneenä. En ollut varma, kumpi tuntemus näistä oli vahvempi, mutta yhdestä asiasta olin varma, jos en enää muusta – minä halusin vielä tänä vuonna oikean joulun, en kesää talven keskelle.

- Onko tässä vapaata? kuulin kuitenkin yllättäen varsin heleän tytön äänen, ja se herätti minut ajatuksistani välittömästi. Kuin enkelin suloääni kaikui se kysymys minun korvissani ja ihmeen vetreästi olotilani huomioon ottaen minä käänsin krapulasta kankean pääni äänen suuntaan. Saman äänen olin kuullut ennenkin, ja huomattuani olennon, jonka suusta tuo kysymys oli peräisin, minä muistin samassa jälleen edellisen iltani siellä sen yhden kamalan ämmän pikkujouluissa.

- Eipä siinä ketään istu, vastasin hänelle ja vahvistin sanomaani vielä käteni liikkeellä. Tyttö otti tuolin vastapäätäni, katsoi minuun hymyillen viehkeästi kuin kedon kukka ja istuutui pöydän ääreen. Kuppi kahvia oli hänelläkin edessään, mustaa kuten myös omani.

- Sä olit eilen siellä pikkujouluissa, sanoi tyttö tyynesti ja hörppäsi kahvistaan kuitenkaan katsettaan minusta irroittamatta.

- Olin, totesin ja katselin tyttöä. Eilen hän oli minua vielä ärsyttänyt. Eilen oli satanut taivaan täydeltä räntää ja lämpöasteita oli pankin kellon mukaan ollut yksi. Tänään kurkisteli pilvien välistä aurinko kuin leikitellen ja hieman taisi jo pakastaakin – tarkoista lukemista minulla ei ollut tietoa, koska pankin ohitse en ollut kulkenut.

- Sä lähdit sieltä aika äkkiä, en ehtinyt ollenkaan hyvästellä, sanoi tyttö. – Ajattelin jo etten enää näe sua, mutta täällähän säkin istut. Onko tää sun kantakahvila?

Kohautin harteitani ja tunsin, kuinka pienoinen hymynkare yritti väkisin nousta huulilleni kuin täysin välittämättä siitä alakulosta ja kivistävästä joulumielen kaipuusta, joka sisälläni kyti.

- Mä oon nähny sut koulussa, jatkoi tyttö hetken päästä, kun en vastannut hänelle. – Luulin ettet sä olisi sellasta tyyppiä joka käy noissa bileissä.

- En mä olekaan, hymähdin ja tulin luoneeksi katseeni ulos lävitse sen sormenjälkien likaaman ikkunalasin. Talven keskelle tulleen kesän kirkas aurinko oli vetäytynyt pilveen.

- Miks sä sitten olit siellä? tyttö kysyi suoraan ja katseli minua käsissään pitelemänsä kahvikupin yli vähintään yhtä suoraan. Siinä katseessa oli jotakin hyvin intensiivistä, aitoa ja lämmintä – jotakin, joka sytytti pienen kipinän siinä sydämeni sopukassa, joka tähän saakka oli pysynyt tyynenä, suljettuna ja arvoituksien täyttämänä jopa minulle itselleni. Siinä sopukassa saattoi asua minun entinen elämäniloni, joka oli sinne piiloutunut viimevuotisena nyt jo edesmenneenä jouluna, sinä päivänä, kun äitini sielu siirtyi maallisesta tomumajasta taivaalliseen ja isäni rankaisi siitä itseään ratkeamalla ryyppäämään. Katselin tyttöä vaiti, unohdin juoda kahvini loppuun enkä oikeastaan enää välittänyt siitä, jos se vaikka olisikin päässyt hiukan jäähtymään. Lopulta vastasin tytön minulle esittämään kysymykseen niillä ainoilla sanoilla, jotka asiassa totta olivat:

- En mä tiedä.

Tyttö virnisti ja hänen silmänsä tuikkivat niin lempeästi, että ne varmaankin voittaisivat sen kuulun kilpailun lasten tähtisilmäin kanssa. Sitten hän painoi päänsä alas, pyöritteli hetken kahvikuppiaan pöydän pintaa vasten, huokaisi ja sanoi:

- No, en mäkään niissä usein käy. Ajattelin vaan jos jotain joulumieltä sieltä sais.

- Saitko sä? kysyin katseeni hievahtamattoman tiukasti kiinnittyneenä tyttöön.

- En, vastasi hän hiljaa edelleen katseensa pöytään suunnattuna. Minä käytin tilaisuuden hyväkseni ja katselin häntä, kun hän ei huomannut – tai ainakin niin luulin – pohtien, mitä ihmettä minun pienessä humalanhuuruisessa pääkopassani oli edellisiltana liikkunut, kun olin jättänyt tuon ilmestyksen yksin keittiön pöydän ääreen ja lähtenyt taakseni katsomatta pois? Miksi en ollut välittänyt, vaikka hän oli tullut keittiöön ilmeisenä aikeenaan tutustua minuun? Hyvin vähän me olimme toisillemme puhelleet, mutta hän oli kuin hän olisi nähnyt sieluuni, kenties syvemmälle kuin kukaan toinen milloinkaan, kenties syvemmälle kuin edes minä itse, ja sekö minut oli pikkujouluista kotiini karkoittanut? Hän oli peukaloinut minun sydämeni tuntematonta sopukkaa, johon johtavan oven olin aina viime joulusta saakka koettanut kaikin mahdollisin keinoin pitää suljettuna. Viime joulusta, joka oli ollut valkein ja lumisin miesmuistiin – viime joulusta, jolloin sydämeni jäätyi. Kesä oli kuitenkin tänään voittanut talven ja ovi sydämeeni alkoi sulaa hiljalleen. Tuo tyttö poltti sitä kuumalla liekillä, ja siinä oli syy, miksi olin lähtenyt – en tahtonut hänen häiritsevän minun jouluista alakuloani ja vankkaa päätöstäni elämäni lopettamisesta.

Havahduin ajatuksistani, kun jälleen pilvien takaa esiin ilmestyneen auringon kultaiset säteet iskivät silmiini kuin pienet kirkasvalolamput. Huomasin piteleväni tiukkaan kahvikuppini korvasta ja viereisen pöydän mummojen tekevän lähtöä kahvilasta. Heidän tuulitakkinsa kahisivat, ruudulliset kaulahuivinsa kietoutuivat vanhojen kurttuisten käsien avustamina kaulojen ympärille, harmaat lyhyet kiharansa peittyivät baskereilla ja jo tyhjentyneet kahvikuppinsa kilisivät heidän kerätessään niitä tarjottimille.

- Joo se on kesä tullut nyt talven keskelle, toista se oli ennen aikaan, puhisi kovaan ääneen eräs mummoista heidän ohittaessaan asuttamamme nurkkapöydän. Mummojen mentyä tyttö hymyili kahvikuppinsa sisältöä sekoitellen.

- On se kyllä tosiaan enemmän kesän kun talven näköstä tuolla, tyttö sanoi naurahtaen. Nyökkäilin vastaukseksi ja huomasin huulilleni leviävän hymyn, jota en tällä kertaa pystynyt enää mitenkään pidättelemään. Tyttö hymyili takaisin, sitten hän pälyili jälleen alas kuin jostakin hämillään, pyöritteli kahvikuppia käsissään jokseenkin hermostuneen näköisenä, mutta näytti sitten ikään kuin kokoavan itsensä ja nosti jälleen kirkkaiden tähtisilmiensä katseen minuun. Varovasti lauseensa aloittaen hän kysyi:

- Tota. Mun pitäisi kohta lähteä mutta voisinko mä saada sun puhelinnumeron?

Sillä sekunnilla, kun kuulin noiden sanojen purkautuvan tytön huulilta, minun silmäni jämähtivät auki, kuulin enkelikuoron ja paratiisin sinisten lintujen laulavan päässäni ja sydämessäni kimalsivat koreat joulukuuset. Sanaakaan sanomatta kaivoin takkini taskusta vanhan kuitin, oioin sen edes jokseenkin suoraksi kaikista rytyistä ja taitteista ja tytön minulle ojentamalla joulunpunaisella kuulakärkikynällä raapustin kuitin pintaan hänen pyytämänsä numeron.

- Kiitos. Mä soittelen, tyttö sanoi, hymyili sydämellisesti, nousi pöydästä ja katosi kahvilasta. Minä jäin siihen istumaan vielä pitkäksi aikaa. Yhtäkkiä oli mieleni tyhjä kuin kuivunut kaivo, sydämeni kevyt kuin linnunpojan untuva, ja silmäni – ne edelleen lievästä krapulastani väsyneet, todennäköisen rähmäiset ja muutoinkin kaiken paljastavat, ne toljottivat edelleen eteenpäin kuin niiden omistaja ei mistään mitään ymmärtäisi. Mitä minulle oli tapahtumassa, sitä en täysin tiennyt. Totta oli, että valkea joulu olisi tänä vuonna vain turhaa unelmaa, että hankia korkeita nietoksia saisi nähdä vain joulukorttien kuvissa ja rakennettuja joulupuita korkeintaan toisten ihmisten asuntojen ikkunoista sisään kuikuillessa ja että joulupukki ei saapuisi ainakaan meidän pieneen säälittävään asuntoomme, mutta joulun tähtöset, ne olivat kyllä tuikkineet minulle juuri äsken. Olin itse omin silmin ne nähnyt. Mutta yksi asia oli varma; hänelle olisi kerrottava, että tämä olisi minun viimeinen jouluni, että minulla oli elämäni suhteen tarkat suunnitelmat, joihin hän ei olisi kykeneväinen vaikuttamaan. Oman käteni kautta minä jouluaattona lähtisin, sillä ei minulle ollut tässä maailmassa enää mitään, kun joulukin oli enää vain kesä talven keskellä ja talitintitkin olivat jo laulaneet. Minun olisi kerrottava, jotta tyttö ei luulisi minusta liikaa. Sillä mitä minä muuta olin, kuin pieni säälittävä poikalapsi keskellä ankeinta joulukuun kahdettakymmenettä päivää, istumassa kahvilan nurkkapöydässä puoliksi juotu kylmennyt kahvikuppi edessään ja silmissään mietteliään alakuloinen katse suunnattuna likaisen ikkunalasin lävitse jonnekin kaukaisuuteen – sinne, missä kesäisin loistaa aurinko iäisesti ja talvisin tuiskuaa loputtomasti lunta. Minä olin kaiketi äärimmäisen huono itsemurhaaja, pelkkä nössö, joka halusi vielä viimeisen kerran elämässään kokea oikean joulun. Surkuhupaisaa.

Ja jälleen kotikortteliani kohden astellessani laskeutui lopultakin talven ensimmäinen lumihiutale – ei kuitenkaan tienpinnan tummalle kostealle asvaltille eikä edes ojanpenkan vihreinä kohoaville ruohoille, vaan minun sydämeni maaperälle. Ehkä tämä ei olisikaan minun elämäni viimeinen joulu; ehkä tämä olisikin vasta ensimmäinen?

---

Tarinan takaa:

Tämä kirjoitus on erääseen novellipiiriin tehty tarina. Novellin ensimmäinen lause oli valmiiksi annettu ja teemaksi toivottiin mielellään jotakin jouluista. Joululomalla kirjoittelin ja olin silloin netittä, siksi ajankohtaan nähden hieman ”myöhässä”. Ja kyllä, varastin kertomukselle nimen eräästä biisistä :)