Isänpäivä

Kello on seitsemän aamulla, kun avaan keittiön verhot ja katselen ulos hämärään. Pihalla talonmies nostaa lippua salkoon. Haukotellen kaadan kupillisen kahvia, mutta maitopurkista muljahtaa ulos vain haiseva kellertävä klöntti. En saa uutta maitoa tänään, joten se siitä kahvista.

Huudan Mustaa olohuoneesta ja vastaukseksi saan innokkaan haukun. Fleksi kaulaan ja ulos.

Marraskuinen aamu on harmaa. Sytytän savukkeen ja vien Mustan kävelylle joen rantaan. Heitän keppiä ja Musta noutaa kerta toisensa jälkeen. Odotellessa katselen joen synkkään veteen. Se virtaa niin hiljaa. Vesi on mustaa niin kuin siinä Hectorin laulussa. Jesse oli hyvä soittamaan sitä laulua kitarallaan. En vain koskaan myöntänyt sitä sille, sen sijaan patistin käymään koulunsa paremmin ja olemaan ottamatta musiikkihommia liian tosissaan. Vaikka hyvä se niissä olikin, pirulainen.

Potkiskelen kiviä ja Musta tuo jälleen kepin joen rannasta. Ei se koskaan väsy tähän leikkiin. Heitän vielä. Tupakka lämmittää kohmeisia käsiäni ja rauhoittaa mieltä. Siinä se joki virtaa, niin levollisena, vaikka kätkeekin aaltojensa alle synkän tarinan. Jesse makaa siellä jossakin, tänäänkin. Rauhallisena, vaitonaisena. Koskaan ei löydetty poikaa virran syöveristä, takki vain nousi myöhemmin pinnalle alajuoksulla. Nahkainen takki, musta sekin. Musta kuin joen synkeä pinta ja musta kuin Jessen sekarotuinen koira, joka keppi suussaan juoksee jälleen luokseni. Mustaksi piti Jessen sekin nimetä. Kaikki oli niin mustaa, enkä voinut ymmärtää syytä sille. Kouluun vain patistin ja ärjyin sen mustista nahkavaatteista ja niiteistä. En ymmärtänyt. Oliko se minun vikani? Olinko huono isä?

On turha pohtia liikaa menneitä. Tumppaan tupakkani, en heitä Mustalle keppiä enää ja talutan sen jälleen kotia kohti. Aamun hämärä alkaa jo väistyä ja pihalla roikkuu lippu salossa. Suomen lippu. Suomen, jonka puolesta isäkin kaatui. En minä sitäkään tarpeeksi osaa arvostaa, luulen, koska olinhan silloin vielä hyvin pieni. Huono tekosyy. Entä minkä tekosyyn keksin sille, että en koskaan arvostanut Jesseä kylliksi? En minä osaa arvostaa mitään enää. Vain Mustan seuraa ja sitä, mitä en voi saada enää milloinkaan takaisin.

Porraskäytävässä vastaan tulee alakerran pariskunta. Perässä seuraa heidän jo aikuinen tyttärensä, nimeään en kyllä muista. Ovat menossa ulos reippaalle lenkille, luulen. Itse jatkan matkaani yläkertaan, pieneen ja hiljaiseen huoneistooni.

Oven suljettuani ja päästettyäni Mustan fleksistä tulen vilkaisseeksi olohuoneen piirongin päälle. Siinä seisoo vaitonaisina kaksi vanhaa valokuvaa vieretysten. Kuvia menneestä; ihmisistä, joita en enää milloinkaan tapaa. Isää en ole tosin tavannut aikaisemminkaan, mutta salossa riippuva Suomen lippu muistuttaa siitäkin kipeästi joka kerta. Toisessa kuvassa taas tuijottaa Jesse mustassa nahkatakissaan, pidellen sylissään Mustaa. Musta on sentään vielä elossa. Pyyhin varoen pölyt molemmista kuvista ja asetan ne takaisin piirongin päälle. Sinne meni isä sodan tuoksinaan ja poika hyppäsi jokeen. Jokeen, jonka vesi on hämärinä marraskuun aamuina mustaa kuin siinä Hectorin laulussa.

Jätän kuvat seisomaan vieretysten ja käyn sängylle makuulleni. Musta heiluttaa häntäänsä ja hyppää viereeni. Taidan ottaa pienet nokoset, turha se on menneitäkään liikaa pohtia. Onhan minulla sentään Musta, Jessen sekarotuinen koira, jonka sain isänpäivänä itselleni kahdeksan vuotta sitten. Samana päivänä, kun se Jessen musta nahkatakki nousi pintaan joen alajuoksulla.

Jossakin vaiheessa nukahdan ja Musta nukkuu kanssani. Ehkä tämä päivä kuluu jälleen omaan tahtiinsa kuten seitsemänä edellisenäkin vuonna.

Ja illalla katson keittiön ikkunasta, kun talonmies laskee lippua salosta. Huomenna ovat jo kaupat auki ja saan taas maitoa kahviini.