Pieni keltainen perhonen ja vanha tammi

Elipä kerran pieni, keltainen perhonen niityllä, joka oli täynnä kukkia. Kukkia oli montaa eri sorttia, monenvärisiä ja -tuoksuisia. Oli päivänkakkaroita, voikukkia, koiranputkia ja hiirenvirnoja. Myös perhosia oli monenlaisia: Oli oransseja, ruskeita, kirjavia ja myös niitä keltaisia. Pieni keltainen perhonen eli oikeastaan melko mukavaa, yksinkertaista elämää pienellä kukkaniityllään. Hän vieraili kukissa juomassa mettä, jutteli niille toisinaan ja aurinkoisina päivinä paistatteli päivää siivet levällään ruohonkorrella.

Kunnes eräänä päivänä niitylle saapui ihminen. Se niitti viikatteineen matalaksi kaikki kukat pienen keltaisen perhosen niityltä. Perhonen oli juuri silloin ottamassa aurinkoa ruohonkorrella, kun tämä tapahtui. Hädissään perhonen nousi siivilleen ja lensi pois. Hän lensi niin korkealle ja kauas kuin pienillä siivillään kykeni. Lopulta hän oli niin korkealla, että näki sieltä entisen kotiniittynsä enää pienenä pisteenä kaukana alhaalla. En minä sinne kuulunutkaan, hän ajatteli ja lensi. Korkeammalle. Ajattelematta. Tuntematta mitään. Huomaamatta sisimmässään olevaa turvattomuutta.

Hän päätyi kuitenkin niin korkealle, että taivaan tuulet tarttuivat häneen ja alkoivat riepotella häntä otteessaan. Perhonen yritti taistella vastaan, mutta hänen hennot siipensä eivät pystyneet mitään tuulille. Hänen pienet ja hauraat siipensä olivat revetä niiden otteessa.

- Menkää pois, kirotut tuulet, antakaa minun lentää rauhassa! perhonen huusi. Mutta tuulet eivät jättäneet häntä rauhaan. Sen sijaan ne vastasivat hänelle:

- Minne luulet olevasi matkalla, perhos-raukka? Sinun kotiniittysi on niitetty eikä siellä ole sinulle enää mitään. Minne aiot lentää?

Silloin pieni keltainen perhonen ei enää kestänyt vaan huusi:

- Se ei ole teidän asianne! Minä lennän minne minä haluan. Menkää nyt vain pois minun luotani!

Mutta tuulet eivät siltikään jättäneet pientä keltaista perhosta rauhaan. Ne alkoivat vain pyörittää häntä entistä lujemmin. Perhosen hennot siivet alkoivat repeillä pyörteessä, ja hän menetti tajuntansa tuulten voimasta. Vasta silloin tuulet laskivat perhosen otteestaan ja sanoivat:

- Laskeudu, perhonen. Laskeudu repaleisin siipinesi alemmas ja etsi paikka, jonne sinä kuulut. Sillä sinä olet tullut liian korkealle, ja täällä ei ole kotisi. Ei sinun kuulu vielä nousta taivaisiin, sinulle on vielä tehtävää maan päällä.

Näin sanoen tuulet laantuivat, ja perhosen hento ruumis alkoi pudota hiljalleen alemmas. Pieni keltainen perhonen ei sitä kuitenkaan ymmärtänyt, sillä hänen sielunsa oli silloin jossakin muualla.

Toisaalla, maan päällä, kaukana pienen keltaisen perhosen entisestä kotiniitystä, kasvoi suuri tammi. Tammi oli ikiaikoja vanha, ja hänen oksansa yltivät miltei taivaisiin saakka. Korkealta lehvästöstään tammi näki hyvin pitkälle. Kirkkaana päivänä hän saattoi nähdä jopa kaukaiselle merelle saakka ja havaita myös suuret valkoiset laivat purjehtimassa siellä. Tammi katseli niitä mielellään, vaikka tiesikin, ettei koskaan pääsisi niillä purjehtimaan, sillä hänen juurensa sitoivat hänet maahan.

Tammi oli nähnyt elämänsä aikana yhtä sun toista, ja hänestä oli tullut hyvin viisas. Monet erilaiset linnut olivat hänen oksillaan pesineet, monet erilaiset sienet hänen juurillaan kasvaneet ja monet erilaiset säät hänen oksiaan koetelleet. Toisinaan, kun yö oli oikein lohduton ja kylmä, saattoivat itse taivaan tuuletkin hänen ylimpiä oksiaan riepotella. Silloin, vaikka tammella olikin paljon erilaisia metsän eläimiä ystävinään, hän tunsi olevansa yksin. Noina yksinäisinä öinä taivaan tuulet puhuivat hänelle sanoin, jotka vain hän yksin kuuli. Niitä eivät kuulleet hänen oksillaan rauhaista untaan nukkuvat peipposen pojat, eivätkä liioin hänen lehdillään ruokailevat perhosten toukat. Noina öinä tammi ymmärsi, että pian olisi hänenkin aika lähteä kotoisasta metsästään kohti toisenlaista maailmaa.

Eräänä aamuna, erään rauhallisen, tähtikirkkaan yön jälkeen tapahtui kuitenkin jotakin erikoista. Tammi oli valvonut koko yön tähtiä katsellen ja pitäen huolta oksistossaan uinuvista peipposen pojista, eikä hän osannut aavistaa aamulla tapahtuvan mitään tavallisesta poikkeavaa. Mutta tänä aamuna hänen luokseen saapuivatkin itse taivaan tuulet. Koskaan aiemmin ne eivät olleet tulleet aamulla hänen luokseen, aina ennen ne olivat saapuneet öisin. Tammi nöyrtyi tuulten edessä ja sanoi:

- Mitä teillä on minulle antaa? Kertokaa se pian ja menkää sitten pois, peipposen pojat heräävät pian ja pelästyvät. Vai onko minun aikani jo tullut? Jos onkin, hyväksyn sen kyllä, mutta ette te voi viedä peipposen poikia minun mukanani. He eivät ole tehneet mitään pahaa.

Tuulet eivät kuitenkaan vastanneet mitään. Ne vain riuhtoivat tammen ylimpiä oksia lujasti. Niin lujasti, että tammen latvasta lähti kaksi oksaa irti, ja ne putosivat maahan. Mahla alkoi virrata katkenneiden oksien tyvistä ja se sattui tammeen. Samassa taivaan tuulet olivat poissa ja ilma oli taas täysin tyyni. Peipposen pojatkaan eivät olleet heränneet. Tammi alkoi pohtimaan, miksi tuulet kävivät tekemässä hänelle tämän, mutta ajatus katkesi hänen kuullessaan ylhäältä oksistostaan pieniä ääniä. Tammi kuulosteli.

- Missä minä olen? hento ääni hänen yläoksillaan kysyi. - Olenko minä kuollut?

Tammi mietti hetken ja kysyi sitten vaivihkaa:

- Kuka siellä?

- Oletko sinä itse taivaan herra? Olenko minä kuollut? hento ääni sanoi.

- Minä olen tammi, tammi vastasi. - Et ole taivaassa. Olet minun oksallani. Tule esiin, älä pelkää. Kuka sinä olet?

- Tammi? hento ääni toisti, ja samassa tammi tunsi yläoksillaan liikettä. Kuinka ollakaan, hänen lehviensä seasta putkahti esiin pieni, keltainen perhonen. Mutta voi, miten rähjäisen näköinen sellainen. Perhonen oli varmaan pulassa.

- Voi miten kaunis pieni perhonen sinä olet, tammi sanoi. - Mistä sinä tulet? Mitä sinulle on tapahtunut?

- En minä tiedä. Muistan vain...vain... perhonen sopersi ja alkoi samassa itkeä.

- Älä itke, pikkuinen. Sinä selviät kyllä. Juo mahlaani, niin toivut, tammi sanoi.

- Mahlaa? perhonen kysyi kyyneltensä lomasta. - Mutta minun kuuluisi juoda mettä kukista.

- Niin. Niin sinun kuuluisi, tammi sanoi. - Ei sinun kuuluisi olla metsässä. Perhosten kuuluisi elää niityllä.

- Mutta minun niittyni on poissa. Ihminen tuli sinne ja vei viikatteineen kaikki kukat, perhonen kertoi. Hänen äänensävynsä oli hyvin katkera.

Tammi huokaisi.

- Uutta niittyä minä en voi sinulle taikoa, mutta juo sentään minun mahlaani, niin nuo rikkinäiset siipesi korjaantuvat.

- Mahlaa...niin kai sitten, perhonen huokaisi. Hän raahautui vaivalloisesti hennoilla jaloillaan tammen latvassa kohtaan, josta taivaan tuulet olivat ne kaksi oksaa irrottaneet. Perhonen alkoi juoda. Se sattui tammeen, mutta hän kesti sen hiljaa. Koska tuulet olivat perhosen hänen luokseen tuoneet, se merkitsi, että hänen oli autettava perhosta. Olihan vanha tammi kuitenkin koko metsän vanhin ja viisain puu, ja viisaus merkitsi joskus myös kärsimystä.

Tammen mahlaa juodessaan perhonen tunsi vähitellen vahvistuvansa. Hänen siipisuonensa täyttyivät nesteestä eikä hän ollut enää niin voimaton. Vähitellen hän alkoi myös muistaa, miten oli tammen luokse päätynyt. Perhonen lopetti lopulta mahlan juomisen ja asettui tammen lehdelle lepäämään siivet levällään.

- Kiitos, tammi, hän sanoi. - Minusta tuntuu, että mahlasi virkisti minua. Mutta näin, kuinka sinuun sattui.

- Ei tarvitse kiittää. Koska sinut luokseni lähetettiin, on minun tarkoitus auttaa sinua, tammi vastasi. - Ja joskus se sattuu. Älä siitä välitä.

- Tiedätkö sinä, miksi minut lähetettiin takaisin maan päälle? perhonen kysyi. - Eikö minun ollutkaan aika mennä?

- Kuulehan perhonen. Koska taivaan tuulet toivat sinut minun luokseni, se merkitsee, että sinun aikasi ei ollut vielä. Mutta enempää minä en voi sinulle kertoa, tammi sanoi.

- Tiedätkö sinä sitten? Olethan ilmeisen vanha ja viisas puu. Tiedät varmaan yhtä sun toista.

- Voi, vanha ja viisas olen kyllä, mutta kaikkea minä en tiedä. Taivaan herran tarkoituksia en minäkään tiedä. Hänellä oli kyllä varmasti jokin syy lähettää sinut takaisin vaikka niittysi vietiin. Mutta se syy sinun tulee itse selvittää.

- Minä niin haluaisin jäädä luoksesi. Sinun oksiltasihan näkee kaukaiselle merelle saakka. Siellä on valkoisia laivoja. Haluaisin vain katsella niitä ja lepuuttaa siipiäni oksillasi, perhonen sanoi.

- Mutta sinä et voi sitä tehdä, tammi sanoi. - Tiedän, että minun aikani koittaa kohta. Minulla on paljon tekemistä ennen sitä. Oksallani on peipposen pesä ja heidän poikansa ovat vielä pieniä. Minun on hoidettava heidät siivilleen ennen kuin lähden. Sitä paitsi mahlani valuu kuiviin, jos juot sitä liikaa. Sinun on nyt selvittävä yksin.

- Mutta minne minä voin mennä? Minun niittyni on kuollut. Sinun mahlasi voisi ruokkia minut. Ja mistä tiedät, että aikasi koittaa pian? perhonen kyseli.

- Taivaan tuulet ovat sen minulle näyttäneet. Ne käyvät luonani joskus öisin, kun peipposen pojat nukkuvat.

Tammi huokaisi. Vaikka pieni keltainen perhonen oli ollut hänen luonaan vasta hetken aikaa, perhonen oli koskettanut häntä syvemmältä kuin kukaan muu hänen koko pitkän elämänsä aikana. Tammen latvasta puuttui kaksi oksaa, ja tammi oli nyt haavoittuvaisempi kuin milloinkaan. Silti hän tunsi samalla olonsa täydemmäksi kuin koskaan, sillä kukaan ei ollut milloinkaan päässyt häntä niin lähelle kuin tuo pieni keltainen perhonen. He puhuivat samaa kieltä. Molemmat olivat kokeneet taivaan tuulten pyörteet niin kovina, ettei yksikään peipposen poika sitä voisi käsittää. Siitä huolimatta tammi tiesi, että perhosen oli mentävä.

Pieni keltainen perhonen näytti miettiväiseltä. Lopulta hän sanoi:

- Minä en välitä siitä, koittaako sinun aikasi kohta. Minä voisin ihan mielelläni lähteä sinun kanssasi. Sillä eihän minulla ole edes mitään ilman niittyäni.

- Sinun on etsittävä itsellesi uusi niitty. Siinä voi kestää kauan, mutta sinun on silti se tehtävä. Ja sinulla on siivet. Sinä voit lentää niillä minne ikinä haluat. Sinä voit lentää niillä vaikka kaukaiselle merelle saakka ja käydä lepäämään suuren valkoisen laivan purjeelle. Ja jos sen jonakin päivänä teet, minä voin laivoja katsellessani ajatella, että sinä olet siellä. Minun tulee sinua ikävä, mutta sinun on mentävä.

Kun tammi oli tämän sanonut, perhonen levitti repaleiset siipensä ja kokeili niiden kantavuutta ensin tammen latvustossa.

- Sinä olet oikeassa, hän sanoi. - Minä lähden. Ei perhosten kuulu elää metsässä. Minä lähden ja lennän kaukaiselle merelle ja laskeudun suuren valkoisen laivan purjeelle. Sen matkassa purjehdin kauas ja etsin itselleni lopulta uuden niityn. Taivaan tuuletkin kertoivat minulle, että minulla on vielä tehtävää täällä.

Tammi ei sanonut enää mitään, hymyili vain.

- Jää hyvästi, tammi, pieni keltainen perhonen sanoi sitten ja lähti. Tammi katseli kauan hänen peräänsä, vielä sittenkin, kun ei nähnyt häntä enää. Jos tammi olisi pystynyt itkemään, hän olisi sen tehnyt. Sen sijaan hänen katkenneista oksistaan valui edelleen hieman mahlaa, mutta se ei kuitenkaan häntä haitannut, sillä se vain muistutti häntä perhosesta. Vanhan, viisaan tammen ja pienen keltaisen perhosen ystävyys oli kestänyt vain hetken, mutta kumpikaan heistä ei tulisi koskaan unohtamaan sitä.

Ja sinä iltana vanha tammi nukahti katsellen suuria valkoisia laivoja kaukaisella merellä. Ennen kuin pieni keltainen perhonen saavuttaisi niiden purjeet, olisivat tammen lehdet ikiajoiksi varisseet ja hänen vahva runkonsa katkennut, mutta tammi nukahti onnellisena – hän oli täyttänyt tehtävänsä.

---

Tarina jostakin vuoden 2008 tietämiltä, sittemmin paranneltu nykyiseen asuunsa :)