Barcelonasta Lontooseen

Minä synnyin piparkakkutalon vierellä, pienessä pesässä oleanterin oksien suojassa. ”Olet kaunis” äiti tapasi sanoa. ”Pienimmäiseni.”

Veljeni putosi kerran pesästä vanhan oleanterin sisästä. Tai eihän se vielä mikään veljeni silloin ollut, pelkkä muna vasta, mutta silloin siihen munaan tuli särö, ja joku niistä tuhansista ihmisistä, jotka siellä kuvasivat masiinoillaan piparkakkutaloa, nosti hänet takaisin. Ja niin kuoriutui veljeni, minua aina suurempi, mutta jo munana kovia kokenut. Vaan ei milloinkaan yhtä kovia kuin minä.

Minä en sitä piparkakkutaloa jaksanut, ja se oleanterikin tuntui minulle välistä liian tiheältä. Ja ne ihmiset siellä, ne tuhannet ja taas tuhannet ihmiset – niitä kiinnosti vain se piparkakkutalo enkä minä ollenkaan. Jos minä olisin munana pesästä pudonnut, liekö kukaan nostanut minua.

Mutta se suuri sininen siellä kauempana, se kiinnosti minua. ”Se on meri” tapasi äiti sanoa. ”Ei sinun tule sinne mennä, me kuulumme turvalliselle maalle ja tiheisiin pensaikkoihin.”

Mutta minä janosin sitä suurta sinistä, janosin sitä, jota mereksi kutsutaan. Ja eräänä väreilevän kuumana päivänä, jolloin oleanteripensaan ympärys suorastaan kuhisi ihmisiä masiinoineen ja hellehattuineen, minä sitten otin siivet alleni. En halunnut olla seinäruusu enää, halusin kokea seikkailun. Halusin, että joku minutkin huomaisi, eikä katselisi aina vain sitä ikävystyttävää piparkakkutaloa. ”Älä lähde” yritti äiti sanoa. Mutta minä halusin tulla huomatuksi. ”Jos lähdet, huomattu sinusta todella tulee, mutta – perille et ehkä koskaan pääse.” En välittänyt. Lähdin.

Ja se meri, se sininen ja suuri. Myrskyisä, kuohuisa, viileän kylmä ja kiinnostava. Siivet väsyivät, mutta se maisema oli minulle uutta, se oli minulle seikkailua vailla määränpäätä. En tiennyt, en villeissä unelmissanikaan tiennyt, mitä toisella puolella olisi. Saarilla pysähdyin, saarilla lepäsin ja hieman söin, eikä niistä yhdelläkään ollut mitään piparkakkutalon kaltaista. Oleanteripensaita kylläkin, mutta nekin pienempiä, kunnes ne kokonaan loppuivat. Loppuisinko minä? Ei, pakko oli jossain olla jotakin. Lensin, lensin ajattelematta pitkin sitä suurta sinistä, enkä minä ollenkaan kaivannut kuumia päiviä piparkakkutalon varjossa.

Kunnes eräänä päivänä minä näin maata. Kaukaisena haituvana taivaanrannassa se ensiksi siinsi, sitten pikkuhiljaa se näkyi selkeämmin ja suurempana, ja viimein saatoin minä siitä jopa jotakin erottaa. En tiedä, kauanko olin lentänyt, monessako saaressa olin pysähtynyt ja mitä ne eriskummalliset pensaat saarista viimeisissä olivat, mutta olin ainakin ollut vapaa. Nyt kaipasin vain maata. Ja kun maan viimein saavutin, näin kylttejä omituisella kielellä, puita omituisilla lehdillä ja meren rannalla tiheitä pensaita. Niistä ensimmäiseen laskeuduin, enkä heti jaksanut edes piiloutua, niin uupunut olin matkastani. Siinä pensaassa oli oransseja marjoja. Jokin minussa sanoi, että ne ehkä olisivat ruokaa, ja niin minä niitä sitten nokkaani otin. Eriskummalliselle maistuivat, mutta sekin maku oli minulle täynnä seikkailua. Jossakin vaiheessa nukahdin.

Aamulla en tiennyt, missä olin. En sitä kyllä ollut illallakaan tiennyt. Lennähdin pensaasta toiseen, tutkin ja tarkkailin ja lopulta minä näin ihmisiä. Ei hellehattuja, ei masiinoita, mutta ei kiinnostusta rakennuksiinkaan. Tosin ei tämä maa mikään piparkakkutalojen aarreaitta ollutkaan – näin pieniä taloja, jotka näyttivät tyystin toisilta kuin mihin minä olin tottunut. Ei hellettä, ei oleanteripensaita, ei ihmismassoja – minä olin varmaankin toisella puolella maailmaa. Mutta ei kukaan minua sielläkään huomannut, vaikka olin aivan yksin – olinko siis perillä ensinkään?

Mutta kaksi päivää kului, kaksi seikkailun päivää oransseja marjoja syöden. Yhtäkkiä huomasin jollakin ihmisellä masiinan. Mutta ei, ei sellaista samanlaista kuin piparkakkutalosta kiinnostuneilla, vaan sellaisen kaksiosaisen – sellaista en ollut milloinkaan aiemmin nähnyt. Sillä kaksiosaisella ihminen osoitti minua, ja sitten muuttuikin koko maailmani. Mitä välissä tapahtui, sitä en tiedä, mutta kun seuraavan kerran tulin ulos siitä tiheästä oranssien marjojen pensaastani, oli ihmisiä ja kaksiosaisia tuplasti enemmän. Osalla oli yksiosaisiakin. Tunsin hämmennyksen ja lennähdin toiseen pensaaseen. Ihmiset seurasivat. Tässäkö se oli – kaipaamani huomio? Pienen kohahduksen minä tunsin rinnassani, ja hetken mietin, että olisivatpa äiti ja veli täällä näkemässä. Mutta ei, he olivat jossakin tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä minusta.

Mutta ollapa huomion keskipiste. Minuako ihmiset todella katsoivat? Testasin. Lennähdin heitä aivan lähelle, pysyin siinä kauniisti auringon valossa hetken, ja kuulin heti ihastelevia huokauksia ja masiinoiden räpsähdyksiä. ”Kaunis”, kuulin jonkun sanovan, tai sitten se oli vain ääni pääni sisällä.

Olin siellä kuukauden, ehkä pidempäänkin. Nautin valokeilassa olemisesta, ihmisistä ja marjoista ja siitä, mitä voisinkaan kertoa kotona siitä kaikesta. ”Veljeni, minut on huomattu”, minä sanoisin. ”Äitini, sinä olit oikeassa. Mistä tiesitkin?” Iltaisin ihmisten lähdettyä käperryin oranssimarjaisen pensaan sisälle ja unelmoin olevani keskellä tiheää oleanteria.

Eräänä aamuna maa oli valkea. Myös meri, se ennen niin suuri ja sininen, mystinen ja mielenkiintoinen, oli kolea ja ankea – se ei lainehtinut kuten ennen, eikä ylläni kohoava taivas tuntunut enää taivaalta. Oranssit marjat olivat kylmiä ja kovia, ja minun pienet jalkani tuntuivat jäätyneen kiinni sen pensaan oksiin. Ollapa piparkakkutalon suojassa nyt, kun tämä pelottava ulkomaa, seikkailujen maa, käy minulle, pienelle linnulle, liian raskaaksi. Eikä ihmisiäkään tullut enää sinä aamuna.

Päätin lähteä kotiin. Minä pienet siipeni levitin, yritin ensiksi itseäni hieman parempaan lentokuntoon sukia, söin väkisin pari jäistä oranssia marjaa ja suuntasin merelle. Ei se tuntunut seikkailulta enää, ei ihanalta, jännittävältä tai hienolta. Huomiota olin saanut, perille minä olin päässyt, mutta nyt kaipasin vain piparkakkutaloa ja suojaisaa oleanteripensasta sen vierellä. Äitiä, ehkä jopa sitä leuhkaa veljeäkin, joka oli kuoriutunut niin kovia kokeneesta munasta. Mutta minä, minä poikueen pienimmäinen, olin sentään ollut hetken aikaa valokeilassa. Sitä ei minulta kukaan voisi koskaan pois viedä.

Ja minä en jaksanut lentää enää. Minä putosin kuin veljeni muna pensaan suojista aikoinaan, mutta toisin kuin häntä, ei minua kukaan nostanut takaisin, ei minua kukaan pelastanut. Ypöyksin minä olin, ypöyksin aavalla merellä suuren seikkailun kokeneena. Enkä minä edes milloinkaan saanut tietää, missä olin ollut, mutta missä halusin olla, sen minä tiesin – halusin olla lapsuuteni majassa, siellä suojaisassa oleanteripensaassa, siellä, missä yksikään hellehattuun pukeutunut turisti ei minusta kiinnostu. Ja kun vain suljin silmäni ja kohmettunut ruumiini putosi yksin ja unohdettuna kylmään meriveteen, minun sieluni yhtäkkiä olikin siellä. Minä, poikueen pienimmäinen, joka kerran eksyi kaukaiseen Pohjolaan, olin viimein löytänyt kotiin.

---

Poriin eksynyt ja siellä nyt kuukauden päivät viettänyt samettipääkerttu innoitti tällaiseen tajunnanvirtaan.