Sielulintu

”Viereiselle kadulle on muuttanut uusi perhe. Niillä on suunnilleen minun ikäinen tyttö. Näin kun se kävelytti koiraa tänään meidän ohi. Tytöllä oli kirkuvan punainen tukka ja aurinkolasit ja päällä oranssi kukkamekko. Aivan ihana väriläiskä tässä harmaassa kaupungissa!”
Kuuntelen hiljaa hänen veljensä puhetta. Kirkuvan punainen tukkani on historiaa, se oranssi kukkamekko tuskin enää mahtuu ja aurinkolaseja en ole tarvinnut hetkeen ainakaan niiden alkuperäiseen tarkoitukseen. Enemmänkin niin päin, että kun jaksan kömpiä ulos asunnosta niin joudun pujottamaan aurinkolasit päähäni ettei kukaan huomaisi punaisia silmiäni.
Hänen veljensä on hyvä puhumaan. Muistan kuinka hän piti puheen häissämme. Muistan kuinka kyynelehdin silkasta liikutuksesta.
Mutta häissämme hänen veljensä ei lukenut hänen teinivuosiensa aikaista päiväkirjaa. Ei kai, koska silloin hänen veljensä ei ollut päässyt penkomaan hänen menneisyyttään niin kuin nyt. Kyyneleet poskillani kuuntelen kuinka hänen veljensä lukee enkä jaksa hätkähtää siitä etten ole koskaan tiennyt hänen edes pitäneen päiväkirjaa.
”Nähtiin tänään isän kanssa tosi iso pöllö. Se istui meidän pihakuusessa ja katsoi meitä uhkaavilla oransseilla silmillään. Mä yhtä aikaa pelkäsin ja kunnioitin sitä. En ole koskaan ennen nähnyt ilmielävää pöllöä.”
Tämän kyllä muistan. Hän kertoi siitä jo vuosia sitten, ja minä jäin luuloon että hän pelkäsi pöllöjä tapauksen vuoksi. En kuitenkaan koskaan päässyt todistamaan pelkoa luonnossa, koska ei täällä meidän kulmillamme liiku pöllöjä. Tai en ole ainakaan huomannut.

Hautajaisten jälkeen hänen veljensä antaa vanhat päiväkirjat minulle. Hän sanoo löytäneensä ne heidän isänsä vanhoista laatikoista. Kuulemma minä tarvitsen niitä enemmän kuin muut.
Kotona minua odottaa ontto hiljaisuus. Se sama, joka minua on odottanut siellä onnettomuuspäivästä saakka. Mutta nyt se on erilainen, se on hyväksyvämpi ja pehmeämpi, ei enää täynnä syytöksiä, kipua ja ilmassa sakeana leijuvaa tuskaa, jota en pysty käsittelemään. Hänet on laskettu arkussa maahan, ja jokin siinä on auttanut mieleni kohti uusia raiteita.
Lasken päiväkirjat yöpöydälleni, riisun hautajaisvaatteeni ja etsin kaappini uumenista sen oranssin kukkamekkoni. Puen sen päälleni – se kiristää, sillä vuodet eivät ole olleet armolliset kropalleni. Mutta eivät ne olleet sitä hänellekään. Jos hänen olisi pitänyt lähteä vieraaksi omiin hautajaisiinsa, hänen olisi pitänyt ostaa niihin uusi puku. Oranssia mekkoa etsiessäni näin kaapissa vanhan, ja kun pysähdyin hetkeksi nuuhkimaan sitä, pystyin haistamaan kaikki ne juhlat joissa kävimme yhdessä. Ystäviemme häät, hänen kummilapsensa rippijuhlat, hänen isänsä hautajaiset. Kaiken, vaikka puku onkin pesty viimeisen käyttökerran jälkeen.
Oranssin kukkamekkoni ummehtuneen hajun yli haistan sen sijaan menneisyyden tuoksun. Koira jota ulkoilutin sinä kesänä, on kuollut jo vuosia sitten, enkä minäkään ole enää se sama tyttö kuin silloin. Olen vanhempi, lihavampi, rumempi, ja nyt myös yksin.
Mutta se on väistämätöntä. Aika kuluu, nykyisyys muuttuu menneisyydeksi ja tulevaisuus nykyisyydeksi. Me vain yritämme pysytellä pää pinnalla virrassa.
Istuudun sängylle ja avaan hänen teinivuosiensa päiväkirjan kirjanmerkkinä toimivan silkkinauhan kohdalta. Viimeinen merkintä on päivätty kesällä kahdeksan vuotta sitten. Joudun tuijottamaan hetken seinää ja miettimään mitä se merkitsee. Onko hän epähuomiossa kirjannut väärän vuoden sillä kahdeksan vuotta sitten hän oli kolmenkymmenen eikä varmasti pitänyt enää päiväkirjaa? Silloin olimme juuri menneet naimisiin, hänen teinivuosistaan oli kulunut pieni ikuisuus.
”Olen aviomies nyt ja minulla on aviovaimo. Vaimoni on kaunein nainen maan päällä, vaikkei se oranssi mekko varmaan mahdukaan enää hänelle. Sisälläni hän on kuitenkin aina se seitsemäntoistavuotias kukkamekkotyttö joka ulkoiluttaa koiraa ohitsemme.”
Sen jälkeen sivulla on tyhjä kohta, jossa on pari kellastunutta teipinpalaa kuin siinä olisi ollut kiinnitettynä jotakin. Sen alapuolella on lyhyt teksti, joka on päivätty kaksi viikkoa edellisen jälkeen:
”Näin pöllön viime yönä. Se katsoi minua oransseilla silmillään suoraan sieluun. Enkä minä pelännyt.”
Selaan loput kirjasta otsa kurtussa, mutta siellä on vain tyhjää. Ei mitään selitystä tai jatkoa viimeiseen. Hän ei koskaan kertonut nähneensä pöllön toistamiseen.
Paitsi että – suljen kirjan enkä huomaa että sen välistä leijailee lattialle jotain untuvankevyttä – kun tarkemmin mietin, tajuan että viimeinen teksti päiväkirjassa on päivätty päivää hänen isänsä kuoleman jälkeen.
Nousen sängyltä ja huomaan jaloissani jotakin. Nostan sen. Se on pienenpieni höyhen, harmaanruskea.

Illalla minun on vaikea saada unta. Makaan sängyssä ja selailen kännykällä uutisia vaikka tiedän että ruudun tuijottaminen vaikuttaa negatiivisesti yöuneen. Silmiini osuu Iltalehden otsikko: ”Suuri huuhkaja poseerasi kelikameralle”. Siinä on muutama rivi tekstiä ja kuva pöllöstä, joka tuijottaa suoraan kameraan. Sillä on suuret oranssit silmät ja huomaan että se on rengastettu. Iltalehden uutiskynnyksen ylittävät usein paljon turhemmatkin jutut kuin tämä, mutta mietin silti mitä tärkeää juttu kenellekään antaa. Keskuudessamme elää pöllöjä, huuhkajiakin – mitä sitten?
Laitan kännykän pois ja yritän nukahtaa.

Unessa näen hänen arkkunsa laskeutumassa valkeana mustaan kuoppaan, hänen veljensä mustassa puvussaan, sitten itseni oranssissa kukkamekossa seitsemäntoistavuotiaana, ulkoilutan koiraa ja näen hänet parikymppisenä nuorukaisena katsomassa minuun. Aika ei ole sama kuin nyt, eikä maailma ole sama, se on unen ja muistojen kudelmaa.
Sitten seison ikkunani ääressä ja katson pihassa seisovaa korkeaa kuusta ja huomaan sen oksalla valon. Se on kuin jouluvalo tai kiiltomato, kuin paikoilleen jähmettynyt tähdenlento pimeydessä. Voi kunpa olisi kiikarit niin voisin tarkistaa mikä kumma se on. Ehkä heijastus vain.
Mutta muistan olevani unessa, voin siis tehdä mitä tahansa. Zoomaan silmilläni kuuseen ja näen mistä kirkkaus tulee. Kuusen oksalla istuu suuri pöllö, ja ne ovat sen oranssit silmät jotka kiiluvat. Se on fantastinen, se ei näytä olevan kotoisin meidän maailmastamme. En ole tiennyt että pöllö pystyy käyttämään katsettaan noin.
Avaan ikkunan ja lennän ulos. Vaikka on tammikuu ja olen pukeutunut yöpaitaan, ilma vastaanottaa minut lämpöisenä, kuin yhtäkkiä saapuneena keväänä harmauden keskellä. Haistan ilmassa lumen sulamisen, ensimmäiset kielonkukat ja uuden alun. Kuulen korvissani ensimmäisen peiponlaulun ja kaukana Afrikassa talvehtivat pääskyset, vaikka ne ovat vielä kuukausien päässä. Suljen silmäni ja näen edessäni pihakuusen, pöllön silmät ja tähtitaivaan, näen avaruuden ja kaukaiset galaksit. Näen ja kuulen, haistan ja maistan kaiken, koko maailman, tulevaisuuden ja menneen, ja osaan lentää kevyesti.
Ja vaikka voisin lentää vaikka Afrikkaan tai maailman ääriin, päätän kuitenkin lentää vain pihakuusen oksalle suuren huuhkajan luo. Asetun sen vierelle, kuusenoksa allani on pisteliäs ja havuntuoksuinen. Pöllönvarpaani käpertyvät oksan ympärille helposti ja tottuneesti. Huuhkaja kääntää päätään, siitä ei kuulu ääntäkään. Se räpäyttää suuria oransseja silmiään, jotka ovat nähneet tämän yön ja satoja muita. Minusta tuntuu että se näkee sisääni ja minä näen sen sisään. Katson sen silmiin ja katson pehmeään höyhenpeitteeseen ja katson sen jalkoihin. Huuhkaja on rengastettu. Voiko se olla sama huuhkaja kuin Iltalehden uutisessa? Ehkä, vaikka kai rengastettuja huuhkajia on muitakin.
Huuhkaja ojentaa siipeään ja hetken luulen että se ottaa minut siipensä alle suojaan, mutta ei – se ottaa minut paljon siipeään suurempaan suojaan. Se vie minut matkalle tähtiyöhön.
Huuhkaja nousee siivilleen, siitä kuuluu lähes äänetön humahdus. Ja minä seuraan sitä.
Lennämme yli kotikaupunkimme, yli talojen, yli kirkon, yli melkein umpeen jäätyneen joen ja ylhäältä sen mutkat näyttävät satumaisilta, en ole koskaan tiennyt miten kaunis kaupunkimme on.
Miten kaunis elämä on.
Retki päättyy vasta kun auringon kultakehrä kajastaa itäisessä taivaanrannassa. Silloin huuhkaja johdattaa minut kotiin. Ikkunani on auki, huuhkaja ohjaa minut siitä sisään ja vaikka pyydän, se ei tule mukaan. Huuhkajan paikka on ulkona, erämaassa, ei ihmisten maailmassa. Mutta ennen lähtöään se istuu hetken ikkunalaudallani ja kun se nousee ääneti lentoon, ikkunalaudalle jää jotakin kimaltavaa. Palaan sänkyyni, ja hetkessä huuhkajan oranssien silmien leimu on jo kaukana poissa.

Seuraavana päivänä luen taas Iltalehden juttua huuhkajasta kelikamerassa. Hetken mielijohteesta etsin käsiini erään paikallisen lintujenrengastajan sähköpostiosoitteen ja lähetän hänelle linkin juttuun. Kysyn häneltä voiko hän nähdä kelikameran kuvasta millainen rengas huuhkajan jalassa on.
Hetken kuluttua hän vastaa:
”Mielenkiintoista. Ei se rengas ole, sillä se on selvästi kultaa. Näyttää enemmänkin sormukselta, mutta en ole koskaan kuullut että pöllöillä olisi taipumuksia himoita kiiltäviä esineitä. Niin kuin ei oikeasti harakoillakaan, se on vain urbaanilegendaa.
Mutta aina on mahdollista että se on tarttunut siihen jossain, vähän kuten kalastajien siimoja tarttuu lokkien jalkoihin ja niin edelleen. En vain ymmärrä…”
En jaksa lukea viestiä kokonaan, sillä tiedän jo miksi se ei ole rengas ja miksi se on kultaa. Tuijotan vain ulos ikkunasta hämärään tammikuun iltaan ja muistelen mennyttä aamua.
Aamu oli kaunein aikoihin, kuulas ja kirkas, pakasti ja puiden oksilla oli jäähuntu. Pihakuusessakin.
Kun aamulla avasin silmäni, makasin sängyssä kuten minun kuuluikin, mutta huoneessa oli hirveän kylmä. Kun nousin ylös, huomasin mistä se johtui – huoneen ikkuna oli auki. Menin sulkemaan sitä ja samalla pudotin ikkunalaudalta jotakin joka päästi kilahduksen parkettia vasten. Kumarruin nostamaan sen ja aamun himmeässä valossa näin sen kimalteen. Siinä oli hänen vihkisormuksensa. Puristin sen kämmeneeni ja tunsin puristaessani uudenlaista voimaa. Minä selviäisin ilman häntä.
Sitten suljin ikkunan ja katsoin ulos tyhjälle pihalle, kuuseen jonka suojissa en nähnyt valoa enkä huuhkajan hahmoa – en tietenkään nähnyt, sillä se kaikki oli vain unta. Toisella puolella taloa aurinko nousi ja kun kurotin päätäni nähdäkseni sen paremmin, huomasin verhon takana jotakin harmaanruskeaa. Siirsin verhoa ja katsoin.
Siinä oli huuhkajan siipisulka.

Hänen kuolemansa oli onnettomuus. Hän jäi auton töytäisemäksi vain vähän matkan päässä kodistamme.
Myöhemmin sain hautaustoimiston työntekijöiltä vaatteet jotka hänellä oli päällään onnettomuuden sattuessa. Siinä oli vaatteiden lisäksi myös hänen rannekellonsa ja hänen kaulaketjunsa, mutta vihkisormus puuttui. Kun kysyin sitä, he sanoivat ettei hänen sormessaan ollut sellaista. Kun kerroin heille että hän piti sormusta aina ja se oli varmasti ollut hänellä myös hänen kuollessaan, he raapivat päätään ja sanoivat että sormus on tietysti voinut pudota onnettomuuspaikalle. Selitys tuntui ontuvalta, mutta en voinut tehdä mitään asian hyväksi.
Myöhemmin kun onnettomuustutkintapöytäkirjat tulivat, sain kuulla yksityiskohtia onnettomuudesta. Sain kuulla että se oli vahinko. Ketään ei syytettäisi. Silminnäkijäraportit todistivat sen ja monta muuta asiaa, mutta silminnäkijöiden kertomista yksityiskohdista yksi kiinnitti erityisesti huomioni: vain hetki onnettomuuden jälkeen oli paikalla nähty suuri huuhkaja.

Se Iltalehden uutisen kelikamera on noin kahden kilometrin päässä meiltä, ja se lintujenrengastaja kertoi myöhemmin minulle, ettei huuhkaja ole vuosikymmeniin pesinyt tällä alueella. Viimeisin havainto ennen tätä on kesältä kahdeksan vuoden takaa.

---

Kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille tehty kirjoitustehtävä. Aiheena oli etsiä inspiraatiota jostakin uutisotsikosta. Käytin inspiraationa otsikkoa "Suuri huuhkaja poseerasi kelikameralle".

Elina Pitkäkangas: Kajo (Myllylahti 2017)

Olen aikaisemmin kirjoittanut tähän blogiini Elina Pitkäkankaan teoksesta Kuura (Myllylahti 2016), ja Kajo on saman nuorille aikuisille suunnatun kirjatrilogian toinen osa. Huom. tätä kirja-arviota ei ehkä kannata lukea, jos Kuura on lukematta. Saattaa sisältää myös pientä spoilausta Kajosta.

Kuuran lopussa jäätiin varsin jännittävään loppuasetelmaan: Inka muutti koomassa makaavan veljensä Tuukan hukaksi ja siten paransi hänet. Toinen päähenkilö Aaron sen sijaan pakeni Kuurankerosta hukkatyttöystävänsä Matleenan kanssa. Kajossa tästä kaikesta on kulunut pari kuukautta. Kuten Kuurassakin, myös Kajossa seurataan vuorotellen päähenkilöiden Inkan ja Aaronin kuvioita heidän toimiessa minä-kertojina.

Kajon alussa Inka elelee edelleen Kuurankerossa ja suojelee veljeään, kun tämä muuttuu täydenkuun öinä hukaksi. Aaron taas pyörii lainsuojattomana metsissä Matleenan kanssa, koska heitä molempia etsitään. Aaronin äiti on luvannut pojastaan mojovan löytöpalkkion, kun taas hukkia metsästävä järjestö Jahti tahtoo Matleenan pois päiviltä. Kovin ruusuiselta ei päähenkilöidemme elämä siis kirjan alussa vaikuta.

Pian alkaa sitten tapahtua. Aaron ja Matleena kohtaavat metsissä toisia hukkia, jotka pelastavat heidät ahdingosta. Inkalle sen sijaan käy köpelösti, kun hän joutuu Kuurankeron muurilla verikokeeseen, jossa testataan onko hän hukka. Myös Tuukka on mukana, ja Inkaa tietysti huolettaa veljensä puolesta, mutta yllätys on melkoinen, kun Inka itse todetaan hukaksi. Inka ja Tuukka pakenevat, mutta Jahti saa Inkan kiinni, kun taas Tuukka menee menojaan. Inkan osuuksissa seurataan Inkan elämää hänen kiinnijäämisensä jälkeen, kun taas Aaronin osuuksissa seurataan hänen elämäänsä uusien hukkatovereiden kanssa. Kuvioihin tulee uusia hahmoja paitsi hukkien, myös hukkien oikeuksia puolustavan aktivistijärjestön Werecaren muodossa.

Enempää en juonta tässä kohdin spoilaa, toivottavasti tuossa ei ollut liikaa!

Kajossa huomaan, kuinka kumpikin päähahmo on selvästi kehittynyt heitä kohdanneiden tapahtumien myötä. Inka oli Kuurassa todella rasittava tyyppi, mutta tässä hän joutuu kohtaamaan paljon vaikeuksia ja epämukavuutta, mikä tuo hänen herkänkin puolensa oikeutetusti esille. Hänen ärsyttävyytensä on laimennut selvästi, ja tässä tarinassa hänestä välittää ihan uudella tavalla. Aaron nyt ei kovin ärsyttävä ollut Kuurassakaan, ja pysyy tässä tarinassa miellyttävyysakselissa samalla tasolla. Kummassakin päähahmossa on kuitenkin myös epämukavia piirteitä, eikä oikeastaan kukaan kirjan muistakaan hahmoista ole mustavalkoinen. Se onkin ehdottomasti yksi tämän kirjan suuria vahvuuksia: hahmot. Kukaan heistä ei ole stereotyyppinen eikä yksistään hyvä tai paha – ihan jokaisessa on monia puolia, kuten oikeissakin ihmisissä. Kaikki hahmot ovat selkeästi omia persooniaan ja sellaisina toimivia. He ovat keskenään erilaisia ja heidän väliset suhteensa mutkikkaita, mikä tekee kirjan ihmissuhdekuvioista aidosti kiinnostavia eikä mitään kornia saippuasarjamenoa. On erittäin kiinnostavaa lukea, miten esimerkiksi kirjan loppupuolella SPOILERI Pako-tv-sarjan mieleen tuovassa pelastussessiossa keskenään erilaiset ihmiset käyttäytyvät ryhmänä SPOLERI LOPPUU.

Vaikka henkilöissä on ärsyttäviä piirteitä, heistä siitä huolimatta välittää. Alkuun pidin esimerkiksi Ronjaa ärsyttävänä (hän toi itse asiassa alussa mieleeni Sini Helmisen Kaarnan kätkössä -kirjan Tuulian; kannattaa lukea sekin kirja muuten!), mutta hänen ärsyttävyytensä väheni tarinan edetessä nollille ja loppukohtaus hänen osaltaan toi kyllä kyyneleet silmiin. Aaronissa minua taas ärsytti se, miten tyhmä hän on! Periaatteessa hän vaikuttaa ihan älykkäältä tyypiltä, mutta hei oikeasti, kuka jättää koko elämänsä jonkun teinirakkauden takia, joka on vieläpä ihmissusi?! No okei, ehkä minäkin olisin sen ikäisenä jättänyt, mutta tämä suuri päätös (joka tosin tapahtui jo Kuuran lopussa) tuntuu yksinkertaisesti kovin vähäjärkiseltä. Onneksi Aaron miettii tätä asiaa tarinan aikana ja katuukin. Olisi ehkä sietänyt katua enemmänkin.

Ehkä olen myös kyyninen tai liian vanha, mutta tässä tarinassa en oikein lämmennyt Aaronin ja Matleenan suhteelle enkä ihan hirveästi pitänyt Matleenasta. Heidän suhteensa vaikuttaa hankalalta ja he kärsivät jatkuvaa luottamuspulaa, enkä oikein tiedä mihin heidän välisensä rakkaus perustuu, fyysiseen vetovoimaanko? Huomasin tarinan edetessä toivovani että he eroaisivat tai jotain. En kyllä toisaalta toivo Aaronin ja Inkan seurusteluakaan, vaikka heillä olisi suhteen onnistumiseen realistisemmat mahdollisuudet kuin Aaronilla ja Matleenalla. Tässä Matleena tuntui oikuttelevan koko ajan ja vetävän Aaronia kuin pässiä narussa. Tavallaan se tuntui pahalta Aaronin puolesta, sillä pidin hänestä ja huomasin kuinka vilpittömästi hän Matleenasta välittää. No, jatko heidän suhteensa jää nähtäväksi.

Ennen kuin hehkutan kirjaa kunnolla, on kuitenkin mainittava pieniä puutteita. Kirjoittamista harrastavana ihmisenä (en ole julkaissut kirjoja, ja Pitkäkangas on suuri idolini, koska hän on onnistunut siinä mistä haaveilen – oikeasti) havaitsin kieliasussa pieniä häiritseviä juttuja. Tiedostan, että Kuura oli sarjan avausosa ja Pitkäkankaan esikoinen, ja siten erittäin hiottu teos. Kajosta taas jäi paikoin hitusen sellainen olo, että kirjoitustyö tai kustannustoimitus oli tehty kiireellä deadlinen vuoksi. Tähän oli nimittäin jäänyt jonkin verran kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Ei pahasti, mutta sen verran että kiinnitin asiaan huomiota (myönnän kyllä olevani kielioppinatsi). Minua häiritsi, kun kuin-sanan sijaan käytettiin toistuvasti mitä-sanaa. En tiedä oliko se tietoinen valinta vai ei, mutta ei kai se kieliopillisesti oikein ole? Paikoin häiritsivät myös jotkin aikamuotoseikat. Kirja on kirjoitettu imperfektissä, mutta paikoin käytettiin preesensiä (tyyliin ”En muista, mitä tein/sanoin" tms.), mikä antaa olettaa, että kertoja kertoisi tarinaa nykyhetkessä. Jotkut termit sekoittivat pakkaa tältä osin. Tyyliin ”En muista miten jouduin tänne”, jolloin itselleni tulee tänne-sanasta mieleen paikka, jossa hän on nykyhetkessä, kun lauseessa halutaan tarkoittaa paikkaa, jossa hän oli silloin. Eli itse olisin valinnut kirjoittaa ”En muista miten jouduin sinne”. Toivottavasti joku saa kiinni siitä mitä tarkoitan. En ole oikeastaan kiinnittänyt huomiota miten nämä asiat kirjoissa yleensä ilmaistaan, onko tämä yleinenkin tapa, mutta itse koin sen vähän häiritsevänä. Paikoin häiritsi myös tunteiden ja ajatusten auki selittely. Ehkä se johtuu siitä, että tämä on kuitenkin nuorten (aikuisten) kirja, mutta minä ainakin tajusin rivien välistä itsekin monta juttua, jotka oli kuitenkin vielä väännetty rautalangasta. No, eipä tämä varsinainen virhe ole, mutta jatkuva henkilöiden ajatuksien pyörittely jarrutti paikoin toiminnan kuvausta.

No niin, muuta valittamista en kyllä kirjasta sitten löydäkään. Eivätkä nämä pikkuseikat todellakaan menoa haittaa, sillä pääasia eli tarina on lähes täydellinen. Juoni vetää alusta loppuun koko ajan ja toimii kokonaisuutena hyvin. Draaman kaari ja jännite säilyvät loppuunsa hiottuina koko ajan, tapahtumat seuraavat luontevasti toisiaan, ja luvut jättävät lukijan sellaisiin cliffhangereihin että koko ajan janoaa lisää. Pitkäkankaan juonenpunonta on kerrassaan kadehdittavaa. Juoni ja loistavasti rakennetut hahmot tekevätkin kirjasta erinomaisen. Kovinkaan suurta ennalta-arvattavuutta ei esiinny. Kirjan pääjuonikuvion ja sen, mikä loppupuolen suuri tapahtuma tulee olemaan, kyllä jossain kohdin arvasi, mutta kaikkia pienempiä käänteitä ja vivahteita ei. ”Pako-case” ei myöskään sujunut odotusten mukaan vaan säilytti jännitteensä erittäin hyvin. Kirjan lopullista loppuratkaisua joutui myös jännittämään ihan viimeiselle aukeamalle saakka. Sen suhteen on kyllä todettava, että loppuratkaisu oli tarinan kokonaisjännittävyys huomioon ottaen minun mielestäni hitusen laimea. Itse olisin toivonut SPOLERI, että Aaron olisi antautunut Jahdille ja joutunut vankilaan ja seuraavassa osassa olisi nähty kuinka Inka synnyttää ihmissusilapsen metsässä Peterin ynnä muiden seurassa (Inkan raskauden arvasin muuten jo Kuuran lopussa, btw) SPOLERI LOPPUU. Ei tämäkään loppuratkaisu silti huono ollut, ja se jättää sopivasti kysymyksiä auki seuraavaa osaa ajatellen.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tarina oli menevämpi ja toiminnallisempi kuin Kuura, ja myös väkivaltaisempi. Väkivalta oli paikoin jopa oikeasti pahalta tuntuvaa, mistä pisteet kirjailijalle. Nämä kirjat olisi ihanaa nähdä elokuvina, vaikka toisaalta suomalaisten nykyleffojen taso huomioon ottaen en todellakaan tahtoisi että nämä mentäisiin pilaamaan.

Pisteitä tälle kirjalle 4/5 ja odotan innolla seuraavaa. (sanottakoon, että olen kirjojen ja kaiken suhteen niin nirso, että täyttä viitosta on vaikea saada, joku muu olisi tällä tasokkuudella varmaan antanut jo viisi)

Runoja kuolemasta (vanhoja)

Haudatun laulu

Minä en ole lintunen, en taivahalla
lennä, vaan paikkani on nurmen alla
Paasi kivinen päälläni paljon ei paina,
kosk maast' oon ma tullut, nyt maat' oon ma aina
Mutta kerran, se muistakaa, rakastin teitä
kerran vuodatin minäkin kyyneleitä
mutta itkuni kuivui ammoin jo pois
unohtui, vaikka luulin: niin käydä ei vois
Nyt kun katselen maailmaa paasini alta
 ja pääskyin kirkuna soi taivahalta
Tiedän: siell' ilakoivat huoletta vaikka
kerran koittavi niill' lennon viimeisen paikka
Siis ymmärtäkää te maan karun tän kansa
se jokaisen maas täällä on osanansa
kerran syntyä, elää ja kuolla vain kerran
siis eläkäätte, oi, edes hetken sen verran!


Elämän hauraus

Tuo ihmiselon henkäys
niin hauras, heikko on
Hetken jaksaa voimissaan
vaan kohta poissa on
Kuin kevään kielon kukka,
kaunis hetken, mutta hento
Kuin ensilumen huntu talvinen,
kuin muuttolinnun lento
Kuin säde elokuisen auringon,
hetken vain se loistaa,
mutta sade syyskuun
sen mukanansa poistaa
Vielä eilen virta elämän
vei puroissa ja joissa,
vaan tänään mereen käynyt on
ja ikuisesti poissa

Elina Pitkäkangas: Kuura (Myllylahti 2016)

En ole julkaissut tässä blogissa ollenkaan kirja-arvioita aikaisemmin, mutta teenpäs nyt poikkeuksen. Taustatietoina sanottakoon, että lapsena ja teini-ikäisenä luin mielelläni kauhutarinoita, sellaisia perinteisiä siis. Sitten kun paranormaalista romantiikasta tuli hitti, olin jo yli-ikäinen. Twilight on ehkä korneimpia leffoja mitä olen koskaan nähnyt, niitä kirjoja en ole sen sijaan lukenut. Kirjoja luen muutenkin hävettävän vähän ottaen huomioon, että yritän parhaillaan kirjoittaa sellaista. Oikeastaan en taida olla varsinaista kohderyhmää tälle kirjalle. Mutta koska yritän tehdä nuortenkirjaa ja koska olen seurannut Elinan blogia jo ennen Kuuran ilmestymistä, tämä kirja kiinnosti minua todella. Oikeastaan pitkästä aikaa kirja, jonka ilmestymistä oikein odotin. Ja nyt pääsenkin sitten odottelemaan Kuuran jatko-osaa, Kuura kun on nuorille aikuisille suunnatun ihmissusiteemaisen trilogian ensimmäinen osa.

Tarina kertoo kahdesta lukiolaisesta, Inkasta ja Aaronista, ja heidän elämästään Turun kupeessa sijaitsevassa Kuurankeron pikkukaupungissa. Kaupunki on suojattu muurein, koska tässä maailmassa hukkavirus, lykantropia, on todellisuutta, ja ihmisiä yritetään suojella siltä. Hukkia ei kuitenkaan ole enää vuosiin elänyt alueella, Suomessa vain jossain Venäjän rajalla ja sitä rataa. Tai niin ihmisille ainakin uskotellaan. Todellisuus kaupungin muurien takana saattaakin olla toinen, ja kenties myös muurien sisäpuolella, kuka tietää – hukat kun ovat ihmissusia vain täydenkuun öinä ja muulloin tavallisia ihmisiä.

Kirjan alussa päähenkilöiden normaali elämä muuttuu, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavan onnettomuuden vuoksi sairaalaan Turkuun. Tämä tapahtuu täydenkuun yönä, mistä johtuen Inkaa ei päästetä katsomaan veljeään, koska Turkuun mennäkseen hänen täytyisi päästä muurien ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan Inkaa pysäytä, ja hän päättää toimia omin päin. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka lopulta johtaa hyvinkin katastrofaalisiin seurauksiin.

Tulee ilmi, että Kuurankerossa on kuin onkin hukkia. Kumpikin päähenkilöistämme myöskin rakastuu sellaiseen, ja nämä rakkaustarinat ja yritykset pitää hukat salassa (hukkia metsästetään ja mikäli ne paljastuvat, niille ei todellakaan seuraa siitä mitään hyvää) ovat suuressa osassa tarinaa. Pääjuoni, punainen lanka kaiken takana on kuitenkin se, että Inka on valmis tekemään mitä tahansa (siis todellakin sanan varsinaisessa merkityksessä) pelastaakseen koomassa viruvan veljensä. Se, miten hän tämän aikoo tehdä, on melkoisen vaarallista ja kyseenalaista toimintaa. Veljensä lisäksi toinen henkilö, josta Inka välittää silmittömästi, on Aaron. He eivät seurustele, mutta jotain kummia kipinöitä ja suorastaan sairaalloiselta vaikuttavaa omistushalua (ainakin Inkan puolelta) heidän välillään kuitenkin on. Inkan ja Aaronin lisäksi tärkeitä henkilöitä tarinassa ovat hukat ja heidän erikoislaatuinen perheensä.

Pidin tarinan juonesta ja siitä, miten tapahtumat ja eri ihmiskohtalot nivoutuivat siinä yhteen. Tarina oli tasapainoinen, kuljetti mukanaan ja jaksoi kiinnostaa koko ajan. Osa tapahtumista oli kylläkin melko ennalta-arvattavia, mutta eivät liian monet eivätkä haitaksi saakka. Jännitystä löytyi aivan riittämiin. Tarinan maailmassa normaali nykypäivän arki ja paranormaalit jutut oli myös yhdistetty uskottavalla tavalla, eivätkä ne häirinneet toisiaan, päinvastoin. Joitain asioita hukkiin liittyen jäi toki auki, mutta ne varmaan tarkentuvat kirjasarjan seuraavissa osissa. Jatko-osia silmällä pitäen annettiin lopussa myös vihjeitä tietyistä asioista, joiden kehittymistä jään odottamaan innolla.

Päähenkilöiden kertojaäänet vuorottelevat kirjassa luvuittain. Kuten olen monesta muustakin arviosta lukenut, Inka oli oikeasti todella ärsyttävä. Häneen oli lähes mahdotonta samaistua. Varmasti hänen kaltaisiaan ihmisiä on, ja henkilöhahmo oli sinänsä kiinnostava, mutta väkisinkin minä-muodossa kirjoitettu teksti hänen näkökulmastaan tuntui paikoin siltä, että kenties kirjoittajakaan ei ole kyennyt samaistumaan häneen riittävästi. Välillä tuli olo, että Inkalle oli kirjoitettu tahallaan mahdollisimman itsekkäitä ja typeriä ajatuksia. Jollain tavalla hahmo jäi siten turhan yksiulotteiseksi. Toivottavasti Inka kehittyy ja näyttää itsestään uusia puolia sarjan muissa osissa.

Toinen päähenkilö Aaron oli sen sijaan samaistuttavampi hahmo, kiltti ja melko normaali, eikä hänen pelimiesmaineensakaan ehtinyt ärsyttää. Hänestä tuli ilmi tarinassa useampia puolia kuin Inkasta, ja hahmonkehitys oli siten selkeämpää. Tilanne, johon kirjan lopetus hänet saattoi, oli yhtä aikaa surullinen ja kaunis, ja ehkä juuri hänen osaansa sarjan jatko-osissa odotan suurimmalla mielenkiinnolla.

Siltikin minusta kiinnostavin henkilö tässä tarinassa oli Matleena. Hän vaikutti ikäisekseen kypsemmältä kuin Inka tai edes Aaron, ja vaikka hän jäi tietyllä tapaa etäisemmäksi (mikä johtuu varmasti suureksi osaksi siitä, että häntä tarkasteltiin aina joko Inkan tai Aaronin näkökulmasta), hän oli silti yllättävän moniulotteinen. Häneen liittyvistä paranormaaleista jutuista huolimatta hän oli ihmeen samaistuttava hahmo.

Muut kirjan henkilöt jäivät oikeutetusti statisteiksi, ja olivat sellaisina toimivia kaikki tyynni.

Hukkajuttujen ohella kirjassa oli myös lukioikäisten nuorten normaalia elämää bileineen ja futisharkkoineen. Myös Inkan ja Aaronin kaveripiiri esiteltiin, ja heidän keskinäinen kanssakäymisensä oli minusta virkistävän realistista. Tämän realismin sekaan oli kuitenkin ripoteltu pieniä muistutuksia siitä, että tarinassa ollaan kuitenkin muualla kuin ihan tässä meidän maailmassamme. Monet pienet yksityiskohdat telkkariohjelmista futisjoukkueen nimeen liittyivät jollain tavalla hukkiin. Nerokasta!

Kirjoittamista harrastavan ihmisen näkökulmasta vielä pari sanaa. Tarinan kieli oli sujuvaa ja realistista, ei turhan kaunistelevaa eikä runollista. Tapahtumat kerrottiin, ei romantisoitu. Lukijan tunteet herätettiin enemmän tarinan itsensä kuin kuvailevan kielen keinoin. Kuitenkin sinne tänne oli sujautettu mukaan tavallista kauniimpia lauseita, oikeisiin kohtiin ja sopivassa määrin. Hyvä tehokeino, ja tässä sitä oli käytetty juuri oikein. Olen lukenut myös kirjoja, joiden kieltä on puuduttavaa lukea liiallisen erikoisuudentavoittelun vuoksi, ja tämä ei ollut sellainen. Tämä oli kieliasultaan lähes moitteeton.

Kuitenkin on pakko mainita muutama pikkujuttu, jotka ovat toki varmaan vain omasta henkilökohtaisesta maustani johtuvia. En ihan ymmärrä, miksi kännyköistä piti puhua niiden merkkien mukaan, ja miksi henkilöiden silmien värejä piti mainita niin toistuvasti. Myös puhekieliset sanat muualla kuin dialogissa eivät mielestäni aina olleet kovin toimivia. Mutta yhtä kaikki, mielipidekysymyksiä, ja varmasti moniin lukijoihin nämä tehoavat.

Kokonaisuutena kirja lunasti odotukseni. Olisin varmaan innostunut siitä enemmän, jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, mutta kyllä se viihdytti erittäin hyvin tässäkin iässä (olen 30-vuotias). Uskon, että nuorempi polvi tykkää tästä ihan täysillä. Suosittelen teosta kaikille lukemista harrastaville nuorille ja miksei vähän vanhemmillekin, ja myös niille, ketkä eivät lähtökohtaisesti edes ole paranormaalin romantiikan ystäviä. Tässä tarinassa nimittäin on paljon muitakin ulottuvuuksia, ja se onnistuu myös välttelemään kliseitä suht tehokkaasti. 4-/5 tähteä, ja jään innolla odottamaan jatko-osia!

Valkoinen Kyyhky

Olipa kerran nuori, puhtoinen tyttö, joka tunsi itsensä kovin erilaiseksi. Kun kaikki toiset nuoret neidot olivat kiinnostuneita vain ulkonäöstään, vaatteistaan ja perjantai-iltojen sänkydraamoista, hänen viattomassa mielikuvituksessaan lentelivät kauniit, värikkäät perhoset ja keijut. Hänellä oli oma romanttinen maailmansa, jonne hän pakeni kaikkea sitä turhamaisuutta, johon nykypäivänä maailmalla törmää. Ja kaiken lisäksi tytöllä oli aivan erityinen kyky: kun urhoolliset savukeritarit toisaalla pelastivat anorektikkoprinsessojaan pahoilta asioilta, tämä tyttö muutti muotoaan. Milloin hän vain sielunsa siivet tahtoi levittää, hän matkusti mielessään kauemmaksi kuin kukaan koskaan ja hetkessä hän oli lintu. Valkoiseksi Kyyhkyksi, rauhan symboliksi hän muuttui. Ja vaikka muutoin tyttö pukeutui rahvaanomaisiin räsyihin eikä meikannut lainkaan, linnun hahmossa hän oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Yksikään meikeillä ja muotivaatteilla höystetty nuori nainen ei siihen pystynyt. Tämän Valkoisen Kyyhkyn puhtoisina välkehtivät siipisulat antoivat tuulahduksen jostakin kuvaamattoman kauniista, ennennäkemättömästä. Ja ken hänen taivaiden korkeuksissa näki liitävän, sai rauhan sydämeensä.

Eräänä harmaana päivänä, jolloin taivas mätti kaiken kosteutensa alas maan pinnalle, oli Valkoinen Kyyhky taas matkalla. Häntä eivät riepotelleet tuulet eivätkä piiskanneet sateet. Hän nautti täysin sielunvoimin lennostaan sumuisten sadepilvien läpi salamoiden matkaa saatellessa. Hän rakasti kiitää halki taivaiden ajatusten  lennellessä aikaakin nopeammin hänen edellään. Hän saattoi lentäessään unohtaa kaiken pahan ja väärän, sillä sateiden läpi liitäminen puhdisti hänen mielensä ja ruumiinsa. Kyyhkyn valkeat sulat eivät siitä kärsineet, sillä ne olivat taivaallista materiaa, aina hohdossa ja uudenveroiset.

Valkoinen Kyyhky oli saapumassa merelle, tuolle suurelle ja suolaiselle, joka aina herätti hänessä niin outoa kunnioitusta. Sitä jatkui silmänkantamattomiin, sitä helmeilevää safiirinsinistä nestettä, niin kauas, että taivaanranta sen jossakin pysäytti.

Valkoinen Kyyhky katseli valtavaa merta, sen mahtia raivoisten vaahtopäiden lyödessä rannan kallioihin. Meren henki oli vihainen. Lähes pystysuora sade hakkasi veden pintaan täydellä voimallaan. Taivas itki ja Valkoinen Kyyhky saattoi melkein nähdä ukkosenjumalan viskelevän tulisia nuoliaan kaiken sen jylinän sekaan. Mustat pilvet jatkuivat taivaanrantaan asti, ja ne olivat luonteeltaan mahtipontisia ja suunnattoman uhmakkaita.

Tämä myrsky saattaisi jo vahingoittaa hennon kyyhkysen siipiä. Silti hän halusi vielä kerran, ennen sivistyksen pariin palaamistaan, uhmata taivaan voimia ja puhdistaa mielensä kaikesta pahasta. Niinpä kyyhky otti täyden vauhdin, räpytti pieniä siipiään ja syöksyi myrskyn keskelle. Sade piiskasi häntä ja ukkosen valtava kumu kävi kaikkialla, mutta vapaus oli se suuri tunne, joka ohjasi häntä tällä hetkellä. Melkein käsin olin kosketeltavissa se irtautumisen tunne, kun kaikki paha ja likainen jäi kauas taakse ja tilalle tuli uusi, avoin mieli.

Mutta yhtäkkiä, juuri kun Valkoinen Kyyhky oli uutena, puhtaana persoonana palaamassa takaisin myrskyn silmästä, jotakin tapahtui. Salama, se se oli. Häneen iski salama. Mutta ennen yksikään tulinuoli ei ollut pystynyt lannistamaan häntä. Miksi nyt sitten kävi niin?

Valkoinen Kyyhky tunsi voimien ehtyvän siivistään ja ukkosen jylinän hiljenevän samalla kun hänen lävitseen virtasi omituinen tunne, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän ei pystynyt enää lentämään, ja sateen häntä saatellessa hän hiljalleen putosi jonnekin.

Tytön mieli lensi valovuosien päähän hänen pikkuhiljaa ajelehtiessa kauas merelle. Ehkä myrsky oli jo lakannut ja vesi oli taas tyyni ja sininen aaltojen rauhallisesti liplatellessa autiosaaren rantaan. Siellä kohosi suuri petäjä, jonka kolme latvaa ulottuivat pilvien ylle. Vuosisadat oli se siinä kasvanut ja nähnyt monta monituista tarinaa.

Siinä suuressa, kolmilatvaisessa hongassa istui yksin tumma hahmo. Se päästi kurkustaan pientä, yksinäistä kurinaa, joka muodosti yhdessä tuulen lempeän huminan ja laineiden rantaan ajamisen kanssa harmonisen kokonaisuuden. Tähän tyttö heräsi. Vaikka hänen ruumiinsa oli väsynyt ja tiedoton, hänen uuden, puhtaan mielensä sopukoissa eli tunne jonkin erityisen läsnäolosta. Silmänsä avattuaan hän näki paitsi puhtaansinisen taivaan, suunnattoman suuren männyn ja pienen saaren, myös männyn oksalla istuvan mustan sielunveljensä. Ja tyttö tiesi, mitä piti tehdä. Hetkessä hänen ajatuksensa matkasivat avaruuksien yli ja kiersivät siellä tuhansia ja taas tuhansia kierroksia galakseissa, kunnes mieli palasi takaisin tälle pienelle saarelle tämän nuoren tytön päähän. Kun hän sen jälkeen avasi silmänsä, hän oli taas Valkoinen Kyyhky ja lennähti heti petäjän oksalle mustan seuralaisensa vierelle. Nyt hän tiesi, että outo välähdys, joka oli täyttänyt hetkessä hänen mielensä syvimmätkin kolkkansa, oli rakkauden salama. Hänen ystävänsä valtameri oli kuljettanut hänet valittunsa luokse, ja nyt hän tunsi, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan palata ihmisleiriin niiden turhamaisten täydellisyydentavoittelijain pariin, vaan hän saisi elää ikuisesti rauhan lähettiläänä rakastettunsa Mustan Kyyhkyn kanssa ja yhdessä he pelastaisivat maailman. Valkoinen Kyyhky ei olisi enää koskaan yksinäinen, sillä hän oli löytänyt itsensä ja tapansa elää. Ja se oli kauneinta kaikista.

---

Vanhaa tuotantoa – kirjoitettu ysiluokalla :)

Syyspellon laidalta

Vilja on jo puitu, mutta apila vielä kukkii. Kapustarintaparvi kipittää mulloksella, sinisuohaukka partioi peltojen yllä. Kaukoputkien rivi seuraa kaukana siintävää hanhiparvea. Etelään, etelään. Kesän vihreys hiipuu, mutta vielä aurinko iltapäivisin lämmittää.

Käännän kasvoni korkealle. Suuret siivet havisten saapuu valkolintujen pari. Laskeutuvat sänkipellolle, oljenkeltaiselle, jonka syyskuun valo saa hehkumaan.

"Isä, miksi joutsenet ovat valkoisia?" kysyi pikkupoika, käsissään halvat, pienet kiikarit – ensimmäisensä. Nyt riippuu kaulassa jo Swarovski, mutta samanlaiset ovat siivekkäät kuvassa.

"Koska joutsenilla on talven lumi höyhenissään. Kun ne lähtevät, jättävät valkoisen tänne Suomeen." isä vastasi. "Ja kun keväällä palaavat, vievät lumen mennessään."

Pojalle kelpasi vastaus. Vaiti jäi katselemaan keväisiä valon tuojia. Ikiomien pienten kiikariensa lävitse. Hyvin ei niillä nähnyt, ja sormenjäljet pilasivat kai senkin vähän, mutta sillä ei ollut merkitystä. Ei vielä silloin. Sillä silloin – silloin syttyi pojan sydämeen ihmeellinen hehku. Silloin syttyi rakkaus lintuihin.

Minä olin se pikkupoika. Ja joutsen, se oli silloin ainut tuntemani valkoinen lintu. Nyt tiedän, että niitä on muitakin. Jalohaikara, tunturipöllö ja niin edelleen. Jalohaikarankin olen jo nähnyt, monestikin, mutta jostakin syystä joutsen tuntuu kuitenkin aina valkeammalta. Ja tänä päivänä minä ymmärrän, ettei isä kai milloinkaan ollut oikeassa. Joutsenia näkee täällä vielä lumen tultuakin. Ja nuoret joutsenet, eivät ne ole valkoisia alkuunkaan. Mutta en minä tahdo ajatella sitä. Tahdon vain upota nostalgiaani ja elää sen kevään vielä kerran uudelleen. Ja uudelleen.

Etsin joutsenparin kiikareihini. Havisuttelevat siipiään ja kurkuistaan kaikuu syksyn sointi. Silmäni kostuvat, en tiedä miksi. Ehkä se on ikävä kauas, ikävä erämaahan. Tai ehkä se on vain tuulinen sää.

Oikeasta erämaasta tämä pelto on kyllä kaukana. Kasvaa siinä reunalla rikkaruohoja ja kapustarinta huutaa, mutta taivaanrannassa siintävät tehtaan piiput. Moottoritie kuuluu tännekin. Kuitenkin korkealla sinisellä taivaalla hehkuvat valkopilvet ja oljenkeltaisella peltomaalla astelevat jylhät joutsenet. Ennen pesivät vain erämaalla, mutta nyt kelpaa jo pikku lampare kaupungin laidalla. Eivät joutsenet ole enää niitä kaukaisia haavekuvia ja tuulahduksia äärettömien taipaleiden takaa, joita ne silloin olivat. Kun minä olin se pikkupoika. Se, joka rakastui lintuihin eräänä kauniina keväänä kauan sitten. Se, joka uskoi talven lumen tarttuneen valkolintujen siipisulkiin.

Räpäytän silmiäni ja kyynel imeytyy takinkaulukseen. Kaukoputkiinsa tuijotteleva kanssaharrastajien rivi ei kai sitä huomaa. Osa katselee joutsenia, osa hanhien auroja. Joku yrittää laskea kapustarintojen määrää.

Suuntaan Swarovskini joutseniin ja katselen hiljaa. Kohta nousevat jälleen siivilleen, sänkipellon aika on ohi. Lipuvat kuin valkoiset laivat ääneti yli tehtaan piippujen, ohi kaupungin ja lampareen sen laidalla. Ovatko pesineet siellä, kuka tietää. Vai tulivatko kaukaa pohjoisesta, Lapin perukoiden kirkkaalta erämaajärveltä. Sieltä, minne valkolinnut mielikuvissani kuuluvat, sieltä, missä laulujoutsenen alkukoti on.

Sininen, korkea taivas ja pilvenhaituvat. Aurinko laskee pellon taa. Kapustarinnat ovat hiljenneet, sinisuohaukka lentänyt pois. Etäältä kuuluu vielä hanhien kajatus. Hämärtyvään iltaan katoavat joutsenet, kumea törähtely vaimenee, siipien havina häviää. Etelään, etelään. Pakoon talvea ja kylmää, pakoon lunta. Seuraan joutsenia kiikareilla niin kauan, kunnes en erota niitä enää. Näen ilta-auringon punaaman taivaan ja kaksi etäisyyteen loittonevaa hahmoa. Hetkessä unohdan tehtaan piiput ja moottoritien mölyn, hetkessä hulmahtaa sydämeeni hartaus ja sieluuni lipuu erämaan rauha. Auringonlaskussa näyttävät valkolinnutkin tummilta ja hymyilen hiljaa. Räpäytän silmiäni ja sekunnin murto-osan ajan olen näkevinäni sen – ehkä pellolle jäi joutsenten höyhenistä hitunen valkeaa. Ehkä isä oli sittenkin oikeassa.

---

Osallistuin tällä tekstillä Birdlife Suomen ja Elenian järjestämään joutsenaiheiseen kirjoituskilpailuun. Koska kilpailu on nyt ohi ja voittajat julkistettu (olivat muuten hyviä tekstejä, kannattaa lukea!), ajattelin julkaista tämän täällä. Vähän tosin muokkasin alkuperäistä :)

Muutto

Unessa lennän. Olen lintu. Tunnen siipieni alla viileän ilmavirran, liidän korkealla. Yhtäkkiä säpsähdän. Herätyskelloni piipittää yksitoikkoista sointiaan. Työnnän käteni peiton alta ja lopetan kellon ääntelyn. Se on puoli seitsemän, maanantaiaamu. Huoneessa on hämärää. Pitäisi mennä kouluun. Ei jaksaisi.

Nousen vaivalloisesti ylös. Edellisillan valvominen näkyy ja tuntuu minussa. Kävelen ikkunani luokse ja vedän rullaverhon sen edestä. Ikkuna on valkoisessa huurussa, yöllä on ollut pakkasta. Sumu verhoaa maan, enkä näe edes tielle. Koitan kädelläni patteria. Tunnen sen lämmön. Huokaan. Avaan huoneeni oven ja valun hitaasti portaita alas. Voisin hetkellä millä hyvänsä pudota niiden alapuolelle.

Alakerrassa on kylmempi. Avaan kuistin oven. Se narahtaa hiljaa kuin aavetalossa. Kuistin kylmyys iskee päälle, kun nostan sanomalehden oven vierestä. Koko kuisti näyttää kuin lumotulta satumaalta, joka on juuri nyt levossa, mutta heräisi kevään tullen. Ruskan punaisiksi värjäämät viiniköynnökset kiemurtelevat kaikkialla lasien takana ja korituolit sekä pöytä odottavat hiljaa istujaansa.

Suljen kuitenkin kuistin oven ja laahustan keittiöön. Joku on jättänyt illalla tyhjän maitotölkin pöydälle. Heitän sanomalehden sen viereen. Katson jääkaappiin, joka ei tällä hetkellä sisällä juuri mitään aamiaiseksi sopivaa. Olen aikeissa istuutua pöydän ääreen, kun kuulen äänen. Vaimeana törähtelynä se lähestyy ja kuuluu pian aivan lähimetsikön yläpuolelta. Kuin vaistonvaraisesti säntään ulos. En välitä kylmyydestä, enkä juuri tunnekaan sitä, sillä minun on nähtävä tuon satumaisen äänen lähde. Seison yöasussani keskellä pihaa ja suuntaan katseeni kaukaisuuteen. Odotan.

Sieltä ne tulevat. Metsän takaa ilmaantuu näkyviin kaksi puhtaan valkeaa olentoa, siivet sulavasti ilmaa halkoen. Kaulat pitkinä ne lentävät suoraan ylitse, etelään. Pohjoisen aapasoilta ne tulevat, nuo Lapin lähettiläät, tuovat tuulahduksen suurilta erämailta. Ne rikkovat tämän syysaamun hiljaisuuden trumpettisointisilla äänillään. Seuraan joutsenia katseellani niin kauan kuin ne näkyvät, ja kun ne eivät enää näy, käännän katseeni maahan. Syysmuutto, ajattelen. Joutsenten syysmuutto on alkanut. Keväällä linnut saapuvat Suomeen pesimään ja syksyn tullen lähtevät pois. Ajattelen lintujen rytmiä. Missähän nuo joutsenet ovat kuukauden kuluttua?

Alkaa tulla kylmä. Palaan sisälle, mutta jään kuistille. Istun korituoliin, joka narahtaa ajattomasti, kun käperryn siihen. Katselen viiniköynnöksiä, katselen huuruisia ikkunalaseja. Katselen tyhjää tuolia edessäni; et enää istu siinä. Syksy saa minut ajattelemaan ja muistelemaan. Enemmän kuin koskaan ennen palaavat muistot pintaan. Viime syksy. Olit vielä kanssani. Kun kuulimme nuo joutsenten äänet, juoksimme yhdessä ulos, jaoimme yhdessä kaiken sen. Kun linnut olivat menneet, heittelimme puista pudonneita lehtiä toistemme päälle. Nauroimme; siinä ei ollut sellaista haikeutta kuin nyt.

Käperryn tiiviimmin tuoliin, leukani on polvieni välissä. Hahmottelen sinut tyhjään tuoliin. Saatan melkein nähdä sinun hymyilevät kasvosi, paksut tummat hiuksesi valahtaneina otsalle. Ruskeat silmäsi lämmittävät minua lempeällä katseellaan, jonka luot minuun.

Herään todellisuuteen. Sinä et ole siinä. En voi kuulla pehmeää rauhallista ääntäsi enkä käpertyä lämpimään syliisi. Olet poissa. Kuin muuttolinnut sinä lähdit pois. Joutsenet lähtivät, mutta tulevat takaisin keväällä. Sinä et. Et tule koskaan takaisin, olet ikuisesti poissa. Muutit toiseen maailmaan, joka on nyt kotisi.

Huokaan. Yhä istun kuistin korituolissa ja ajattelen. Ajattelen sinua. Sinua minä kaipaan, sinua minä rakastan, ikuisesti.

---

Kouluaine 9. luokalta, kaivoin iskän vintiltä :)