perjantai 23. marraskuuta 2018

Plataanipuut

Okei, sijainti Rooma. Siis pidemmin ilmaistuna Eurooppa, Italia, Rooma – se kuuluu johonkin alueeseen, Claire sanoo – Lazio, Rooma. Ja me olemme menossa Vatikaaniin.
Täällä on kuuma. Heinäkuu, tietysti. Ruuhkakin. Onneksi Claire osaa neuvoa missä kannattaa käydä ja syödä tähän aikaan vuodesta. Olemme löytäneet paikkoja, joihin tavallinen turisti ei eksy. Claire on erilainen täällä kuin kotona Suomessa. Hän puhuu enemmän ja puoliksi italiaa, en ymmärrä puoliakaan, olen kyllä onnistunut tilaamaan jossain ravintolassa pasta al pesto.
Olemme aika erikoinen kaksikko. Kotona minä olen majakka ja Claire perävaunu, mutta täällä se on toisinpäin. Claire vie ja minä vikisen. Claire opettaa kaikkea mutta en opi. Jos Claire opettaa että tuon puun nimi on herranjestas-en-muista-mikä, niin muistan vain että sen puun luona oli komea jätkä ja toisella puolella katua jollain hieno paita.

Metrossa. Hälinää enemmän kuin Helsingin metrossa. Claire lukee italiankielistä sanomalehteä jonka otti viereiseltä penkiltä, minä katson ja tarkkailen. Vastapäisellä penkillä istuu vanha mies, jolla on kunnon Super Mario -viikset. Tökkään Clairea kylkeen ja kohotan kulmaa. Mutta hän ei tajua, hän vilkaisee missä mennään ja taittaa lehden toisinpäin. Hän lukee kulmat kurtussa ja nappaa lehden laukkuunsa. Hänellä on vihreä nahkalaukku ja se on auki, vaikka hän itse sanoi että Rooman metrossa kannattaa varoa.
Olemme oikealla pysäkillä. Claire nousee ja hymyilee, tsekkaa että seuraan. Ja taas mennään, perävaunu ylpeän majakan perässä ruuhkaiseen tunneliin.

En ole varma olenko kovin kiinnostunut Vatikaanista. Se on uskonnollinen paikka, siellä asuu paavikin. Paavi on vähän pelottava ukko. Ja eikös ne käytä lapsia hyväkseen tai jotain? Claire ei naura kun mainitsen siitä. Hän selittää jotain, totuuksia varmaan. Hän kai tietääkin jotain aiheesta. Claire ei ole katolinen, mutta hänellä on täällä sukulaisia jotka ovat eikä hän hirveästi tykkää uskonnonpilkasta. Tai edes läpänheitosta. Hän ei antanut minun pukea yhtä bändipaitaa päälle tänään, vaikkei siinä ollut edes ristiä väärinpäin.
Onneksi meillä on liput niin ei tarvitse jonottaa Pietarinkirkkoon. Tai tarvitsee sittenkin vähän, nimittäin niiden jonossa joilla on liput. Jonossa Claire kaivaa sanomalehden vihreästä laukustaan ja näyttää sitä minulle. Siinä on pikselimössöinen kuva nuoresta tytöstä. Claire sanoo että kuvassa on vuonna 1983 kadonnut tyttö, joka asui Vatikaanissa. Tyttöä ei koskaan löydetty. Creepy.
Luulin että Vatikaanissa asuu pelkkä paavi ja muutama pappi, mutta näköjään olin väärässä. Claire valaisee miten asia on. Jonon etupää lähestyy, hän työntää lehden takaisin laukkuunsa. Hän sanoo että Vatikaanin eräästä kellarista on löydetty ihmisluita jotka ovat ehkä sen tytön. Creepy potenssiin sata!

Okei, täällä ei olekaan creepyä. Ihmisiä on sikana, täällä on todella korkea katto, taidetta, paljon taidetta. Kullanväristä, kaikenlaisia munamiehiä esittävää taidetta, uskonnollista taidetta. Siis ihan hienoja mutta ei ehkä minun makuuni. Täällä ei saa kuvata mutta silti kaikki kuvaavat, minäkin. Claire ei kuvaa. Hänelle tämä on kai yhtä peruskauraa kuin minulle suomalainen metsä. Ai niin, se on peruskauraa Clairellekin. Kaksi kotimaata, miltä se tuntuu? En ole koskaan kysynyt.
”Claire? Miltä tuntuu kun on kaksi kotimaata?”
Naurua. Sydämellistä naurua.
”Ei kun mä kysyn tätä ihan tosissaan! Mä aloin kelata tätä vasta täällä!”
”Ai täällä Vatikaanissa vai Roomassa yleensä?”
”No en mä tiedä. Mutta mennääks eteenpäin, olis vähän nälkä tuolla vatsanpohjalla.”
Claire nauraa, kohentaa vihreää olkalaukkuaan ja selittää missä Vatikaanissa kannattaa syödä. Kuulemma kovin hyvää ruokaa ei monesta paikasta saa. Kunnon kulinaristi Clairekin, vaikka kyllä hän koto-Suomessa grillaa jauhomakkaraa siinä missä muutkin.

Sikstuksen kappeli. Vau.
Taas niitä outoja puita, joissa on kahdenväristä kuorta. Paljon puluja. Vielä enemmän turisteja. Jostain leijuu pizzan tuoksua! Syömään on päästävä.
”Mutta Claire, mistä ne luut löytyivät?”
”Suurlähetystön kellarista. Ei se ole avoinna yleisölle.”
”Mutta sähän olet puoliksi italialainen, etkö sä vois vähän puhua jollekin? Miten olis vaikka tuo vartija tuolla, eikö ole aika komea?”
”No on...”
Alamme Clairen kanssa muuttua kikattaviksi kanoiksi. Eihän tämän mitään chick litiä pitänyt olla vaan jännäri? Kun on luitakin löytynyt ja tyttö kadonnut. Mutta ei sille voi mitään jos täällä kirkossa ei ole mitään jännää! Vai ovatko hikiset turistit jänniä? No sitähän minäkin. Lähinnä jännittää saanko kohta pasta-annoksen vai kuolenko nälkäkiukkuun ennen sitä.

Jes, ruokaa! Spaghetti alla bolognese. Ja viiniä! Lasi viiniä per henkilö, vaikka emmehän ole Clairen kanssa kuin vasta kuusitoista...ei kukaan epäile, ei ketään kiinnosta. Ja totta puhuen naapuripöydän mies ne viinit tarjosi. Sama mies kuin metrossa – eläkeikäinen, marioviikset, taiteilijamainen baskeri, näyttää vähän kasarilta karanneelta. Aika lailla ukko flirttailee, Claire juttelee ja nauraa, en tajua mitään mutta kun Claire kippistää ukon kanssa, minäkin kippistän. En ole suosittu Suomessa, pelkkä tavis, mutta nyt ollaankin Italiassa, tarkoitan Vatikaanissa. Suomityttö näyttää kelpaavan täällä, hehheh taitaa viinilasi nousta jo päähän pikkuisen...kippis ja ohops taisinpa hymyillä itsekin viiksivallulle. On sillä ihan nätit silmät vaikka naama ympärillä onkin ryppyinen. Olen hulluna ruskeisiin silmiin.
Claire vetää toisen lasin valkkaria ja näyttää viiksivallulle sitä sanomalehteä. Puhuvat pitkään, italiaa tietty. Mutta Claire on järjen ääni, ei hän tee mitään tyhmää, eihän? Jos jompi kumpi meistä sortuisi ihme ukkoihin niin se olisin minä ja onhan minullakin joku raja sentään. Se raja on ehkä 40 vuotta tai okei 50, mutta tuo on yli 70! Ei saumaakaan. Vaikka onhan sillä ruskeat silmät...

Plataani. Se on se puu. Minä opin sen! Kävelen käsikynkässä Clairen kanssa kohti – en tiedä mitä? Ei ainakaan Pietarinkirkkoa eikä Sikstuksen kappelia.
Clairella riittää juttua. Viiksivallu nyökkäilee, silmät säteilevät.
Ja vau, joku vartija päästää meidät läpi tiukkaan vartioidusta portista. Ruumiintarkastus, se pitää kyllä tehdä. Mutta eihän se haittaa kun tarkastajana on komea ruskeasilmäinen vartija.
Suurlähetystön kellarikerros on eristetty poliisien nauhoilla. Attention, attention, you can’t go there! Investigation area.
Mutta viiksivallu suoltaa vähän sanoja niin nauhat nostetaan.
Astelemme kapeita kiviportaita pimeyteen. Tuoksuu maa, kellari, home, joku ikivanha raunio. Täällä on rottiakin. Joku sytyttää valot. Alhaalla ei ole ketään. Siellä on eristetty alue. Nauhassa lukee italiaa.
Viiksivallu ja Claire juttelevat. Nurkassa osittain hiekan alla on ihmisen pääkallo. Creepy.
Valot sammuvat. Raskaita askelia.
Kalahdus. Kirkaisu. Kuulosti Clairelta?
”Claire?!”
Lisää askelia.
Hiljaisuus.
Pimeys.

***

Valoa luomieni raossa. Kipua päässä. Liikaa valkkaria?
Ei.
Avaan silmäni. Vieressäni on pääkallo. Tyhjät silmäkuopat, kunnes toisesta tunkeutuu tuhatjalkainen. Hyi mikä liero. Mutta miksi en voi liikkua? Käteni tuntuvat sidotuilta, samoin jalkani. Pyristelen. Ei auta.
”Apuaaaaa!!!!!!”
Käännän päätäni. Makaan hiekalla luiden ympäröimänä. Ohimollani valuu verivana. Tai ei se enää valu, se on kuivunut. Kauanko olen ollut täällä ja mitä helvettiä tämä on? Missä Claire on?
”Claire?!”
Mitä on apua italiaksi? En tiedä!
Italiaa Clairen äänellä. Lähestyvää italiaa. Hän kuulostaa terveeltä. Vanha kunnon Claire! Tämän täytyy olla joku väärinkäsitys.
Claire ja ruskeasilmäinen vartija saapuvat. Myös 70-vuotias viiksivallu saapuu.
”Claire kai sä selitit niille ettei me otettu mitään? Ei me koskettu mihinkään!”
Clairen silmät välähtävät. Oudosti. Jossain sisälläni kiemurtelee pelon väre.
”Claire?”
”Nyt olet koukussa. Kaikki nämä vuodet...nyt on tullut maksun aika.”
”Minkä maksun, mitä helvettiä sä selität? Mä oon sun paras kaveri, muistatko?!”
”Niinhän sä luulit...majakka.”
Vartija ja viiksivallu lähestyvät. Molemmilla on käsissään lihaveitsi.

***

Kirkas aamu. Haukotus. Mitä helvettiä?
Keittiötiloista leijailee tuoreen kahvin tuoksu. Croissantteja, tuoreita leipomosta haettuja croissantteja. Ikkuna on auki. Ulkona sirkuttaa varpunen. Autot tööttäilevät, joku huutaa jotain italiaksi.
”Huomenta. Syödään nyt kunnolla että jaksetaan kiertää tänään siellä Vatikaanissa.”
Silmäni rävähtävät auki. Claire on ovensuussa kahvikuppi kädessään. Matelen keittiöön. Clairen vihreä nahkalaukku lojuu tuolilla. Pöydänkulmalla on italiankielinen lehti, jonka kannessa on pikselimössöinen kuva nuoresta tytöstä ja otsikossa vuosiluku 1983.
”Eh, onko meidän ihan oikeesti pakko mennä sinne Vatikaaniin?”
Claire kääntyy ja hörppii kahvia.
”Mutta mä tunnen yhden jonka avulla me voitais päästä paikkoihin joihin perusturistit ei.”
Clairen laukku on auki ja vetoketjun välistä näkyy veitsen kahva.





Kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille tehty kirjoitustehtävä. Inspiraationa uutinen: https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/436f2e6a-2b01-4e6c-96fa-e8c5b5d97bf0