perjantai 29. maaliskuuta 2019

Elina Pitkäkangas: Ruska (Myllylahti 2018)

Ruska on nuorille aikuisille suunnatun kirjatrilogian kolmas eli viimeinen osa. Aiempien osien arviot löytyvät täältä: Kuura (2016) ja Kajo (2017).

Ruskan lähtötilanne on tämä: hukkalasta odottava Inka pakoilee metsissä, samoin hänen paras ystävänsä Aaron hukkatyttöystävänsä Matleenan kanssa. Porukkaan kuuluvat myös Inkan veli Duke sekä muita hukkia. Ei-hukista tärkeäksi hahmoksi nousee Werecaressa vaikuttava Eino Teräs, ja ilmestyypä mukaan myös aiemmissa kirjoissa esiintynyt Nikolas Hallas.

Siinä missä Kuurassa elettiin pääosin nuorten kotikaupungissa Kuurankerossa, ja Kajossa metsissä sekä Jahdin ”hukkalaitoksessa” Myrskynsilmässä, Ruskassa tapahtumapaikkoja on suurempi arsenaali. Jyväskylästä päädytään Muuramen kautta Helsinkiin, ja paikkakuntien vaihtuessa myös panokset kovenevat. Werecare haluaa Aaronin yhdeksi johtajistaan, ja Inka taas kykenee kontrolloimaan lykantropiaansa, missä saattaisi piillä mahdollisuus: voisiko virusta vastaan kehittää lääkkeen ja päästä lopullisesti eroon lykantropiasta? Mutta hommat eivät suju yksinkertaisesti, tietenkään. Itse kukin joutuu tarinan edetessä kiperiin tilanteisiin eikä verenvuodatukseltakaan vältytä.

Ruska on kaikilta osin erittäin onnistunut paketti. Juonenkäänteet ovat koukuttavia, hengästyttäviä ja tunteisiin vetoavia, eivätkä kuitenkaan laskelmoituja. Kaikki mitä valitin hahmojen ärsyttävyydestä edellisten osien arvosteluissa, voi tämän kirjan kohdalla unohtaa. Hahmot ovat kehittyneet heitä kohdanneiden tapahtumien myötä, ja vaikka he eivät edelleenkään ole täydellisiä ihmisiä (kuten ei kukaan oikeassakaan elämässä), heitä ymmärtää. Myös tietyistä sivuhahmoista paljastuvat uudet puolet ja yllätykset ovat uskottavia ja tukevat kokonaisuutta. Tämän trilogian hahmoissa parasta on juuri heidän inhimillisyytensä. Tarinassa ei ole varsinaisia sankareita, päähenkilöt tekevät virheitä ja pelkäävät, heillä on heikkouksia kuten meillä kaikilla. Myöskään tarinan ”pahikset” eivät ole pelkkiä pahiksia – kaikki pahiksethan ovat hyviksiä omasta näkökulmastaan ja toimivat siten, kuin heidän mielestään on parasta. Pahisten ja hyvisten rajat häilyvät tässä tarinassa tehokkaasti.

Kokonaisuutena Kuura-trilogia on hyvin yhteiskunnallinen. On hukkia jahtaava järjestö Jahti, hukkia puolustava järjestö Werecare sekä tässä viimeisessä kirjassa vielä Ihmisen puolella -niminen järjestö, joka on huolissaan ihmisten turvallisuudesta. Okei, tämä on fantasiaa, mutta lykantropian tilalle voisi laittaa ihan minkä tahansa ”erilaisuuden” oikeasta maailmasta: vaikkapa maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt jne. Ihmisen puolella -järjestö (vai oliko se virallinen ”järjestö”, anyway) toi ainakin itselleni vahvasti mieleen Soldiers of Odinin. Kohtaus, jossa Inka ja kumppanit ovat lähijunassa Helsingissä ja vaunuun astuu Ihmisen puolella -aktivisteja, oli oikeasti yksi teoksen kuumottavimpia, varmasti siksi että siihen oli niin helppo samastua (helpompi kuin tulitaisteluihin yms. jollaisissa en ole koskaan ollut).

Kaikesta yhteiskunnallisuudestaan huolimatta Kuura-trilogia on samalla myös viihdyttävä. Ja koukuttava. Itselleni osuu harvemmin kirjoja, joiden lukemista odotan kieli pitkällä, mutta tämän kanssa kävi niin. Olin päässyt sunnuntai-iltana Jahtitalo-kohtaukseen ja maanantaina oli työpäivä! Se työpäivä mateli suunnattoman hitaasti, kun odotin iltaa, että pääsen lukemaan Ruskan loppuun. Odotin sitä samalla innoissaan ja ahdistuneena, koska Jahtitalo-kohtaukset olivat noh…jotenkin ne iskivät minuun henkilökohtaisesti erittäin syvälle. Tämä oli itselleni itkettävin ja ahdistavin kirja sitten Tähtiin kirjoitetun virheen. Sellainen, jonka jälkeen jonnekin sisälleni jäi ontto kolo ja tyhjyys. En sitä sen paremmin voi kuvailla. Vieläkin itkettää, kun ajattelenkin sanoja ”Meillä on ollut kaikki”, vaikka sain kirjan loppuun jo monta päivää sitten. Jos olisin näyttelijä ja minut pitäisi saada itkemään kohtauksessa, pitäisi lukea vain vähän Ruskan tiettyjä sivuja…

Kieliopista en jaksa tämän teoksen kohdalla nillittää. Kielelliset puutteet, joista mainitsin edellisten osien kohdalla, eivät häirinneet tässä, joten oletettavasti niitä ei ollut. Kohdat, joissa jokin puhekielinen ilmaus häiritsi, ovat laskettavissa yhden käden sormilla.

Ruskalle annan täydet 5/5 tähteä, ja koko Kuura-trilogialle tässä vaiheessa 6/5. Kiitos tästä kirjasarjasta, ja tämän myötä odotan innolla, mitä luettavaa Pitkäkankaalta julkaistaan tulevaisuudessa.