Dying On Christmas Day

Hän vilkaisi minua laskelmoivan arvioivasti. Hän ehkä luuli, että en sitä huomaisi, mutta siinä hän oli väärässä – huolimatta näennäisen flegmaattisesta olemuksestani minä en suinkaan ollut tarkkaamaton, ja huolimatta ilmeettömyydestäni, josta tietysti ainakin osittain oli syyttäminen väsymystäni ja edellisten tuntien aikana nauttimiani alkoholijuomia, minun sisimmässäni kyllä kyti hyvinkin voimakkaita tuntemuksia. Ja sillä nimenomaisella hetkellä niiden tuntemuksien kärkipäässä komeili lähinnä turhautuneisuus. Turhautuneisuus niitä typeriä pikkujouluja kohtaan, joita ei jouluun kyllä yhdistänyt mikään muu kuin yksi halpa kynttelikköviritelmä ikkunalaudalla – sekä turhautuneisuus itseeni ja siihen väistämättömään faktaan, että jostakin omituisesta syystä olin päättänyt saapua paikalle. Luullakseni hänkin oli ankean olotilani huomannut, sillä en minä sitä peittääkään oikein osannut. Kohta hän huokaisi, rummutti sormillaan pöydän pintaan muutaman levottoman naputuksen ja katsahti ulos ikkunasta – ikkunasta, jonka likaantuneen räntäpisaroiden täyttämän lasin lävitse saattoi nähdä oikeastaan vain oman kuvajaisensa ja harvakseltaan ohi ajavien autojen valojen heijastuksia. Ei lunta, ei jouluvaloja.

Kulautin olueni tyhjäksi ja nousin pöydästä laskeakseni tölkin tiskialtaan reunalle. En edes vilkaissut häneen, sillä ei minua kiinnostanut, kääntyikö hän katsomaan minua noustessani. Oikeastaan hän ärsytti minua, ärsytti kuten jokainen muukin ihmisolento siellä. Halusin lähteä ja jättää hänet siihen huokailemaan ja katselemaan ulos ikkunasta. Ei minua kiinnostanut.

Napattuani eteisen naulakosta takkini ja sullottuani pikaisesti tennarit jalkoihini minä lähdin. Illan emäntää en vaivautunut hyvästelemään, sillä se ämmä varmaankin tupakoi parvekkeella umpihumalassa kaikkien luokan pleijereiden ympäröimänä ja kikatti heidän typerääkin typerämmille jutuilleen. Ei se ämmä varmaan ollut edes huomannut minua pikkujouluissaan, joten miksi sitä kiinnostaisi nyt, olinko minä lähdössä kotiin sieltä vai en. Ja vaikka sitä olisi kiinnostanutkin, niin minua ei kiinnostanut lainkaan, mitä se mahdollisesti asiasta ajatteli. Ehkä se olisi kikatuksensa ja pleijereille flirttailunsa seasta tirskunut vain, että ei minun nyt vielä kannattaisi lähteä, että minun pitäisi jäädä vielä, kun bileet olivat vasta alussa. Ja paskanvitut. Teennäistä ja sangen vähä-älyistä. Painoin ulko-oven varovasti kiinni ja kipitin portaat alakertaan. Humalaisten luokkatoverieni aivoton mölinä ja joululaulujen heviversiot kuuluivat kaikuvan asunnosta alaovelle saakka. Saatoin kuitenkin naurahtaa, sillä en minä kuulisi niitä enää ensi vuonna. En minä näkisi luokkatovereitani enää milloinkaan.

Kadulla oli märkää, koko ilma tuntui kostealta kuin sademetsässä – vaan ei yhtä lämpöiseltä – ja kylmät vaaleat räntärätit läiskähtelivät säälimättöminä asvaltille vain sulaakseen saman tien ja hävitäkseen tien tumman pinnan vesilammikoihin. Katulamput seisoivat suorina ja hiljaisina tien molemmin puolin, niiden kolea valo heitti maahan tietä reunustavien puunrunkojen varjoja ja ohi ajavien autojen renkaat roiskuttivat vettä vaatteilleni. Seuraavaan kortteliin ehdittyäni olivat tennarit jo läpimärät, mutta tyynesti kestin sen – aivan sama, tai oikeastaan sekin ikävyys ja epämukavuus vain sopi tunnelmaan. Ei tuntunut joululta. Kahdeskymmenes joulukuuta, varttia yli puolenyön, näin yritti pankin katolla oleva digitaalinen näyttö minulle kertoa. Lämpöasteita yksi. Surkuhupaisaa. Missä olivat ne hanget korkeat nietokset, joista siinä jossakin ikivanhassa joulusävelmässä kerrottiin? En tiennyt, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Jatkoin kävelemistä jo kylmenneillä kosteilla tennareillani vielä muutaman korttelin verran ja kun suuri rekka ajoi täyttä vauhtia ohitseni ja päätti singota ylleni oikein kunnon mutaisat loskamössöt, huomasin sitten itkeväni ja nauravani yhtä aikaa. Pian teki myös mieleni tyhjentää rakko. Tein sen pienen räkäisen lähipubin kulmalla vaahteran juurella. Pubista kantautui korviini kännistä naurunremakkaa ja lasin kilinää ja sitten alkoi epävireinen korkea naisääni hoilottaa siellä karaokea. ”Jollei jouluna ole lunta” paljastui sen pubiruusun kappalevalinnaksi. Ei saatana. Yritin lorotella nopeammin päästäkseni pikaisesti pois kuulemasta sitä hirvittävän kuuloista laulantaa, jonka jokainen sana tuntui sitä paitsi uppoavan hiukan hiprakkaiseen mieleeni sulavasti kuin lapio sontaan. Ei täällä tosiaan ollut lunta hiutaleenkaan vertaa. Virtsarakkoni ei kuitenkaan antanut minun vielä lopettaa, huojuin ja huokailin, paljaana seisovan vaahteran yläoksat tiputtelivat päälaelleni kylmiä vesipisaroita ja hiuksiltani ne jatkoivat matkaansa päättäväisinä kasvoilleni. Miksi tuo kirottu puunrunkokin piti minua pilkkanaan? Huomasin pian ärjäiseväni sille ja potkaisevani sitä kengänkärjelläni, mutta runko ei hievahtanutkaan, seisoi vain – ainut seuraus potkustani oli vihlova kipu varpaissa. Pompin yhden jalan varassa hetken, kirosin ja vaahtera tiputteli päälleni lisää vettä. Ärtyneenä huohottaen suljin farkkujeni vetoketjun ja suuntasin puiston lävitse kohti kotikortteliani. Enää pieni matka, vain muutamia satametrisiä, sitten saisin vähintäänkin kuivat vaatteet ylleni jos ei muuta. Ja ei siellä kyllä todellakaan mitään muuta olisi, sen minä sentään vielä ymmärsin – jääkaapissa minua odottaisi kinkun sijaan pelkkä valo ja olohuoneen nurkassa voisin nähdä kauniin joulupuun sijaan viimekuisia pölypalloja. Eikä ikkunasta ulos katsellessa voisi nähdä valkeaa joulua, ei korkeita hankia eikä varmaan edes varpusta jouluaamuna, sillä tänä jouluna ei saataisi lunta. Ja jollei jouluna ole lunta, ei joulupukki voi saapua tuomaan lahjoja, ja mitä sitten vaikka lumipeite maassa lepäisikin – ei se joulupukki meille tulisi muutoinkaan, koska ei sillä olisi yhtäkään pakettia meille antaakseen. Mutta mitäpä minä niillä olisin tehnytkään, sillä ensi vuonna tähän samaan aikaan, niin, silloin minä olisin jo matojen ruokana kirkkomaalla.

Aamu valkeni alakuloisen harmaana ja piirun verran krapulaisena, vaikka en minä ollut juonut kovinkaan paljoa alkoholia. Päänsärky jyskytti ohimoissani kuin kiveä takova hakku ja tunkkainen maku suussani paljasti minulle, että en mitä ilmeisimmin ollut harjannut illalla hampaitani. Peiton päältäni vedettyäni tunsin kolean viiman vetävän sisään ikkunoiden raoista ja huoneessa oli niin hämärää, että annoin sälekaihtimien jäädä suljetuiksi. Ei ikkunasta mitään mielenkiintoista olisi näkynytkään, pelkkää samaa loskaista ankeutta kuin ennenkin – ja vaikka siinä ei olisi ollutkaan kaikki, en minä olisi jaksanut katsoa. Ei kiinnostanut.

Vedin jalkojeni lämmittimiksi lattialla lojuvat rikkinäiset villasukat sekä myrkynvihreät pitkät kalsarit ja eteisessä katsahdin peiliin liiemmin sen välittämästä näkymästä ilahtumatta. Hiukset rasvaiset, pystyssä ja sangen ylikasvaneet, silmäni toljottivat kuopissaan kuin niiden takana ei olisi ollut minkäänlaista järkitoimintaa, poskeen oli yön aikana kasvanut mojova finni ja partakin oli ajamatta ties monettako päivää. Näytin lähinnä vankikarkurilta, vaikka paremmilta kai nekin näyttivät. Olinko minä ollut tämän näköinen jo eilen siellä pikkujouluissa? Ja miksi ylipäänsä olin edes mennyt niihin pikkujouluihin, vaikka minä tiesin halveksivani sitä ämmää ja niitä sen kavereita? No, kuuluakseni joukkoon kai, tai saadakseni edes ripauksen joulumieltä muutoin niin ankean elämäni keskelle. Kumpaakaan en ollut saanut, ja sen olin toki tiennyt varsin kirkkaasti jo ennen niitä bileitä – enhän minä todellisuudessa edes halunnut kuulua siihen aivottomaan älykääpiöiden joukkoon. Tai saada joulumieltä, sillä mitä mieltä oli juhlia jonkun kaksituhatta vuotta sitten syntyneen tyypin syntymäpäiviä vieläkin? Eihän meillä juhlittu enää edes omia syntymäpäiviämme. Mutta myönnettävä se oli, että olisin minä halunnut vielä kerran nauttia humalasta ja ihmisten seurasta, vaikka ne kyseiset ihmiset nyt sattuivatkin olemaan minun lapsellisia luokkatovereitani. Satuin vain ilmeisesti olemaan niin säälittävä tapaus, että se ei ottanut onnistuakseen edes silloin, kun oli viimeinen kerta.

Jätin peilikuvani sikseen ja huokaisten ja ohimoitani hieroen laahustin keittiöön vain huomatakseni, että jääkaapissa ei todellakaan valon lisäksi ollut muuta kuin härskiintynyt rasiallinen voita ja jokin muinainen juustonkivettymä. Annoin oven pamahtaa kuuluvasti kiinni ja muodon vuoksi vilkaisin vielä kuiva-ainekaappiin ikään kuin sinne jostakin mystisestä lähteestä olisi ilmaantunut kahvipaketti. Ei ollut. Vetäisin ylleni eteisen lattialla edellisillasta saakka myttynä lojuneet farkkuni ja ruudullisen flanellipaitani, jalkoihini pujotin tennarit, joiden lievä kylmänkosteus tahtoi vielä kerran muistuttaa minua niistä pikkujouluista sekä loskaisesta kotimatkastani ja viimeiseksi kahmaisin mukaan vielä mustan nahkatakkini, jonka olin näköjään sentään saanut illalla – tai yötä kai se kuitenkin oli ollut – ripustetuksi asiaankuuluvasti naulakkoon. Takin toisen taskun pohjalla rytättyjen kuittien ja käytettyjen nenäliinojen seassa pyöriskeli muutama pikkuhilu, joilla kaiketi saisi yhden kahvin lähikuppilasta.

Mustana höyryävän kahvikupposeni kanssa asetuin kahvilan nurkimmaiseen pöytään, jonne osui ohuen harmaan pilviverhon lävitse kurottautuvista kalvakan ankeista auringonsäteistä muutamia. Niiden häikäisevän kirkas valo paljasti säälimättä likaiset sormenjäljet kahvilan ikkunalasissa. Muutama mummo viereisessä pöydässä kuului päivittelevän nykyisiä talvia, joita ei voinut talviksi kutsua ensinkään, kun lumi oli tiessään ja ruoho sen kun viheriöi. Kuulemma oli talitinttikin jossain jo laulanut. Vaikka muutoin olivatkin kanssani melko eri planeetalta ne mummot, harmaita ja raihnaisia, istuivat siinä joka-aamuisella munkkikahvillaan keskustellen kovaan ääneen reumasta ja naapurin syöpähoidoista, vaikka kahvilan muilla asiakkailla olisi varmastikin ollut muutakin tekemistä kuin kuunnella heitä, olivat he talvesta keskustellessaan kanssani harvinaisen yksimielisiä. Minä – nahkatakkinen, tukka pystyssä kulkeva vankikarkurilta näyttävä nuhjake, likainen ja rähjäinen nykynuori, jota ne mummot varmaankin ainakin hiljaa mielessään halveksuivat – olin heidän kanssaan yhdestä asiasta samaa mieltä. Eivät he olisi varmaankaan milloinkaan uskoneet, jos olisin heille kertonut haluavani oikean valkean joulun vielä viimeisen kerran. Hörpin kahviani ja vilkuilin mummolaumaa puolittain kiinnostuneena, puolittain ärtyneenä. En ollut varma, kumpi tuntemus näistä oli vahvempi, mutta yhdestä asiasta olin varma, jos en enää muusta – minä halusin vielä tänä vuonna oikean joulun, en kesää talven keskelle.

- Onko tässä vapaata? kuulin kuitenkin yllättäen varsin heleän tytön äänen, ja se herätti minut ajatuksistani välittömästi. Kuin enkelin suloääni kaikui se kysymys minun korvissani ja ihmeen vetreästi olotilani huomioon ottaen minä käänsin krapulasta kankean pääni äänen suuntaan. Saman äänen olin kuullut ennenkin, ja huomattuani olennon, jonka suusta tuo kysymys oli peräisin, minä muistin samassa jälleen edellisen iltani siellä sen yhden kamalan ämmän pikkujouluissa.

- Eipä siinä ketään istu, vastasin hänelle ja vahvistin sanomaani vielä käteni liikkeellä. Tyttö otti tuolin vastapäätäni, katsoi minuun hymyillen viehkeästi kuin kedon kukka ja istuutui pöydän ääreen. Kuppi kahvia oli hänelläkin edessään, mustaa kuten myös omani.

- Sä olit eilen siellä pikkujouluissa, sanoi tyttö tyynesti ja hörppäsi kahvistaan kuitenkaan katsettaan minusta irroittamatta.

- Olin, totesin ja katselin tyttöä. Eilen hän oli minua vielä ärsyttänyt. Eilen oli satanut taivaan täydeltä räntää ja lämpöasteita oli pankin kellon mukaan ollut yksi. Tänään kurkisteli pilvien välistä aurinko kuin leikitellen ja hieman taisi jo pakastaakin – tarkoista lukemista minulla ei ollut tietoa, koska pankin ohitse en ollut kulkenut.

- Sä lähdit sieltä aika äkkiä, en ehtinyt ollenkaan hyvästellä, sanoi tyttö. – Ajattelin jo etten enää näe sua, mutta täällähän säkin istut. Onko tää sun kantakahvila?

Kohautin harteitani ja tunsin, kuinka pienoinen hymynkare yritti väkisin nousta huulilleni kuin täysin välittämättä siitä alakulosta ja kivistävästä joulumielen kaipuusta, joka sisälläni kyti.

- Mä oon nähny sut koulussa, jatkoi tyttö hetken päästä, kun en vastannut hänelle. – Luulin ettet sä olisi sellasta tyyppiä joka käy noissa bileissä.

- En mä olekaan, hymähdin ja tulin luoneeksi katseeni ulos lävitse sen sormenjälkien likaaman ikkunalasin. Talven keskelle tulleen kesän kirkas aurinko oli vetäytynyt pilveen.

- Miks sä sitten olit siellä? tyttö kysyi suoraan ja katseli minua käsissään pitelemänsä kahvikupin yli vähintään yhtä suoraan. Siinä katseessa oli jotakin hyvin intensiivistä, aitoa ja lämmintä – jotakin, joka sytytti pienen kipinän siinä sydämeni sopukassa, joka tähän saakka oli pysynyt tyynenä, suljettuna ja arvoituksien täyttämänä jopa minulle itselleni. Siinä sopukassa saattoi asua minun entinen elämäniloni, joka oli sinne piiloutunut viimevuotisena nyt jo edesmenneenä jouluna, sinä päivänä, kun äitini sielu siirtyi maallisesta tomumajasta taivaalliseen ja isäni rankaisi siitä itseään ratkeamalla ryyppäämään. Katselin tyttöä vaiti, unohdin juoda kahvini loppuun enkä oikeastaan enää välittänyt siitä, jos se vaikka olisikin päässyt hiukan jäähtymään. Lopulta vastasin tytön minulle esittämään kysymykseen niillä ainoilla sanoilla, jotka asiassa totta olivat:

- En mä tiedä.

Tyttö virnisti ja hänen silmänsä tuikkivat niin lempeästi, että ne varmaankin voittaisivat sen kuulun kilpailun lasten tähtisilmäin kanssa. Sitten hän painoi päänsä alas, pyöritteli hetken kahvikuppiaan pöydän pintaa vasten, huokaisi ja sanoi:

- No, en mäkään niissä usein käy. Ajattelin vaan jos jotain joulumieltä sieltä sais.

- Saitko sä? kysyin katseeni hievahtamattoman tiukasti kiinnittyneenä tyttöön.

- En, vastasi hän hiljaa edelleen katseensa pöytään suunnattuna. Minä käytin tilaisuuden hyväkseni ja katselin häntä, kun hän ei huomannut – tai ainakin niin luulin – pohtien, mitä ihmettä minun pienessä humalanhuuruisessa pääkopassani oli edellisiltana liikkunut, kun olin jättänyt tuon ilmestyksen yksin keittiön pöydän ääreen ja lähtenyt taakseni katsomatta pois? Miksi en ollut välittänyt, vaikka hän oli tullut keittiöön ilmeisenä aikeenaan tutustua minuun? Hyvin vähän me olimme toisillemme puhelleet, mutta hän oli kuin hän olisi nähnyt sieluuni, kenties syvemmälle kuin kukaan toinen milloinkaan, kenties syvemmälle kuin edes minä itse, ja sekö minut oli pikkujouluista kotiini karkoittanut? Hän oli peukaloinut minun sydämeni tuntematonta sopukkaa, johon johtavan oven olin aina viime joulusta saakka koettanut kaikin mahdollisin keinoin pitää suljettuna. Viime joulusta, joka oli ollut valkein ja lumisin miesmuistiin – viime joulusta, jolloin sydämeni jäätyi. Kesä oli kuitenkin tänään voittanut talven ja ovi sydämeeni alkoi sulaa hiljalleen. Tuo tyttö poltti sitä kuumalla liekillä, ja siinä oli syy, miksi olin lähtenyt – en tahtonut hänen häiritsevän minun jouluista alakuloani ja vankkaa päätöstäni elämäni lopettamisesta.

Havahduin ajatuksistani, kun jälleen pilvien takaa esiin ilmestyneen auringon kultaiset säteet iskivät silmiini kuin pienet kirkasvalolamput. Huomasin piteleväni tiukkaan kahvikuppini korvasta ja viereisen pöydän mummojen tekevän lähtöä kahvilasta. Heidän tuulitakkinsa kahisivat, ruudulliset kaulahuivinsa kietoutuivat vanhojen kurttuisten käsien avustamina kaulojen ympärille, harmaat lyhyet kiharansa peittyivät baskereilla ja jo tyhjentyneet kahvikuppinsa kilisivät heidän kerätessään niitä tarjottimille.

- Joo se on kesä tullut nyt talven keskelle, toista se oli ennen aikaan, puhisi kovaan ääneen eräs mummoista heidän ohittaessaan asuttamamme nurkkapöydän. Mummojen mentyä tyttö hymyili kahvikuppinsa sisältöä sekoitellen.

- On se kyllä tosiaan enemmän kesän kun talven näköstä tuolla, tyttö sanoi naurahtaen. Nyökkäilin vastaukseksi ja huomasin huulilleni leviävän hymyn, jota en tällä kertaa pystynyt enää mitenkään pidättelemään. Tyttö hymyili takaisin, sitten hän pälyili jälleen alas kuin jostakin hämillään, pyöritteli kahvikuppia käsissään jokseenkin hermostuneen näköisenä, mutta näytti sitten ikään kuin kokoavan itsensä ja nosti jälleen kirkkaiden tähtisilmiensä katseen minuun. Varovasti lauseensa aloittaen hän kysyi:

- Tota. Mun pitäisi kohta lähteä mutta voisinko mä saada sun puhelinnumeron?

Sillä sekunnilla, kun kuulin noiden sanojen purkautuvan tytön huulilta, minun silmäni jämähtivät auki, kuulin enkelikuoron ja paratiisin sinisten lintujen laulavan päässäni ja sydämessäni kimalsivat koreat joulukuuset. Sanaakaan sanomatta kaivoin takkini taskusta vanhan kuitin, oioin sen edes jokseenkin suoraksi kaikista rytyistä ja taitteista ja tytön minulle ojentamalla joulunpunaisella kuulakärkikynällä raapustin kuitin pintaan hänen pyytämänsä numeron.

- Kiitos. Mä soittelen, tyttö sanoi, hymyili sydämellisesti, nousi pöydästä ja katosi kahvilasta. Minä jäin siihen istumaan vielä pitkäksi aikaa. Yhtäkkiä oli mieleni tyhjä kuin kuivunut kaivo, sydämeni kevyt kuin linnunpojan untuva, ja silmäni – ne edelleen lievästä krapulastani väsyneet, todennäköisen rähmäiset ja muutoinkin kaiken paljastavat, ne toljottivat edelleen eteenpäin kuin niiden omistaja ei mistään mitään ymmärtäisi. Mitä minulle oli tapahtumassa, sitä en täysin tiennyt. Totta oli, että valkea joulu olisi tänä vuonna vain turhaa unelmaa, että hankia korkeita nietoksia saisi nähdä vain joulukorttien kuvissa ja rakennettuja joulupuita korkeintaan toisten ihmisten asuntojen ikkunoista sisään kuikuillessa ja että joulupukki ei saapuisi ainakaan meidän pieneen säälittävään asuntoomme, mutta joulun tähtöset, ne olivat kyllä tuikkineet minulle juuri äsken. Olin itse omin silmin ne nähnyt. Mutta yksi asia oli varma; hänelle olisi kerrottava, että tämä olisi minun viimeinen jouluni, että minulla oli elämäni suhteen tarkat suunnitelmat, joihin hän ei olisi kykeneväinen vaikuttamaan. Oman käteni kautta minä jouluaattona lähtisin, sillä ei minulle ollut tässä maailmassa enää mitään, kun joulukin oli enää vain kesä talven keskellä ja talitintitkin olivat jo laulaneet. Minun olisi kerrottava, jotta tyttö ei luulisi minusta liikaa. Sillä mitä minä muuta olin, kuin pieni säälittävä poikalapsi keskellä ankeinta joulukuun kahdettakymmenettä päivää, istumassa kahvilan nurkkapöydässä puoliksi juotu kylmennyt kahvikuppi edessään ja silmissään mietteliään alakuloinen katse suunnattuna likaisen ikkunalasin lävitse jonnekin kaukaisuuteen – sinne, missä kesäisin loistaa aurinko iäisesti ja talvisin tuiskuaa loputtomasti lunta. Minä olin kaiketi äärimmäisen huono itsemurhaaja, pelkkä nössö, joka halusi vielä viimeisen kerran elämässään kokea oikean joulun. Surkuhupaisaa.

Ja jälleen kotikortteliani kohden astellessani laskeutui lopultakin talven ensimmäinen lumihiutale – ei kuitenkaan tienpinnan tummalle kostealle asvaltille eikä edes ojanpenkan vihreinä kohoaville ruohoille, vaan minun sydämeni maaperälle. Ehkä tämä ei olisikaan minun elämäni viimeinen joulu; ehkä tämä olisikin vasta ensimmäinen?

---

Tarinan takaa:

Tämä kirjoitus on erääseen novellipiiriin tehty tarina. Novellin ensimmäinen lause oli valmiiksi annettu ja teemaksi toivottiin mielellään jotakin jouluista. Joululomalla kirjoittelin ja olin silloin netittä, siksi ajankohtaan nähden hieman ”myöhässä”. Ja kyllä, varastin kertomukselle nimen eräästä biisistä :)

Isänpäivä

Kello on seitsemän aamulla, kun avaan keittiön verhot ja katselen ulos hämärään. Pihalla talonmies nostaa lippua salkoon. Haukotellen kaadan kupillisen kahvia, mutta maitopurkista muljahtaa ulos vain haiseva kellertävä klöntti. En saa uutta maitoa tänään, joten se siitä kahvista.

Huudan Mustaa olohuoneesta ja vastaukseksi saan innokkaan haukun. Fleksi kaulaan ja ulos.

Marraskuinen aamu on harmaa. Sytytän savukkeen ja vien Mustan kävelylle joen rantaan. Heitän keppiä ja Musta noutaa kerta toisensa jälkeen. Odotellessa katselen joen synkkään veteen. Se virtaa niin hiljaa. Vesi on mustaa niin kuin siinä Hectorin laulussa. Jesse oli hyvä soittamaan sitä laulua kitarallaan. En vain koskaan myöntänyt sitä sille, sen sijaan patistin käymään koulunsa paremmin ja olemaan ottamatta musiikkihommia liian tosissaan. Vaikka hyvä se niissä olikin, pirulainen.

Potkiskelen kiviä ja Musta tuo jälleen kepin joen rannasta. Ei se koskaan väsy tähän leikkiin. Heitän vielä. Tupakka lämmittää kohmeisia käsiäni ja rauhoittaa mieltä. Siinä se joki virtaa, niin levollisena, vaikka kätkeekin aaltojensa alle synkän tarinan. Jesse makaa siellä jossakin, tänäänkin. Rauhallisena, vaitonaisena. Koskaan ei löydetty poikaa virran syöveristä, takki vain nousi myöhemmin pinnalle alajuoksulla. Nahkainen takki, musta sekin. Musta kuin joen synkeä pinta ja musta kuin Jessen sekarotuinen koira, joka keppi suussaan juoksee jälleen luokseni. Mustaksi piti Jessen sekin nimetä. Kaikki oli niin mustaa, enkä voinut ymmärtää syytä sille. Kouluun vain patistin ja ärjyin sen mustista nahkavaatteista ja niiteistä. En ymmärtänyt. Oliko se minun vikani? Olinko huono isä?

On turha pohtia liikaa menneitä. Tumppaan tupakkani, en heitä Mustalle keppiä enää ja talutan sen jälleen kotia kohti. Aamun hämärä alkaa jo väistyä ja pihalla roikkuu lippu salossa. Suomen lippu. Suomen, jonka puolesta isäkin kaatui. En minä sitäkään tarpeeksi osaa arvostaa, luulen, koska olinhan silloin vielä hyvin pieni. Huono tekosyy. Entä minkä tekosyyn keksin sille, että en koskaan arvostanut Jesseä kylliksi? En minä osaa arvostaa mitään enää. Vain Mustan seuraa ja sitä, mitä en voi saada enää milloinkaan takaisin.

Porraskäytävässä vastaan tulee alakerran pariskunta. Perässä seuraa heidän jo aikuinen tyttärensä, nimeään en kyllä muista. Ovat menossa ulos reippaalle lenkille, luulen. Itse jatkan matkaani yläkertaan, pieneen ja hiljaiseen huoneistooni.

Oven suljettuani ja päästettyäni Mustan fleksistä tulen vilkaisseeksi olohuoneen piirongin päälle. Siinä seisoo vaitonaisina kaksi vanhaa valokuvaa vieretysten. Kuvia menneestä; ihmisistä, joita en enää milloinkaan tapaa. Isää en ole tosin tavannut aikaisemminkaan, mutta salossa riippuva Suomen lippu muistuttaa siitäkin kipeästi joka kerta. Toisessa kuvassa taas tuijottaa Jesse mustassa nahkatakissaan, pidellen sylissään Mustaa. Musta on sentään vielä elossa. Pyyhin varoen pölyt molemmista kuvista ja asetan ne takaisin piirongin päälle. Sinne meni isä sodan tuoksinaan ja poika hyppäsi jokeen. Jokeen, jonka vesi on hämärinä marraskuun aamuina mustaa kuin siinä Hectorin laulussa.

Jätän kuvat seisomaan vieretysten ja käyn sängylle makuulleni. Musta heiluttaa häntäänsä ja hyppää viereeni. Taidan ottaa pienet nokoset, turha se on menneitäkään liikaa pohtia. Onhan minulla sentään Musta, Jessen sekarotuinen koira, jonka sain isänpäivänä itselleni kahdeksan vuotta sitten. Samana päivänä, kun se Jessen musta nahkatakki nousi pintaan joen alajuoksulla.

Jossakin vaiheessa nukahdan ja Musta nukkuu kanssani. Ehkä tämä päivä kuluu jälleen omaan tahtiinsa kuten seitsemänä edellisenäkin vuonna.

Ja illalla katson keittiön ikkunasta, kun talonmies laskee lippua salosta. Huomenna ovat jo kaupat auki ja saan taas maitoa kahviini.

Talven ensimmäinen päivä

Maa oli musta ja kylmä. Lehdet olivat pudonneet puista jo pitkän aikaa sitten. Koivujen ja pihlajien oksat seisoivat paljaina ja tummina. Ilma oli tyynein aikoihin; yksikään oksa ei liikahtanut eikä yksikään laine väreillyt joen pinnalla. Joen, jonka suojaisassa mutkassa uiskenteli yksinään musta joutsen.

Kaiken yllä oli jotakin painostavaa. Kuin lähestyvän ukkosen kumu kesällä, tai pian tulossa olevan kevään kaiku. Oli kuin korkeat kukkulat pohjoisessa olisivat olleet kaatumassa kaiken ylle. Tai kuin joen hiljainen virtaus olisi pian muuttumassa ankaraksi tulvaksi. Musta joutsen aisti ilmassa jotakin, mutta se ei tiennyt, mistä oli kyse. Se oli uinut suojaisassa joenmutkassaan jo pitkään. Se oli nähnyt kevään saapuvan, ensimmäisten leskenlehtien aukeavan ja kuullut peippojen kuoron kesän vihreillä lehvillä. Se oli kuullut keskikesän ukkosten jylinän, elänyt läpi kaiken sen, mitä syrjäisessä maassa voi kokea. Se oli tuntenut myös alkusyksyn ensimmäisen tuulenpyörteen, nähnyt kurkiaurojen muuttavan kauas pois lentääkseen takaisin pohjoiseen taas keväällä. Se oli nähnyt myös koivujen ja pihlajien lehtien putoavan ja syksyn muuttuvan aavemaiseksi pysähtyneisyydeksi. Tänä päivänä oli kuin itse kuolema olisi syrjäisen maan ylitse kulkenut.

Kaikki valkeat joutsenet olivat jo lentäneet pois. Jotkut niistä olivat vierailleet myös hiljaisella joella tässä syrjäisessä maassa, ja koettaneet saada mustan joutsenen mukaansa. Mutta musta joutsen ei tahtonut lähteä. Se ei tiennyt miksi; jokin salaperäinen sai sen pysymään syrjäisessä maassa pohjoisten vuorten suojassa. Musta joutsen oli hyvin surullinen. Se viihtyi yksin omassa joenmutkassaan eikä osannut kuvitella itseään minnekään muualle, mutta sekään ei saanut sitä iloisemmaksi. Kaikki tämä loppusyksyn pysähtyneisyys teki siitä hyvin alakuloisen, mutta samalla se piti kaikesta siitä. Tummasta hiljaisesta joesta, korkeista vuorista pohjoisessa, aavemaisen paljaista pihlajan oksista, jotka eivät edes liikahtaneet. Tuuli oli tänään jossakin muualla, kenties pohjoisen korkeiden vuorten toisella puolella. Siellä, minne kaikki valkeat joutsenet olivat lentäneet.

Musta joutsen halusi elää pimeydessä, mutta siltikin sillä oli sisimmässään tiedostamaton, käsittämätön kaipuu. Se kaipasi joskus valkeita lajitovereitaan. Sillä oli kerran ollut valkea lajitoveri seuranaan hiljaisella joella, mutta kaikki se pysähtyneisyys ja kuolema oli ajanut valkean joutsenen pois sen luota. Valkea joutsen ei ollut kestänyt syrjäisen maan aavemaisuutta.

Musta joutsen oli pitänyt valkeasta joutsenesta paljon. Ei se tiennyt, oliko se rakastanut sitä, mutta jotakin erityistä se oli tuntenut. Mutta musta joutsen oli ollut hyvin yksinäinen myös valkean kumppaninsa seurassa. Valkea oli ollut liian erilainen. Ei se ollut ymmärtänyt kaikkea sitä kauneutta, mikä pimeydessä asusti. Ei viimeisten kurkiaurojen lähdön alakuloa, loppusyksyn aavemaisia pihlajan oksia eikä sitä, miten revontulet talvisin loimottivat korkeiden vuorten takaa. Valkea joutsen oli kaivannut vain vuorten toiselle puolen, sinisen taivaan ja vehreiden lehvien maahan, pois pimeästä. Ja musta joutsen antoi sen mennä, sillä mikä kukaan on muita pitelemään.

Musta joutsen oli hyvin yksinäinen. Yksin se oli ollut valkean lajitoverinsa kanssakin, mutta yksin se oli myös valkean lähdettyä vuorten toiselle puolen. Se ei tiennyt, oliko se yksinäisempi nyt vai ennen valkean lähtöä.

Musta joutsen ui hiljaisen jokensa mutkasta alaspäin, koskelle. Koski sentään vielä eli. Tummat kivet kosken kuohujen alla kertoivat omaa tarinaansa. Kauan sitten edesmenneistä hahmoista, jotka olivat hiljaisen joen kautta tähän maahan saapuneet, ja niin ne olivat myös lähteneet. Yksikään kuolevainen täällä ei lähtenyt syrjäisestä maasta muutoin kuin joen kautta. Joki oli loputon mutkineen ja koskineen, liekö kukaan tiennyt miten pitkä se oli. Alkulähteensä se sai jostakin kaukaa synkkien kuusimetsien kätköistä, sieltä missä vain harva kuolevainen oli käynyt. Hiljaisen joen loppupiste taas oli meressä, siellä suuressa tuntemattomassa, korkeiden vuorten tuolla puolen, vehreiden lehvien maassa. Kaiken kuolevaisen oli sinne määrä kerran päätyä. Myös kaikkien joutsenten, niin valkeiden kuin mustien.

Toista kaltaistaan musta joutsen ei ollut ikinä tavannut. Kaikki muut olivat olleet valkeita. Tarina kertoi, että jossakin kaukana, kauempana kuin vehreiden lehvien maa, eli toinen musta joutsen. Musta oli joskus ajatellut sitä, mutta se tuntui siitä niin kaukaiselta ettei sen varaan voinut elämäänsä laskea. Sitä paitsi musta ikävöi yhä edelleen valkeaa kumppaniaan. Yksin. Yksin musta joutsen lipui takaisin suojaisaan mutkaansa kosken kuohuihin tuijottaen. Se painoi päänsä siipensä suojiin ja sulki silmänsä. Revontulet korkeiden vuorten takana loimottivat ja pihlajien aavemaiset oksat kaartuivat suojaamaan sitä yöltä. Yöltä, joka oli jälleen kerran kuten kaikki edellisetkin, tumma, karu ja kylmä. Musta joutsen vaipui uneen, eikä kuullut kuinka pieni tuulenvire oli alkanut.

Lopulta musta joutsen heräsi. Ilmassa oli jotakin erilaista kuin illalla. Revontulet olivat sammuneet, koivujen ja pihlajien oksat olivat yhä paikallaan, mutta jotakin oli muuttunut. Hiljaisen joen koski pauhasi niin kovasti, ettei musta joutsen enää nähnyt tummia kiviä joen pohjassa. Myös sudet olivat alkaneet ulvoa korkeiden vuorten suojissa. Oli pimeää. Musta joutsen katseli ympärilleen ja ihmetteli. Se alkoi täristä pelosta ja kylmästä. Ilmassa todella oli jotakin erilaista. Nyt jos koskaan se kaipasi valkeaa joutsenta, oli se sen kanssa miten yksinäinen tahansa. Ikinä musta joutsen ei ollut tuntenut itseään yksinäisemmäksi kuin nyt. Ilma oli suorastaan pahaenteinen.

Lopulta se tuli. Joen yläjuoksulta lipui suojaisaan joen mutkaan tumma hahmo. Ilma sen ympärillä oli jotenkin erilaista. Raikkaampaa kuin musta joutsen oli missään koskaan kokenut. Musta joutsen tärisi, se ei pystynyt liikkumaan enää. Pohjoisen suunnalta korkeiden vuorten takaa kävi äkkiä tuulenpuuska. Koivujen ja pihlajien alastomat oksat eivät olleet enää paikallaan. Tummat, paljaat puut nitisivät ja kirskuivat puhurissa. Mustaa joutsenta palelsi. Tumma hahmo läheni sitä koko ajan hiljaista jokea pitkin. Se ei halunnut katsoa, mutta jokin pakotti sen nostamaan katseensa tulijaan. Tumma hahmo ei puhunut mitään, ei kutsunut, mutta siitä huolimatta musta joutsen tiesi, että tuo hahmo oli tullut hakemaan sitä pois. Hakemaan minne, sitä musta joutsen ei voinut tietää. Yhtäkkiä musta joutsen ei pelännyt enää. Pohjoinen puhurikin oli laantunut, mutta taivas oli pilvessä ja ilmassa leijaili hiljalleen lunta. Loppusyksyn pysähtyneisyys oli viimein vaihtunut talveen. Tänään ensilumen kevyt huntu peitteli syrjäisen maan helmaansa, ja kaikkialla oli rauhallista. Alastomana seisoneet puutkin saivat valkean peitteen. Ilma oli niin sakeanaan lumesta, että pohjoisen korkeat vuoret haihtuivat näkyvistä. Samoin unohtuivat mustan joutsenen mielestä myös sen valkeat lajitoverit ja korkeiden vuorten takainen vehreiden lehvien maa, sillä sinne musta joutsen ei koskaan tulisi menemään. Se tiesi sen nyt, tämän ihmeellisen talven ensimmäisenä päivänä. Sillä tuo tarinoiden salaperäinen hahmo, lajitoveri, toinen musta joutsen, oli saapunut sitä hakemaan. Eikä se halunnut enää muuta kuin lähteä mukaan. Hiljalleen sudet korkeiden vuorten suojissa hiljenivät, kosken pauhina väheni, ja talven mukanaan tuoma hiljaisuus valtasi syrjäisen maan. Oli vain kaiken alleen peittävä puhdas valkoisuus, ja kaksi mustaa joutsenta hiljaisella joella. Joen hyiseen veteen hukkuneina, mutta onnellisina. Rauha oli viimein saapunut.

---

Tämä on hieman vanhempi tarina, kirjoitettu syksyllä 2008. Sitä talvea odotellessa.

Figarolle

”Muistan edelleen elävästi sen päivän, kun tapasin sinut ensi kertaa. Olit niin pieni ja suloinen, vielä vähän arka, mutta häntä iloisesti pystyssä. Laskin viikkoja, päiviä, jopa tunteja odottaessani sitä päivää, kun saisimme lopullisesti hakea sinut kotiin. Aika mateli niin hitaasti, niin äärimmäisen hitaasti, että välistä tuntui kuin viisarit kellossa eivät olisi liikkuneet laisinkaan.

Mutta sen jälkeen kun me viimein sinut saimme, aika alkoikin äkkiä juosta. Lujempaa kuin yksikään pikajuoksija se otti pitkiä harppauksia ja rynni säälimättä eteenpäin. Mutta kaikki nuo vuodet, nuo päivät, tunnit ja minuutit, olivat täynnä elämää, onnea, ystävyyttä ja pehmeiden tassujesi lämpöä. Noihin vuosiin mahtui myös monta riekaleiksi revittyä verhoa, kirjahyllystä tiputettua posliiniesinettä, olohuoneen karvamatolle oksennettua karvapalloa ja terävien saalistajan kynsiesi käsivarsiini raapimaa naarmua. Sinä et ollut aina se kaikkein helpoin tapaus; jo ensimmäisenä päivänä meillä ollessasi kaadoit eteisen ison traakkipuun ja nyrpistit nenääsi tarjoamallemme kanapateelle. Äitihän ne traakkipuun mullat siitä tietenkin siivosi, kuten myös kantoi sinulle selkä vääränä eläinkaupasta niitä kanapateita ja muita herkkuja – jos vaikka joku niistä sattuisi prinsessalle kelpaamaan. Minun osani oli silloin vain nauttia seurastasi, juosta perässäsi ympäri taloa, heilutella sinulle höyhenhuiskaa ja silittää pehmeää turkkiasi, kun sinä illan tullen päivän leikeistä uupuneena nukahdit syliini olohuoneen sohvalle. En minä ymmärtänyt vielä mitään siitä vastuusta, jonka sinä mukanasi toit, en madotuksista, rokotuksista tai sterilisaatioleikkauksesta – ne kaikki olivat vanhempieni huolia, sillä olinhan minä silloin vasta kymmenen vanha.

Mutta tänään minä olen jo kahdenkymmenenviiden. Minä olen jo aikuinen, vaikka se ei siltä totisesti aina tunnukaan. Kun minä tänään ajattelen sinua, sinun lämpöistä harmaakarvaista turkkiasi, jota opin oikeaoppisesti harjaamaan vasta kolmetoistavuotiaana, sinun suuria kellanruskeita silmiäsi, joilla katselit minua niin viattomasti silloinkin kun olit juuri kaatanut pyykkitelineen ja raahannut vastapestyä lempipaitaani suussasi pitkin vessan lattiaa, ja sinun pehmoisia teräväkyntisiä tassujasi, joilla päätit raapaista minua kasvoille juuri koulukuvausaamuna, minä en voi muuta kuin kiittää sinua kaikesta siitä, mitä sinä olet minulle näiden vuosien kuluessa antanut.

Me kasvoimme yhdessä, sinä ja minä. Sinä näit muuttumiseni kiltistä neljäsluokkalaisesta pikkutytöstä rasittavaksi murrosikäiseksi rääväsuuksi, ja minä puolestani sain todistaa sinun kasvuasi pienestä söpöstä karvapallerosta kuusikiloiseksi ylvääksi leijonaksi. Sinä kasvoit niin paljon nopeammin kuin minä, mutta siitä huolimatta sinä olit aina paras ystäväni, sinä et milloinkaan jättänyt minua. Vain sinulle minä saatoin pahimmissa teini-iän myrskyissäni kertoa suurimmat salaisuuteni, ja aina sinä kuuntelit minua, etkä koskaan pettänyt. Kenenkään muun kuin sinun kanssasi en olisi halunnut itkeä itseäni uneen kun ensimmäinen poikaystäväni oli jättänyt minut, kenenkään muun kanssa en olisi nauttinut syksyisistä metsäretkistä niin paljon, enkä olisi samalla kärsivällisyydellä jaksanut harjata tuntikausia kenenkään muun takkuista karvaa kuin sinun.

Sinä annoit minulle paljon anteeksi. Kun olin yötä poissa kotoa etkä päässytkään nukkumaan tutusti jalkojeni päälle, sinä hyväksyit sen ja kun aamulla palasin kotiin, olit ovella vastassa. Kun minä join ensimmäisen humalani ja äitini joutui heräämään keskellä yötä hakeakseen minut kotiin, kun en itse pystynyt kävelemään, sinä hyväksyit sen ja makasit jalkojeni päällä, vaikka minä olin krapulassa ja haisin pahalta. Ja kun minä viimein pakkasin tavarani ja muutin pois, kun minä viimein olin kasvanut aikuiseksi ja lähdin ottamatta sinua mukaani, sinä hyväksyit senkin – jokaisena kertana kun minä palasin käymään vanhassa kodissani, sinä olit häntä pystyssä minua ovella vastassa ja makasit illalla sylissäni olohuoneen sohvalla aivan kuin aina ennenkin. Ainoastaan öistä nukkumapaikkaasi olit muuttanut – sinä olit siirtynyt nukkumaan yösi äitini jalkojen päällä, mutta minä annoin sen sinulle anteeksi.

Minä annan sinulle anteeksi aivan kaiken – hajottamasi koriste-esineet, sen lempipaitani jota en saanut enää puhtaaksi sinun raahattuasi sitä pitkin vessan lattiaa, aiheuttamasi naarmut kasvoissani koulukuvauspäivänä ja jopa sen ensimmäisen poikaystäväni kirjoittaman rakkauskirjeen, jonka sinä silppusit tunnistamattomaksi kasaksi paperia. Kaiken minä annan anteeksi, sinulle, parhaalle ystävälleni, joka olit ansiokkaasti kaikki nämä vuodet. Kaikki nämä viisitoista vuotta, vuodet, jotka kasvattivat minusta aikuisen ja muuttivat sinusta lopulta vanhan ja sairaan mummokissan.

Kun minä kaksi viikkoa sitten kuulin sairaudestasi, en olisi halunnut uskoa korviani. Sinä olit ollut niin terve kaikki nämä vuodet. En olisi mitenkään halunnut uskoa, että sinun ehkä olisi lähdettävä. Mutta sydämessäni minä tiesin, että se olisi sinulle paras ja armeliain ratkaisu. Tiesin, että ei olisi oikein pitkittää kärsimyksiäsi enää yhtään pidempään.

Ja kolme päivää sitten minä saavuin, minä palasin jälleen vanhaan kotiini maailmalta. Maailmalta, jonne olin jo oman pesäni ehtinyt rakentaa. Suurelta maailmalta, jota sinä et milloinkaan päässyt näkemään niin paljon kuin minä – ja minäkään en ole sentään vielä nähnyt paljon. Niin minä palasin vanhaan kotiini, en viimeistä kertaa, mutta sinun silmissäsi se oli viimeinen. Tällä kertaa minä palasin vain ja pelkästään sinun vuoksesi, ja sinä juoksit minua naukuen ovelle vastaan ja minä nostin sinut syliini. Et painanut enää kuutta kiloa; minä saatoin tuntea luusi turkkisi lävitse. Sinä näytit kuitenkin vielä elämäniloiselta, silmissäsi oli se sama viaton katse kuin silloin ennen. Kuin silloin pentuna, kun olit juuri kaatanut traakkipuun tai rikkonut koriste-esineen. Mutta minä näin traakkipuun olevan tukevasti pystyssä – sen saman kuin silloin ennen, ja ne posliiniset koriste-esineet, ne harvat, jotka sinun kaikkivoivilta tassuiltasi enää olivat jäljellä, minä olin jo aikoja sitten vienyt varastoon. En minä enää aikuisena halunnut pitää niitä esillä. Mutta sinun kuvaasi minä halusin. Kullanvärisissä kehyksissä, parhaalla paikalla kirjahyllyssäni, siellä se seisoi. Ja siellä se seisoo tälläkin hetkellä, ja tulee seisomaan aina hamaan loppuun asti. Sillä minä en milloinkaan unohda sinua, parasta ystävääni, salaisuuksieni pitäjää, kumppaniani, öistä jalkojeni lämmittäjää, rakasta perheenjäsentäni. Joka kerta sinua ajatellessani minä olen edelleen se kymmenvuotias pikkutyttö, joka on juuri saanut pienen söpön kissanpennun. Sinua ajatellessani minun sydämeni täyttää lämmin tunne, ja voin miltei tuntea sormenpäissäni sinun silkinpehmeiden tassujesi hipaisun ja kuulla korvissani iloisen naukaisusi sinun juostessasi minua ovelle vastaan.

Mutta oikeassa elämässä, todellisessa maailmassa, siinä jossa me elämämme elämme, minä en voi enää milloinkaan ääntäsi kuulla tai tassujasi tuntea. Sillä sinä päivänä, kun minä viimeksi palasin vanhaan kotiini, kolme päivää sitten, me veimme äitini kanssa sinut eläinlääkärille viimeistä kertaa. Sinä jätit tutun kotitalosi, kiipeilypuusi, minttuhiiresi, herkulliset kanapateesi ja eteisessä seisovan traakkipuun ikuisesti taaksesi. Sinä et vain lähtiessämme tiennyt sitä.

Mutta meidän yhteiset metsäretkemme, niitä sinä et joutunut jättämään. Me molemmat rakastimme tätä metsää, rakastimme tätä kuin itseämme ja toisiamme, me molemmat nautimme sydämestämme yhteisistä retkistämme tähän metsään. Ja tähän metsään sinun maallinen taipaleesi tänään päättyy. Sinä saat levätä tässä metsässä ikuisesti, nukkua rauhallista unta vailla kipuja tai tuskia, tämän metsän pehmeiden sammalmättäiden suojissa. Sinä saat sulautua osaksi tätä metsää, tätä meidän yhteistä salaisuuksiemme katvetta, täällä sinä saat levätä. Minä kiitän sinua kaikesta, minä annan sinulle anteeksi aivan kaiken. Minä rakastan sinua.”

Vapisevalla kaunokirjoituksella kellanvaalealle kirjepaperille kirjoittamansa tekstin luettuaan tyttö taittoi paperin kahtia, avasi varovasti kantamansa pienen rasian ja heitti juhlallisesti sen sisällön alas metsäiseltä kalliolta. Ympärillä käyvä tuulenvire tarttui tuhkaan ja antoi sen leijailla hetken rauhallisesti ilmassa ennen kuin se pikku hiljaa laskeutui metsänpohjan vihreään sammalikkoon. Tyttö seisoi kalliolla hetken, sulki sitten rasian ja lähti hitaasti astelemaan metsäpolkua poispäin kyyneleet poskillaan. Hän ei edes yrittänyt niitä kuivata, eikä hän yrittänyt askeltensa tahtia kiristää, vaikka pimeys olikin jo metsään laskeutumassa. Sen sijaan tyttö suuntasi katseensa kauas taivaalle, korkeina humisevien kuusten ja mäntyjen yläpuolelle, ja näki taivaan tummansinisen sametin keskelle syttyneen tähtiä. Tyttö halusi uskoa, että niiden joukkoon oli tänään syttynyt myös yksi uusi, niitä kaikkia muita kauniimpi ja kirkkaammin tuikkiva.

Ja kyyneleiden sumentamista silmistään välittämättä, välittämättä myöskään pimeästä metsäpolusta tai kengät kastelevasta märästä sammaleesta, tyttö antoi haikean hymyn levitä kasvoilleen. Häntä odotti kotona yksi pieni ja söpö karvakerä, villi ja innokas traakkipuun ja koriste-esineiden tuhoaja. Tyttö ei voisi milloinkaan rakastaa Romeota samalla tavoin kuin Figaroa, mutta aivan yhtä paljon kuitenkin. Tytön sydämessä olisi kummallekin oma lokeronsa, ikuisesti. Ja ne lokerot olivat kumpainenkin täynnä iloisia naukaisuja ja pienten silkkitassujen hipaisuja.

Kertomuksia ja muuta kuonaa

Tervehdys ystävät. Päätinpä sitten minäkin aloittaa tuon kaikkien harrastaman, äärimmäisen kehittävän ja innovatiivisen ajanvietteen: blogin pitämisen. Itse asiassa olen pohtinut moisen aloittamista jo pitkään, mutta ongelmiksi ovat kerta toisensa jälkeen muodostuneet kaksi melkeinpä ylitsepääsemätöntä harmia, nimittäin 1.) mitä kummaa minä blogiini kirjoittaisin, koska ei minulla ole hienoja ruokaohjeita, kauniita käsitöitä, hauskoja lapsia tai muodikkaita vaatekokonaisuuksiakaan, ja 2.) mistä ihmeestä minä pyöräytän nimen blogilleni, kun kaikki mieleeni tulevat ehdotelmat tuntuvat olevan joko käytettyjä, liian tekotaiteellisia tai vain yksinkertaisesti surkeita? Nyt olen kuitenkin onnistunut selättämään nämä molemmat ongelmat ja voinen siis viimein julkistaa yleisölle tämän virallisen internet-päiväkirjani.

Kuten huomata saattaa, blogillani on jo nimi, joskin huono ja ainakin puoliksi väkisin keksitty, mutta sisältöä sillä sen sijaan ei vielä ole. Tämän blogin nimeä ”Kertomuksia kaksoisveen kulmasta” voin valottaa sen verran, että siinä yhdistyy kaksi minulle läheistä asiaa. Jos katsot tähtikirkkaana talviyönä taivaan laelle, on mahdollista, että havaitset siellä kaksoisveen muotoisen tähtikuvion, Kassiopeian. En itse erityisesti harrasta tähtitiedettä, mutta mainittakoon, että avaruus kiehtoo minua ja lisäksi olen käyttänyt tähtiä ja myös kyseistä tähtikuviota yhtenä teemana eräässä tekeillä olevassa kertomuksessani. En tiedä, tulenko julkaisemaan kyseistä tarinaa täällä tai tuleeko se ylipäänsä milloinkaan edes valmiiksi, mutta siitä huolimatta halusin liittää kyseisen teeman blogini nimeen. Toisen merkityksen nimessä käyttämälleni kaksoisveelle voi löytää siitä yksinkertaisesta seikasta, että liikun yleisesti internetin ihmemaailmassa nimimerkillä viidakkoveitsi. Tämä kahden veen yhdistymä on siis toinen minäni, virtuaalinen identiteettini ja myös tähän blogiini hengentuotteita suoltava hahmo.

Entäpä blogini tuleva sisältö sitten? Olen harrastanut erilaisten sepitteiden kirjoittamista miltei siitä päivästä saakka, kun opin pitämään kynää kädessäni. Harrastus on tosin ollut paikoin melko kausittaista, ja myöhemmässä vaiheessa se kynä on vaihtunut tietokoneen näppäimistöön, mutta pöytälaatikoistani – niin fyysisistä kuin virtuaalisistakin – löytyy jos jonkinlaista tekelettä, joita en ole yleisölle koskaan julkistanut. Tämän blogin keskeisen sisällön ajattelin siis keskittyvän kirjoittamiini teksteihin – novellehin, runoihin, ehkä jatkokertomuksiin, milloin mihinkin. Ehkä työnnän sekaan joskus myös jonkun ruokaohjeen pahasen tahi muun asiaan kuulumattoman kuonuuden, mutta pääosin ajattelin kuitenkin pysytellä sanataiteen puolella.

Pitemmittä puheitta, tervetuloa siis veeveen ”kertomuksien kulmaan”. Kannattaa käydä uudelleenkin tsekkaamassa, sillä ehkä täällä vielä jonakin päivänä on joku muukin teksti kuin vain tämä aloitus :)