Valkeat hevoset

Oli tyyni, raukea ja lämpöinen poutapäivä niityllä. Niitty oli pullollaan erilaisia kukkia, ja ne kaikki tuoksuivat niin huumaavan makeilta, että niiden lomassa leikkivä pienokainen oli lähes pökertyä hengittäessään tuoksuja. Kukkien ympärillä pörräsi mehiläisiä, kärpäsiä ja kimalaisia ja lepatteli suuria värikkäitä perhosia. Pienokainen seurasi niiden liikkeitä tarkkaan. Mehiläiset ja kimalaiset pitivät hirmuisen kovaa surinaa, ja ne näyttivät vähän ilkeiltä terävien pistimiensä kanssa. Perhoset taas vaikuttivat lempeiltä ja suloisilta, mutta niillä oli hirmuisen pitkät imukärsät ja suuret silmät. Pitkiä imukärsiään perhoset työnsivät kukkien sisälle ja heiluttelivat niitä siellä. Tyytyväisinä ne sitten siirtyivät seuraaviin kukkiin. Kuinkahan paljon mettä yhteen perhoseen mahtoikaan mahtua?

Pienokaisen äiti käyskenteli kauempana niityllä. Äidillä oli mukanaan tuohesta punottu kori, jonne hän keräsi niityltä yrttejä ja kukkia. Äidin askeleet ja lempeä hyräily kantautuivat kukkakedolla odottavan pienokaisen korviin, ja se toi pienokaiselle turvaa, vaikka hän ei voinutkaan nähdä äitiä.

Vielä sitäkin kauempana, niityn toisella puolella, lähellä suurina kohoavia lumihuippuisia vuoria, laidunsivat hevoset. Ne olivat puhtaanvalkeita ja puoliksi villejä, ja ne heiluttelivat häntäjouhiaan levottomina. Pienokainen ihaili hevosia vielä enemmän kuin perhosia. Pienokainen olisi kovin tahtonut päästä niiden selkään istumaan ja antaa niiden sitten laukata yli niittyjen, ketojen ja vuorten, mutta hevoset olivat liian suuria ja vaarallisia. ”Sitten vanhempana” oli äiti sanonut monta kertaa. Jo aivan liian monta. Pienokainen ei voinut tietää, vastaisiko äiti milloinkaan mitään muuta kuin nuo sanat hänen pyyntöönsä päästä ratsastamaan valkealla hevosella. Milloin pienokainen olisi tarpeeksi vanha?

Pienokaisen oli siis tyydyttävä perhosiin ja niiden pitkien imukärsien ihmettelyyn. Hevoset olivat aikuisille. Kuitenkin pienokainen välistä nosti pienen päänsä kukkaniityn värikkäiden kasvustojen keskeltä ja antoi katseensa vaeltaa kaukaisuudessa vuorten edustalla laiduntavissa hevosissa.

Kun hän nyt jälleen katseli valkeita hevosia kaukana, kuuli hän äitinsä lempeän hyräilyn loittonevan kauemmas kuin milloinkaan aikaisemmin. Enää kuului pelkästään mehiläisten ja kimalaisten pörräystä kukissa hänen ympärillään. Pienokainen tunsi olonsa turvattomaksi. Äitiä ei enää näkynyt niityllä tuohikorinsa kanssa. Mutta hevoset, ne heiluttelivat yhä tuuheita häntäjouhiaan vuorten edustalla.

Yhtäkkiä kuului suuri pamaus ja hetken tuntui, kuin kaikki mehiläiset ja kimalaiset olisivat lakanneet pörräämästä ja perhoset lepattelemasta ja kukat tuoksumasta. Äidin hyräilyä ei enää voinut lainkaan erottaa niityllä. Pienokainen värisi pelosta ja suuret siniset silmänsä ammollaan hän yritti epätoivoissaan etsiä äitiä niityltä. Mutta ei, hän ei voinut äitiä nähdä. Niityllä saattoi nähdä vain loputtomiin jatkuvan kukkien meren ja niiden takana valkeat hevoset laiduntamassa. Missä oli äiti?

Silloin saapui niitylle kaukaisuudesta yksinäinen ratsastaja. Se lähestyi pienokaista kevyttä ravia käyden, eikä pienokainen voinut muuta kuin katsoa siihen pelosta sokaistuneena. Ratsastajalla oli päässään leveä lierihattu ja puolet hänen kasvoistaan peitti musta kangaspala. Mutta se hevonen, se hevonen hänen allaan oli valkeista valkein ja kaunein eläin milloinkaan. Lierihattupäinen mies nousi ratsailta ja nosti pienokaisen mitään sanomatta syliinsä. Pienokainen ei voinut miestä mitenkään vastustella, sillä hän oli kauhusta kankeana, mutta toinen puoli hänestä tunsi outoa viehtymystä ratsastajan valkeaa hevosta kohtaan. Pienokainen tuijotti miehen mustalla verhottuihin kasvoihin ja sopersi avuttomalla äänellä: ”Äiti?”. Ratsastaja kuitenkin vain pudisteli tyynesti päätään, nousi jälleen valkean hevosensa satuloimattomaan selkään pienokainen mukanaan ja lausui tyynesti: ”Nuku, pienokainen. Nyt laukkaamme kauas pois.” ”Näkeekö äiti?” sopersi pienokainen. Ratsastaja pudisteli rauhallisesti päätään. ”Nuku, pienokainen. Nyt laukkaamme kauas pois. Yli niittyjen ja vuorten. Unien maassa saat ratsastaa ja äitisi näkee kaiken taivaan tähtitarhastaan.” Niin sanoen lierihattupäinen mies hoputti valkean uljaan ratsunsa hurjaan laukkaan. Ennen lumihuippuisia vuoria pienokainen nukahti, ja niitylle jäivät mehiläiset ja kimalaiset pörräämään kukissa ja perhoset imemään imukärsillään.

---

Kyseessä joku vanha omituinen kertomus innoittajanaan Current 93:n kappale All The Pretty Little Horses.

Pieni keltainen perhonen ja vanha tammi

Elipä kerran pieni, keltainen perhonen niityllä, joka oli täynnä kukkia. Kukkia oli montaa eri sorttia, monenvärisiä ja -tuoksuisia. Oli päivänkakkaroita, voikukkia, koiranputkia ja hiirenvirnoja. Myös perhosia oli monenlaisia: Oli oransseja, ruskeita, kirjavia ja myös niitä keltaisia. Pieni keltainen perhonen eli oikeastaan melko mukavaa, yksinkertaista elämää pienellä kukkaniityllään. Hän vieraili kukissa juomassa mettä, jutteli niille toisinaan ja aurinkoisina päivinä paistatteli päivää siivet levällään ruohonkorrella.

Kunnes eräänä päivänä niitylle saapui ihminen. Se niitti viikatteineen matalaksi kaikki kukat pienen keltaisen perhosen niityltä. Perhonen oli juuri silloin ottamassa aurinkoa ruohonkorrella, kun tämä tapahtui. Hädissään perhonen nousi siivilleen ja lensi pois. Hän lensi niin korkealle ja kauas kuin pienillä siivillään kykeni. Lopulta hän oli niin korkealla, että näki sieltä entisen kotiniittynsä enää pienenä pisteenä kaukana alhaalla. En minä sinne kuulunutkaan, hän ajatteli ja lensi. Korkeammalle. Ajattelematta. Tuntematta mitään. Huomaamatta sisimmässään olevaa turvattomuutta.

Hän päätyi kuitenkin niin korkealle, että taivaan tuulet tarttuivat häneen ja alkoivat riepotella häntä otteessaan. Perhonen yritti taistella vastaan, mutta hänen hennot siipensä eivät pystyneet mitään tuulille. Hänen pienet ja hauraat siipensä olivat revetä niiden otteessa.

- Menkää pois, kirotut tuulet, antakaa minun lentää rauhassa! perhonen huusi. Mutta tuulet eivät jättäneet häntä rauhaan. Sen sijaan ne vastasivat hänelle:

- Minne luulet olevasi matkalla, perhos-raukka? Sinun kotiniittysi on niitetty eikä siellä ole sinulle enää mitään. Minne aiot lentää?

Silloin pieni keltainen perhonen ei enää kestänyt vaan huusi:

- Se ei ole teidän asianne! Minä lennän minne minä haluan. Menkää nyt vain pois minun luotani!

Mutta tuulet eivät siltikään jättäneet pientä keltaista perhosta rauhaan. Ne alkoivat vain pyörittää häntä entistä lujemmin. Perhosen hennot siivet alkoivat repeillä pyörteessä, ja hän menetti tajuntansa tuulten voimasta. Vasta silloin tuulet laskivat perhosen otteestaan ja sanoivat:

- Laskeudu, perhonen. Laskeudu repaleisin siipinesi alemmas ja etsi paikka, jonne sinä kuulut. Sillä sinä olet tullut liian korkealle, ja täällä ei ole kotisi. Ei sinun kuulu vielä nousta taivaisiin, sinulle on vielä tehtävää maan päällä.

Näin sanoen tuulet laantuivat, ja perhosen hento ruumis alkoi pudota hiljalleen alemmas. Pieni keltainen perhonen ei sitä kuitenkaan ymmärtänyt, sillä hänen sielunsa oli silloin jossakin muualla.

Toisaalla, maan päällä, kaukana pienen keltaisen perhosen entisestä kotiniitystä, kasvoi suuri tammi. Tammi oli ikiaikoja vanha, ja hänen oksansa yltivät miltei taivaisiin saakka. Korkealta lehvästöstään tammi näki hyvin pitkälle. Kirkkaana päivänä hän saattoi nähdä jopa kaukaiselle merelle saakka ja havaita myös suuret valkoiset laivat purjehtimassa siellä. Tammi katseli niitä mielellään, vaikka tiesikin, ettei koskaan pääsisi niillä purjehtimaan, sillä hänen juurensa sitoivat hänet maahan.

Tammi oli nähnyt elämänsä aikana yhtä sun toista, ja hänestä oli tullut hyvin viisas. Monet erilaiset linnut olivat hänen oksillaan pesineet, monet erilaiset sienet hänen juurillaan kasvaneet ja monet erilaiset säät hänen oksiaan koetelleet. Toisinaan, kun yö oli oikein lohduton ja kylmä, saattoivat itse taivaan tuuletkin hänen ylimpiä oksiaan riepotella. Silloin, vaikka tammella olikin paljon erilaisia metsän eläimiä ystävinään, hän tunsi olevansa yksin. Noina yksinäisinä öinä taivaan tuulet puhuivat hänelle sanoin, jotka vain hän yksin kuuli. Niitä eivät kuulleet hänen oksillaan rauhaista untaan nukkuvat peipposen pojat, eivätkä liioin hänen lehdillään ruokailevat perhosten toukat. Noina öinä tammi ymmärsi, että pian olisi hänenkin aika lähteä kotoisasta metsästään kohti toisenlaista maailmaa.

Eräänä aamuna, erään rauhallisen, tähtikirkkaan yön jälkeen tapahtui kuitenkin jotakin erikoista. Tammi oli valvonut koko yön tähtiä katsellen ja pitäen huolta oksistossaan uinuvista peipposen pojista, eikä hän osannut aavistaa aamulla tapahtuvan mitään tavallisesta poikkeavaa. Mutta tänä aamuna hänen luokseen saapuivatkin itse taivaan tuulet. Koskaan aiemmin ne eivät olleet tulleet aamulla hänen luokseen, aina ennen ne olivat saapuneet öisin. Tammi nöyrtyi tuulten edessä ja sanoi:

- Mitä teillä on minulle antaa? Kertokaa se pian ja menkää sitten pois, peipposen pojat heräävät pian ja pelästyvät. Vai onko minun aikani jo tullut? Jos onkin, hyväksyn sen kyllä, mutta ette te voi viedä peipposen poikia minun mukanani. He eivät ole tehneet mitään pahaa.

Tuulet eivät kuitenkaan vastanneet mitään. Ne vain riuhtoivat tammen ylimpiä oksia lujasti. Niin lujasti, että tammen latvasta lähti kaksi oksaa irti, ja ne putosivat maahan. Mahla alkoi virrata katkenneiden oksien tyvistä ja se sattui tammeen. Samassa taivaan tuulet olivat poissa ja ilma oli taas täysin tyyni. Peipposen pojatkaan eivät olleet heränneet. Tammi alkoi pohtimaan, miksi tuulet kävivät tekemässä hänelle tämän, mutta ajatus katkesi hänen kuullessaan ylhäältä oksistostaan pieniä ääniä. Tammi kuulosteli.

- Missä minä olen? hento ääni hänen yläoksillaan kysyi. - Olenko minä kuollut?

Tammi mietti hetken ja kysyi sitten vaivihkaa:

- Kuka siellä?

- Oletko sinä itse taivaan herra? Olenko minä kuollut? hento ääni sanoi.

- Minä olen tammi, tammi vastasi. - Et ole taivaassa. Olet minun oksallani. Tule esiin, älä pelkää. Kuka sinä olet?

- Tammi? hento ääni toisti, ja samassa tammi tunsi yläoksillaan liikettä. Kuinka ollakaan, hänen lehviensä seasta putkahti esiin pieni, keltainen perhonen. Mutta voi, miten rähjäisen näköinen sellainen. Perhonen oli varmaan pulassa.

- Voi miten kaunis pieni perhonen sinä olet, tammi sanoi. - Mistä sinä tulet? Mitä sinulle on tapahtunut?

- En minä tiedä. Muistan vain...vain... perhonen sopersi ja alkoi samassa itkeä.

- Älä itke, pikkuinen. Sinä selviät kyllä. Juo mahlaani, niin toivut, tammi sanoi.

- Mahlaa? perhonen kysyi kyyneltensä lomasta. - Mutta minun kuuluisi juoda mettä kukista.

- Niin. Niin sinun kuuluisi, tammi sanoi. - Ei sinun kuuluisi olla metsässä. Perhosten kuuluisi elää niityllä.

- Mutta minun niittyni on poissa. Ihminen tuli sinne ja vei viikatteineen kaikki kukat, perhonen kertoi. Hänen äänensävynsä oli hyvin katkera.

Tammi huokaisi.

- Uutta niittyä minä en voi sinulle taikoa, mutta juo sentään minun mahlaani, niin nuo rikkinäiset siipesi korjaantuvat.

- Mahlaa...niin kai sitten, perhonen huokaisi. Hän raahautui vaivalloisesti hennoilla jaloillaan tammen latvassa kohtaan, josta taivaan tuulet olivat ne kaksi oksaa irrottaneet. Perhonen alkoi juoda. Se sattui tammeen, mutta hän kesti sen hiljaa. Koska tuulet olivat perhosen hänen luokseen tuoneet, se merkitsi, että hänen oli autettava perhosta. Olihan vanha tammi kuitenkin koko metsän vanhin ja viisain puu, ja viisaus merkitsi joskus myös kärsimystä.

Tammen mahlaa juodessaan perhonen tunsi vähitellen vahvistuvansa. Hänen siipisuonensa täyttyivät nesteestä eikä hän ollut enää niin voimaton. Vähitellen hän alkoi myös muistaa, miten oli tammen luokse päätynyt. Perhonen lopetti lopulta mahlan juomisen ja asettui tammen lehdelle lepäämään siivet levällään.

- Kiitos, tammi, hän sanoi. - Minusta tuntuu, että mahlasi virkisti minua. Mutta näin, kuinka sinuun sattui.

- Ei tarvitse kiittää. Koska sinut luokseni lähetettiin, on minun tarkoitus auttaa sinua, tammi vastasi. - Ja joskus se sattuu. Älä siitä välitä.

- Tiedätkö sinä, miksi minut lähetettiin takaisin maan päälle? perhonen kysyi. - Eikö minun ollutkaan aika mennä?

- Kuulehan perhonen. Koska taivaan tuulet toivat sinut minun luokseni, se merkitsee, että sinun aikasi ei ollut vielä. Mutta enempää minä en voi sinulle kertoa, tammi sanoi.

- Tiedätkö sinä sitten? Olethan ilmeisen vanha ja viisas puu. Tiedät varmaan yhtä sun toista.

- Voi, vanha ja viisas olen kyllä, mutta kaikkea minä en tiedä. Taivaan herran tarkoituksia en minäkään tiedä. Hänellä oli kyllä varmasti jokin syy lähettää sinut takaisin vaikka niittysi vietiin. Mutta se syy sinun tulee itse selvittää.

- Minä niin haluaisin jäädä luoksesi. Sinun oksiltasihan näkee kaukaiselle merelle saakka. Siellä on valkoisia laivoja. Haluaisin vain katsella niitä ja lepuuttaa siipiäni oksillasi, perhonen sanoi.

- Mutta sinä et voi sitä tehdä, tammi sanoi. - Tiedän, että minun aikani koittaa kohta. Minulla on paljon tekemistä ennen sitä. Oksallani on peipposen pesä ja heidän poikansa ovat vielä pieniä. Minun on hoidettava heidät siivilleen ennen kuin lähden. Sitä paitsi mahlani valuu kuiviin, jos juot sitä liikaa. Sinun on nyt selvittävä yksin.

- Mutta minne minä voin mennä? Minun niittyni on kuollut. Sinun mahlasi voisi ruokkia minut. Ja mistä tiedät, että aikasi koittaa pian? perhonen kyseli.

- Taivaan tuulet ovat sen minulle näyttäneet. Ne käyvät luonani joskus öisin, kun peipposen pojat nukkuvat.

Tammi huokaisi. Vaikka pieni keltainen perhonen oli ollut hänen luonaan vasta hetken aikaa, perhonen oli koskettanut häntä syvemmältä kuin kukaan muu hänen koko pitkän elämänsä aikana. Tammen latvasta puuttui kaksi oksaa, ja tammi oli nyt haavoittuvaisempi kuin milloinkaan. Silti hän tunsi samalla olonsa täydemmäksi kuin koskaan, sillä kukaan ei ollut milloinkaan päässyt häntä niin lähelle kuin tuo pieni keltainen perhonen. He puhuivat samaa kieltä. Molemmat olivat kokeneet taivaan tuulten pyörteet niin kovina, ettei yksikään peipposen poika sitä voisi käsittää. Siitä huolimatta tammi tiesi, että perhosen oli mentävä.

Pieni keltainen perhonen näytti miettiväiseltä. Lopulta hän sanoi:

- Minä en välitä siitä, koittaako sinun aikasi kohta. Minä voisin ihan mielelläni lähteä sinun kanssasi. Sillä eihän minulla ole edes mitään ilman niittyäni.

- Sinun on etsittävä itsellesi uusi niitty. Siinä voi kestää kauan, mutta sinun on silti se tehtävä. Ja sinulla on siivet. Sinä voit lentää niillä minne ikinä haluat. Sinä voit lentää niillä vaikka kaukaiselle merelle saakka ja käydä lepäämään suuren valkoisen laivan purjeelle. Ja jos sen jonakin päivänä teet, minä voin laivoja katsellessani ajatella, että sinä olet siellä. Minun tulee sinua ikävä, mutta sinun on mentävä.

Kun tammi oli tämän sanonut, perhonen levitti repaleiset siipensä ja kokeili niiden kantavuutta ensin tammen latvustossa.

- Sinä olet oikeassa, hän sanoi. - Minä lähden. Ei perhosten kuulu elää metsässä. Minä lähden ja lennän kaukaiselle merelle ja laskeudun suuren valkoisen laivan purjeelle. Sen matkassa purjehdin kauas ja etsin itselleni lopulta uuden niityn. Taivaan tuuletkin kertoivat minulle, että minulla on vielä tehtävää täällä.

Tammi ei sanonut enää mitään, hymyili vain.

- Jää hyvästi, tammi, pieni keltainen perhonen sanoi sitten ja lähti. Tammi katseli kauan hänen peräänsä, vielä sittenkin, kun ei nähnyt häntä enää. Jos tammi olisi pystynyt itkemään, hän olisi sen tehnyt. Sen sijaan hänen katkenneista oksistaan valui edelleen hieman mahlaa, mutta se ei kuitenkaan häntä haitannut, sillä se vain muistutti häntä perhosesta. Vanhan, viisaan tammen ja pienen keltaisen perhosen ystävyys oli kestänyt vain hetken, mutta kumpikaan heistä ei tulisi koskaan unohtamaan sitä.

Ja sinä iltana vanha tammi nukahti katsellen suuria valkoisia laivoja kaukaisella merellä. Ennen kuin pieni keltainen perhonen saavuttaisi niiden purjeet, olisivat tammen lehdet ikiajoiksi varisseet ja hänen vahva runkonsa katkennut, mutta tammi nukahti onnellisena – hän oli täyttänyt tehtävänsä.

---

Tarina jostakin vuoden 2008 tietämiltä, sittemmin paranneltu nykyiseen asuunsa :)

Myrskyn ratsastajat

Kauniit vaaleanpunaiset pilvenhattarat lipuivat taivaalla. Hattarat – se oli sitä sokerista vaaleanpunaista tahmeaa massaa, makeaa, kevyttä ja haituvaista. Lapsena se oli maistunut kieleni päällä niin hyvältä. Lapsena olin myös luullut pilvien oikeasti olevan hattaraa, mutta eiväthän ne olleet oikeasti edes vaaleanpunaisia, paitsi auringonlaskun värjäämät pilvet tietysti. Auringonlaskun, joita nykyään niin harvoin enää näki kunnolla, koska nykyään piti mennä nukkumaan niin aikaisin. Ei rannalle tohtinut enää mennä kovin myöhään, koska illansuussa liikkuivat zombit. Niiltä pystyi suojautumaan menemällä sisälle lukkojen taakse ja olemalla aivan hissukseen. Vaikka mitä elämää se sellainen oli, että eli vain suojautuakseen kuolemalta?

Yhtäkkiä säpsähdin. Mitä? Oliko sisälle tullut zombi? Silmiäni hieroen hapuilin pöydältä silmälasejani turvaksi. Pian löysinkin ne, mutta tulin vahingossa lähmäisseeksi niihin sormenjäljen. Vedin viltin yltäni ja nousin varovaisesti ylös. Huoneen pientä ikkunaa reunustavat verhot lepattivat tuulessa. Taas ikkuna avautunut, näemmä. Huokaisin ja laahauduin sulkemaan sen.

Mutta zombit liikkuivat öisin. Pudistelin päätäni ajatellessani untani. Kumma, että unien maailmassa sitä uskoo vaikka mitä. Zombitkin tuntuvat todelta – yhtä todelta kuin hattaraiset pilvet lapsena. Suljin ikkunan varovasti ja vilkaisin siitä ulos. Taivas oli synkkä, täynnä suuria pahaenteisen mustia pilviä, jotka eivät tosiaan olleet mitään vaaleanpunaisia hattaroita. Uskalsinpa veikata, että ukkonen oli nousemassa mereltä. Ilmankos olikin niin kolean kylmä. Retkahdin selälleni sängylle ja päätin yrittää jatkaa nukkumista, mutta juuri, kun olin vetämässä vilttiä korvilleni, kuulin eteisestä askelia. Eihän siellä ollut ikkunan kautta sisälle kiivennyt zombi? Kuulostelin. Hetken päästä huoneeni oviaukolle ilmestyi hahmo ja aloin hapuilla jälleen silmälasejani samalla hahmoon tuijottaen. Pelkäsin ehkä vähän, vaikka olinkin melko varma, että siinä seisoi vain joku porukastamme. Ja olin aivan oikeassa.

- Nukut sä? kuulin Maken äänen oven suusta ja näin hänen nojailevan oven karmiin vetelänä.

- Näytänks mä siltä? kysyin ja katsoin häneen.

- Et, Make sanoi eikä liikahtanutkaan paikaltaan. Sitten hän siirsi painoa toiselle jalalleen ja jatkoi:

- Siel taitaa tulla ukonilma.

- Samaa mäkin katoin, totesin.

- Lähet sä tonne rantaan kattoo sitä? Make töksäytti kysymyksen. Katsoin hänen tummaan hahmoonsa, mietin hetken ja nousin sitten ylös sängystä.

- Voin mä lähtee, sanoin.

Make lakkasi nojaamasta oven karmiin ja kuulin hänen päästävän tyytyväisen murahduksen. Pujotin silmälasini päähän ja nojatuolin selkänojalta otin pitkän, punaisen villatakkini ja napitin sen kaksi ylintä nappia kiinni. Hiljaa astelimme eteisen naulakolle, josta Make otti mustan maiharinsa ylleen ja jalkoihinsa isot Nokian kumpparit. Itse tyydyin lenkkareihin, joihin sain kylläkin tunkea paksuja villasukkiani niin, että niiden kantapäät jäivät lopulta törröttämään kenkien ulkopuolelle. Mutta ei täällä ollut mitään väliä vaatteiden ulkonäöllä. Moneen viikkoon en ollut enää niitä ajatellut, saati ulkomuotoani muutenkaan. Tänne lähtiessäni minulla oli vielä ollut mielessä, millaisilla biletopeilla ja minihameilla iskisin Maken, mutta sitten totuus oli iskenyt vasten kasvoja. Ainut seikka, joka enää merkitsi vaatteissa, oli se, että ne olivat käytännölliset ja lämpimät.

Make avasi mökin ulko-oven ja heti astuessamme siitä ulos alkoi kylmä merituuli piiskata kasvojamme. Sen mukanaan tuomat vesipisarat täyttivät hiljalleen silmälasieni linssit ja suussani saatoin maistaa suolaisen meriveden. Vein hiuskiehkuran korvani taakse, Make veti hupparin hupun päänsä peitoksi ja lähdimme kädet taskuihimme pujotettuina kohti rantaa.

Vedenrajassa kävi jo hirvittävä tuuli. Vaahtopäät kuohusivat korkeina, vesi oli mustaa kuin yö ja tummat raskaan näköiset pilvimassat lähestyivät meitä meren yltä niin matalalla, että tuntui kuin olisin saattanut lähes iskeä pääni niiden alareunaan. Näkyvyys merelle oli heikko ja kaikki kaukaiset saaret, joita päivisin saattoi selkeällä säällä erottaa, olivat nyt piiloutuneet pilvien ja sateen taakse. Ja silloin löi merellä ensimmäinen salama. Se oli kirkas, lähes pystysuora ja ulottui korkealta taivaalta aina meren pinnalle saakka. Tuijotimme vieretysten kaukaisuuteen.

- Kohta alkaa sataa, Make sanoi rauhallisesti.

- Tuol varmaan sataa jo, sanoin ja nyökkäsin merelle.

- Niin.

Äkkiä koin tarvetta kertoa unestani. Huokaisin itsekseni ja silmääkään räpäyttämättä aloitin.

- Mä näin unta että oli olemas zombeja, sanoin. – Ne liikku öisin ja sen takia piti mennä nukkumaan tosi aikasin. Ennen auringonlaskuu.

Make kääntyi minuun päin, eikä ottanut käsiä taskuistaan eikä huppua päästään. Hän tuijotti minuun suurilla ystävällisen näköisillä silmillään. Ripsissään hänellä oli pisaroita merivettä.

- Tietkö mitä, hän sanoi yhä minua tuijottaen. – Mä näin samaa unta.

Käännyin katsomaan häneen epäuskoisena. Kuitenkaan en sillä hetkellä voinut uskoa hänen huijaavan.

- Ihan totta?

 Make nyökkäsi.

- Joo, hän sanoi tyynesti. – Siinä oli kans pilviä. Ne oli hattaraa. Vaaleenpunasta.

- Niin munki unessa! huudahdin. Make hymyili viattomasti, otti toisen kätensä taskustaan ja tarttui omaani sillä. Hänen kätensä oli kylmä ja kostea, ja niin varmaan oli omanikin, mutta sisimpääni ei se kylmyys ulottunut. Make piteli kättäni lujasti ja katsoi jälleen merelle. Sillä hetkellä alkoi sataa. Sade oli kaksi ensimmäistä sekuntia vielä jokseenkin siedettävää, sellaista vienoa pisaroiden satunnaista tiputtelua, mutta täysin yhtäkkiä se muuttui niin rankaksi kaatosateeksi, etten vastaavaa muistanut milloinkaan ennen kokeneeni. Sade kasteli meidät hetkessä läpikotaisin. Aallot rannassa saivat aivan uusia mittasuhteita, en saattanut erottaa enää edes rantavedessä olevia kiviä ja kareja, ja myös takanamme olevan mökin ääriviivat himmenivät kadoten hiljalleen rankkasateen alle. Salamat räiskyivät kaikkialla ympärillämme ja ukkosen suunnaton jyrinä peitti kaiken muun alleen. Olisi ollut täysin turhaa puhua mitään, sillä sanoja ei olisi sen myrskyn läpi voinut kuulla. Me vain seisoimme rannassa hiljaa, täydellisen liikkumattomina, vain toistemme kättä lujasti omassamme puristaen ja katselimme ympärillämme riehuvaa myrskyä.

Yhtäkkiä kaukana merellä – vai mahtoiko se olla edes niin kaukana – näkyi jotakin. Kuin vaalea, utuinen suuri purjelaiva olisi purjehtinut siellä. Mutta ei se voinut olla mahdollista, sillä ei mikään laiva pystyisi purjehtimaan tällaisella rajuilmalla. Mutta näky ei kadonnut, sen sijaan se tuli kaiken aikaa lähemmäksi. Ja se näytti joka hetki vain vaaleammalta ja vaaleammalta – lopulta täysin puhtaanvalkoiselta, niin kirkkaalta suorastaan, että se oli täysin sokaista silmämme. Ja se purjehti suoraan meitä kohti.

- Aavelaiva, huokaisi Make ja kiristi otettaan kädestäni. Räpäytin silmiäni enkä voinut olla tuijottamatta tuohon omituiseen, mystiseen, kuitenkin jollakin tapaa niin kiehtovan kauniiseen ilmestykseen edessäni. Suunnattoman suuri laiva natisi ja narisi lähestyessään saaren rantaa. Sen purjeet olivat repaleiset ja kuluneet, mutta ainoaakaan ei oltu laskettu alas – ne joka ikinen kohosivat rikkinäisyydestään huolimatta korkealle sadetta ja tuulta uhmaten niin kunnioitusta herättävinä, että näky oli miltei salvata henkeni. Ja laivan kannella – siellä ei aivan ensiksi voinut nähdä yhtään mitään, mutta laivan saavutettua ensimmäiset karikot saaremme rannan luona, minä sitten näin ne. Ne näyttivät ulkoisesti aivan samoilta kuin tavalliset ihmiset, juuri minkäänlaisia eroavaisuuksia en ensi näkemältä voinut havaita, mutta siitä huolimatta tiesin tarkalleen, mitä ne olivat. Ne astuivat ryhmänä maihin suuresta aavemaisesta purjelaivasta, jolla olivat saarelle rantautuneet – meidän saarellemme. Viikkoja olimme siellä keskenämme riutuneet, eikä kukaan meitä ollut löytänyt. Ja nyt, kun se viimein tapahtui, ei minua jostakin syystä edes pelottanut.

Myrsky tuntui laantuvan niiden lähestyessä meitä. Make puristi kättäni tiukasti, osoitti toisella kädellään meren ylle ja sanoi rauhallisesti:

- Hattaraa. Vaaleenpunasta.

Nostin katseeni hänen osoittamaansa suuntaan ja siellä, korkealla taivaalla aavan loppumattoman meren yllä, näin jotakin vaaleanpunaista. Se oli pilvi, mutta kovin erilainen kuin toiset pilvet. Ei se ollut tumma, synkkä myrskypilvi, ei sadetta ja salamoita langettava, vaan se oli pieni vaaleanpunainen poutapilvi. Ja sen lähestyessä saarta saatoin lähes tuntea sen sokerisen maun suussani, sen kauan sitten kadottamani makeuden. Enkä minä enää välittänyt zombeistakaan, jotka olivat tulleet saarellemme viemään meiltä meidän elämämme, sillä sainhan vielä viimeisen kerran elämässäni maistaa hattaraa. Ja se oli aivan oikea vaaleanpunainen pilvenhattara.

Kevät

Tänä päivänä, kun ensimmäiset vesipisarat putoilevat kiireettöminä talon kulmien räystäiltä ja jalkakäytäville muodostunut harmaan ja valkean mosaiikki muuttaa päivä päivältä muotoaan lumen väistyessä paljaan asvaltin tieltä, ajattelen minä jo toukokuuta – sen tuomaa heleänvihreää rehevyyttä metsiköissä ja niityillä, ensimmäisten kesäsateiden raikastavaa ja uudistavaa vaikutusta, joka puhdistaa kadut pölystä ja saa kasvit versomaan. Minä ajattelen jo iloisen pirteää pääskyjen sirkutusta puhelinlangoilla ja niiden nopeiden siiveniskujen havinaa niiden lentäessä taiturillisesti ohitseni kävellessäni kylätietä kostean soran rapistessa kesäkenkieni pohjissa. Minä ajattelen jo kesän vienon tuulen huokaisuja avoimissa hiuksissani, valkeiden poutapilven hattaroiden unelmankevyttä leijailua korkealla sinisellä taivaalla ja kirkasta auringonpaistetta, tuota elämän lähdettä ja ikiaikaista valoa, joka aina vuosi toisensa jälkeen jaksaa herättää kaiken elämään. Minä ajattelen vapautta, minä ajattelen nuoruutta – maan mullassa talven läpi uinuneista siemenistä juuri itäneitä kukkia, ullakkojen uumenissa talvihorroksestaan heränneitä siipiään värisytteleviä nokkosperhosia ja kekojensa suojista maan kamaralle nousevia uutteria muurahaisia. Minä ajattelen aittaan öisin kuuluvaa mökin pihakoivujen lehtien havinaa, kuikan kaukaista huutoa järvenselällä ja laiturin hiljaista natinaa tuulenvireessä. Minä ajattelen kesää, kun on vielä kevättalvi. Ja parasta niin, sillä kesän saapuessa olen jo unohtanut, millaista on elää, kun jalkakäytävien pintoja peittää asvaltin lisäksi lumi ja kun pääskyt sirkuttavat vielä etelän taivaiden alla. Kesä luisuu käsistäni aina liian nopeaan – siis päästän sen sydämeeni jo tänään.

Löytöretkellä, osa 3/3

3

Se ainoa valo suuren maatalon alakerran ikkunassa sammui juuri, kun astuin ensimmäisen askeleeni rakennuksen pihanurmikolle. Nielaisin hermostuneena ja tuijotin taloa hetken. Se näytti kovin hiljaiselta, uinuvalta, pysähtyneeltä – siltä, että jos minä nyt menisin kolkuttamaan sen ulko-ovea, tulisin herättäneeksi paitsi talon asukkaat, myös jotakin pyhää ja koskematonta, että rikkoisin jotakin kirjoittamatonta sääntöä, että loukkaisin tämän syrjäisen maaseudun rikkumatonta rauhaa. Kuitenkin minun oli pakko mennä. Päättäväisenä, melkein kaiken pelon ja epätoivon mielestäni karistaneena astelin suuren rakennuksen portaille ja kipusin hetkeksikään pysähtymättä niitä aina ovelle saakka. Talon ovi oli valkoinen – vastikään maalattu, luulen, sillä maalissa en voinut havaita ainuttakaan kulunutta kohtaa, toisin kuin siellä kammottavassa autiotalossa – jykevän näköinen ja siihen oli postiluukun yläpuolelle ripustettu, ei suinkaan mikään kodikas tervetuloa-kyltti, vaan kaksi ristikkäistä luuta. Kaksi vaaleaa, sileäpintaisen näköistä ohutta luuta. Niitä tarkastellessani tulin väkisinkin värähtäneeksi hiukan taaksepäin, mutta en saanut antaa pelolle valtaa – minun oli tartuttava ovessa olevaan suureen metalliseen ovenkolkuttimeen. Vedin henkeä, kolkutin ja jäin odottamaan. Katseeni vaelsi jälleen ristikkäisille luille. Metsästäjiä?

Jouduin pian kolkuttamaan ovea uudelleen, sillä ensimmäinen yritykseni ei saanut vastausta. Toisen kolkutukseni jälkeen näin kuitenkin valon syttyvän ulko-oven vieressä olevaan pieneen ikkunaan ja hetken päästä siitä edessäni seisova ovi avautui. Ehdin pienen hetkisen muodostaa mielessäni pelonsekaisia spekulaatioita siitä, millainenkohan henkilö ovelle oli saapumassa – jättiläismäinen karvainen metsästäjäukko, hänen pieni suloinen pullantuoksuinen vaimonsa vai heidän pikkuinen poikansa? Vaiko jotakin aivan muuta, jotakin yli-inhimillisen karmeaa, kenties itse tappaja? Mutta ei, oven takaa paljastui, no, ehkä hän muistutti eniten sitä metsästäjän vaimoa. Pullalle nainen ei kylläkään tuoksunut, mutta melko pienikokoinen hän oli, varmaan itseänikin lyhyempi. Nainen oli pukeutunut harmahtavaan kylpytakkiin ja näytti muutoinkin siltä, että olin ehkä tullut herättäneeksi hänet hänen jo hyvin alkaneilta yöuniltaan.

- Niin? nainen piipitti pienellä äänellä, veti kylpytakkiaan kiinnemmäs ja tihrusti minua uteliaan näköisenä.

- Tota, öö, aloitin, nielaisin ja yritin parhaani mukaan katsella naista silmiin. – Anteeks et häiritsen näin yöllä mut…

- Juu ei se mitään, en minä vielä ollu ehtiny nukahtaa, nainen keskeytti ja heilautti kädellään kuin anteeksiannon merkiksi.

- Okei, tokaisin ja nielaisin taas. – Niin tota, meille kävi pieni onnettomuus tuol. Mun kaveri astu sellaseen karhunrautaan ja sitte meijän auto…

- Ai karhunrautaan? nainen hämmästyi. – Ai kauhea. Se on meijän Pentti jättäny niitä taas tonne kun on nuita susia tässä pihapiirissä liikkunu… Missäs se on se tää kaveri?

- Se on tuol… Tuol pellon reunalla. Ei se saanu irti sitä rautaa, vastasin.

- No voi kauhea. Odotas kun minä käyn sanomassa Pentille niin se saa tulla ottamaan irti sen, juu, hetki vain, nainen kimitti ja katosi ovelta ennen kuin ehdin sanoa hänelle yhtään mitään enempää. Mennessään hän jätti talon ulko-oven auki, tuuli tarttui siihen ja heilutteli sitä otteessaan hetken ennen kuin suurempi puuska pamautti sen kokonaan avoimeksi. Odottelin mieleni levottomana naista takaisin. Tai Penttiä, joka ilmeisesti tulisi pian päästämään Aleksin pinteestä, mutta kun katseeni vahingossa eksyi hetkiseksi talon eteiseen, jonne tuulenpuuskan avaaman oven vuoksi avautui nyt suora näköyhteys, oli henkeni salpautua ja sydämeni hypätä kurkustani ulos. Eteisen – tai itse asiassa kyseessä oli tarkemmin ajateltuna vain eräänlainen tuulikaappi – seinällä riippui sekalaisessa rivissä ryhmä haalistuneita valokuvia. Ainakin kahden niistä tunnistin esittävän sitä aikaisemmin vierailemaamme hirvittävää autiotaloa, sitä kuoleman loukkoa, sitä kammottavaa lapsenmurhan näyttämöä, ja ne muut kuvat sitten – jokaisesta en saanut selvää, sillä olihan melkoisen hämärää, mutta ainakin yhdessä kuvassa olin näkevinäni sen kaamean salatun huoneen, ja siinä kuvassa huoneen keskellä istui pienessä puisessa tuolissa pikkuinen lapsi. Ja siitä seuraavassa kuvassa – sen verran ehdin odottaessani tarkkailla – oli jotakin sanoinkuvaamattoman hirvittävää, jotakin sellaista, joka sai kehoni värähtämään äärimmäisestä inhosta ja järkytyksestä. En ollut aivan varma näkemästäni, mutta mitään muutakaan en voinut kuvitella sen valokuvan esittävän – siinä istui se samainen lapsi kuin toisessakin kuvassa, mutta hyvin paljon laihempana ja riutuneempana, kenties jo kuolleena. Olisin voinut vaikka oksentaa.

Mutta sitten astui yllättäen siitä avonaisesta ovesta esille hyvin pitkä, roteva ja karskin näköinen mies. Tämä oli pukeutunut likaiseen siniseen työhaalariin, jonka alta pilkottivat kuluneen flanellipaidan kaulukset. Miehellä oli harmaa kokoparta ja nenällään hänelle aivan liian pienikokoiset silmälasit. Hänen yhtäkkinen saapumisensa paikalle keskeytti salamannopeasti valokuvien tarkkailuni, mutta pelonsekainen ilmeeni varmasti paljasti minut, enkä minä mitenkään kyennyt sitä ilmettä kasvoiltani pyyhkimään. Halusin paeta, mutta se olisi turhaa – mies saisi minut kiinni.

Mies astui tömisevin askelin ulos talosta, pamautti aggressiivisesti ulko-oven takanaan kiinni, loi minuun epäystävällisen katseen kulmiensa alta ja murahti:

- Tääl oli joku nulikka karhunrauois vai?

Tuijotin herkeämättä mieheen ja nyökkäsin varovasti. Mies tutkisteli minua katseellaan, murahti jälleen jotakin, josta en kuitenkaan saanut selvää ja viittasi sitten minua seuraamaan. Vastentahtoisesti tottelin. Keinuvin askelin mies kulki tottuneesti ensin halki talon pihanurmikon ja jatkoi sitten pientä heinikon seassa kiemurtelevaa polkua kohti sitä pellonreunaa, jossa Aleksi oli itsensä satuttanut. Taisi tietää tarkalleen, minne oli karhunrautansa jättänyt. Kulkiessaan mies loi välillä omituisia mulkaisuja minuun, aivan kuin varmistaakseen, että yhä varmasti seurasin, ja jokainen niistä vihaisista katseista sai kylmät väreet vilistämään selkänahkaani pitkin.

Kulkeminen sen hirvittävän jättiläismäisen miehenkörilään perässä pitkin mutaista pellonlaitaa tuntui ikuisuudelta, suorastaan painajaiselta, josta olisin ollut halukas heräämään jo pitkän aikaa sitten. Mutta minä olin luvannut, minä olin luvannut Aleksille olevani rohkea. Huokaisin hiljaisesti, yritin koota itseni ties kuinka monetta kertaa, koetin olla näyttämättä pelokkaalta ja jatkoin miehen seuraamista pimeässä ja kylmässä kuun valaisemassa syysyössä.  Vielä vähän matkaa. Aivan vähän enää. Pian Aleksi olisi jo irti, aivan pian…

- Jaahas, mies murahti tympeästi päästyään pellon laidalla Aleksin kohdalle ja kumartui vaivalloisen näköisesti tämän puoleen. Pysähdyin muutaman metrin päähän miehestä, tulin sulloneeksi käteni puuskaan ja etsin silmilläni Aleksin katsetta. Sen tavoitettuani näin, kuinka hän tuijotti silmiini aluksi vaikkakin tuskainen, myös hieman helpottunut ilme kasvoillaan, mutta katseltuaan vain pienen hetken ajan järkytyksen ja pelon täyttämiin kasvoihini muuttui hänen omakin ilmeensä sangen erilaiseksi. Hän oli ymmärtänyt.

- No niin, ärähti sitten mies ja nousi ylös pellon laidalta avoimet karhunraudat käsissään yhtä vaivalloisesti kuin oli sinne laskeutunutkin. Aleksi vetäisi oitis satimesta vapautuneen jalkansa syliinsä ja alkoi tarkastella sitä niin hyvin kuin siinä öisessä pimeydessä vain suinkin kykeni. Hänen inhon ja pettymyksen sekainen ilmeensä kertoi minulle välittömästi, että ei tainnut se jalka kovin hyvältä näyttää.

– Nyt menette nulikat kotiin. Tänne ei ole tulemista, tokaisi miehenköriläs sitten ja katsoi vielä meihin molempiin tutkivasti alta kulmiensa. Vilkaisimme Aleksin kanssa silmänräpäyksen ajan toisiimme ja ajattelimme aivan varmasti samaa – entä auto, se Aleksin, tai no, Aleksin isän, tummansininen Volvo siellä ojanpohjalla? Tämä oli ainut näkemämme talo, ja pitkään me olimme sentään etsineet, aivan liian pitkään. Sen lisäksi Aleksin jalka oli varmasti kamalan kipeä ja todennäköisesti jokseenkin kävelykelvoton. Ei tämä enää pahemmaksikaan varmaan voisi mennä. Nielaisin aloittaakseni kysymyksen, mutta edelleen pellon reunalla kipeä jalkansa sylissään istuva Aleksi ehti ensin:

- Tota, meil ois viel yks juttu…

- No mitä? mies ärähti ja katsoi Aleksiin niiden liian pienten silmälasiensa ylitse. Aleksi huokaisi, nosti katseensa mieheen ja sanoi:

- Me ajettiin meijän auto ojaan tuol noin. Tuol pienellä kärrytiellä mikä kääntyy tästä tiestä. Ja kännykäst on akku loppu et jos vois soittaa jonku hinauspalvelun tai jonku…

- Pienellä kärrytiellä ja pienellä kärrytiellä, mies murahteli partansa takaa – Älkää vaan sanoko että te ootten jotain… Mitä ne on? Uuee-matkailijoita? Saatanan uuee-matkailijat harva se päivä ravaamassa täällä. Vielä minä niille helvetin uusavuttomille kuspäille näytän. Uskoisivat että ei täällä mitään autiotaloja ole.

- Ei me… Aleksi aloitti epävarmasti. – Ei me tiedetä mitään sellasista. Me tuota… Eksyttiin vaan.

- Jaa, eksyttiin vaan. Näinköhän, mies tuhisi ja katsoi epäuskoisena Aleksiin. Tämä näytti miehelle niin viatonta naamaa kuin vain ikinä osasi – minulle se ei olisi mennyt ikipäivänä lävitse, mutta tuohon vanhaan ukkeliin se koiranpentuilme ilmeisesti kuitenkin tepsi. Hyväksyvästi murahtaen mies viittoi meitä seuraamaan, Aleksi nousi vaivalloisesti ylös pellosta, otin häntä käsipuolesta ja lähdimme miehen perässä kulkemaan kohti rakennuksen pihanurmikkoa – ja Aleksia jouduin taluttamaan, sillä ei hänestä todellakaan ollut ottamaan askeltakaan sillä verta tippuvalla karhunrautoihin jääneellä jalallaan. Vanha mies johdatti meidät talon takapihalla seisovan vanhanmallisen lava-auton vierelle ja ennen asettumistaan istumaan sen kuskin paikalle tokaisi välinpitämättömään äänensävyyn meille:

- Lavalle siit.

Auton hurahdettua käyntiin minä tavallani huokaisin helpotuksesta, oikeastaan ensimmäistä kertaa sinä iltana, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se vanha mies auttoi meitä. Hän auttoi, vaikka hänen talonsa eteisen seinällä olikin niitä järkyttäviä valokuvia. En kertoisi Aleksille niistä vielä tänään.

Auton kääntyessä rakennuksen pihalta sille kapealle soratielle, jota olimme Aleksin kanssa epätoivoisina kävelleet varmaan kolme tai neljä kilometriä, tulin pitkästä aikaa vilkaisseeksi jälleen taivaalle. Eikä se suinkaan jäänyt pelkäksi vilkaisuksi. Se kelmeän vaalea kuutamo, joka oli päässyt todistamaan kaikki ne järkyttävät ja epäonniset tapahtumat sinä yönä, oli kulkenut taivaankannella niiden tapahtumien aikana jo pitkän matkan. Se loisti nyt siellä kaikkein korkeimmalla, kaiken yläpuolella, koko sen syksyisen maaseutumaiseman yläpuolella. Se kuutamo siellä näki aivan kaiken. Se näki minut, se näki Aleksin, joka makasi vierelläni siinä auton lavalla silmänsä suljettuina – hän taisi olla aivan totaalisen poikki kaikesta kokemastaan, pikku raukka – se näki sitä autoa ajavan epämiellyttävästi murahtelevan miehenkörilään, hänen talonsa ja ne valokuvat siellä, ja se näki – halusin uskoa – myös sen hirvittävän autiotalon siellä syreenipensaiden suojissa, ja nähdessään sen se kuutamo ehkä tiesi, mitä sen talon kammottavassa salatussa huoneessa oli tapahtunut. Kuutamo, tuo kalvakka ja vaitonainen, oli nähnyt kaiken.

Huokaisin ja tulin kääntäneeksi katseeni taivaalta Aleksiin. Hän oli avannut silmänsä – ne loistivat kirkkaina kuin tähdet yössä, eivät ehkä kuitenkaan niin kirkkaina kuin meitä ylhäältä valvova kuutamo, mutta tähdille ne saattoivat vetääkin vertoja.

- Hieno taivas, Aleksi sanoi hiljaa ja yritti hymyillä. Nyökkäsin tyynesti ja katselin häntä.

- Tietkö mitä, hän jatkoi ja tuijotti samalla jonnekin korkealle.

- No? kysyin lempeästi.

- Sillon ku mä jätin sut yksin siel talossa ni… Aleksi aloitti ja käänsi katseensa jälleen taivaalta minuun. – Ni mä olin kattomas tähtiä. En mä vaan kehannu sanoo.

Hymähdin hyväksyvänä. Kyllä minä sen tiesin.

Epilogi

Kops, kops, kops. Hiljaisuus. Kops, kops, kops, kops. Minä heräsin siihen uneen seuraavana päivänä. Se ei ollut jättänyt minua rauhaan koko sinä aikana, kun minä olin yrittänyt nukkua. Uneni oli ollut sen vuoksi kovin huonoa ja katkonaista. Ei se kopina, se ääni, eikä se näky autiotalon salatussa huoneessa olevasta kammottavasta asetelmasta jättänyt minua rauhaan. Se ei antaisi minun levätä hetkeäkään, kunnes asia olisi selvitetty.

Seuraavana päivänä tapasimme Aleksin kanssa toisemme paikallisen poliisilaitoksen pihalla. Päivä oli harmaa, ei siis enää tietoakaan edellisyön loisteliaasta kuutamosta ja tähtikirkkaasta taivaasta.

Aleksi saapui paikalle vain hieman jälkeeni. Hänellä oli isänsä kuskina – sama auto kuitenkin kuin edellisyönä – koska ei hän ollut kykenevä itse ajamaan, oli nimittäin jalka paketissa ja kyynärsauvat apuna. Hänen isänsä jäi autoon odottamaan, kun me Aleksin kanssa astelimme sisälle. Vastaanottoluukun takana oli ystävällisen näköinen nainen ja aulan penkeillä istui ihmisiä odottamassa vuorojaan. Hakivat passeja, ajokortteja, mitä lie kukakin. Aivan kuin normaalia elämää. Kuka tänne oli tullut puhumaan lapsenmurhasta?

- Hei, kuinka voin auttaa? nainen luukulla kysyi ja hymyili meille virheettömät meikit kasvoillaan.

- Me haluttais tehdä rikosilmoitus, Aleksi vastasi asiallisesti ja tuli samalla raapineeksi niskaansa – oli taas hermostunut.

- Selvä. Rikosilmoitusasiat otetaan vastaan huoneessa kaksi, nainen sanoi edelleen hymyillen ja osoitti kädellään kohti huoneiden ovia.

- Kiitos, Aleksi sanoi ja nainen nyökkäsi.

Pian koputin varovasti vastaanottoluukulla istuneen naisen osoittamaa huoneen ovea.

- Sisään, kuului hetken kuluttua huoneesta vaimea murahdus. Tuttu ääni – mutta en minä ollut koskaan aikaisemmin tehnyt rikosilmoitusta. Vilkaisin epäluuloisena Aleksiin, joka ei kuitenkaan katsettani huomioinut, avasi sen sijaan vain huoneen oven ja linkkasi keppiensä kanssa siitä sisälle. Jostakin syystä kurkkuuni tuntui nousevan omituinen pala, tunsin kylmän hien kirpoavan otsalleni ja sydämeni pumppaavan tavallista lujempaa. Ei tämä ollut normaalia. Astuin nieleskellen Aleksin jäljessä huoneeseen, suljin oven perässäni ja juuri, kun olin asettumaisillani istumaan tuolille vastapäätä pitkän työpöydän takana istuvaa työntekijää, iski täydellinen paniikki. Se ääni. Nostin hitaasti katseeni poliisiin pöydän takana ja ymmärsin – miehellä oli harmaa kokoparta ja nenällään aivan liian pienet silmälasit.

Löytöretkellä, osa 2/3

2

Kun minä seuraavan kerran raotin takkini hihaa katsoakseni rannekellooni, oli heräämisestäni sen paholaismaisen autiotalon yläkerrassa kulunut kutakuinkin puolisen tuntia. Vain puoli tuntia – vain runsas puoli tuntia sitten minä olin lojunut tuon rakennuksen sisällä pienessä pölyisessä huoneessa nukkuen rauhallista unta, vaikka aivan vieressäni seinän toisella puolen oli istunut pienessä puutuolissa kahlittuna lapsen ruumis. Viattoman pienen lapsen, jonka suurimmaksi osin jo mädännyttä pikku kaulaa ympäröi paksu ruosteinen metallikettinki. Toisesta päästään huoneen katossa riippuvaan koukkuun ankkuroitu kettinki, jonka vapaana killuva pää oli lautojen raoista käyvien tuulenpuuskien sitä heilutellessa tuottanut karmivaa metallista kopinaa. Kops, kops, kops. Se soi päässäni edelleen kuin korvamato, kuin tinnitus, kuin hirvittävä painajainen, josta ei ole milloinkaan mahdollista herätä. Ja se talo, se tuntui nyt itse demonin pesältä, itse helvetiltä.  En uskaltanut enää edes vilkaistakaan siihen päin, minä halusin enää vain pois sen läheisyydestä, pois koko siitä omituisesta pikkukylästä, joka kätki suojiinsa tuon hirvittävän salaisuuden. Mutta kuinka ihmeessä se olisi mahdollista?

- Mitä meidän pitäis tehä? Aleksi kysyi varmaan jo kymmenennen kerran hyvin hermostuneella äänellä. En taaskaan vastannut hänen kysymykseensä, tuijotin vain eteeni lasittunein silmin. Kaikenlainen järkevä ajattelu tuntui minulle täysin mahdottomalta.

- Hei oikeesti, sano nyt säki jotain, Aleksi puhisi hetken päästä. – Ollaaks me tässä yö vai lähetääks me johonki?

Käänsin viimein katseeni hitaasti Aleksiin ja tuijotin tyynesti hänen pelontäyteisiin silmiinsä.

- En mä tiedä. En mä pysty ajattelemaan, sanoin totuudenmukaisesti. Aleksi huokaisi kuuluvasti ja naputteli sitten hermostuneena autonsa rattia sormillaan.

- No mietitääs nyt järjellä. Siis ensinnäki se siel sisällä on kuollu, se ei tee meille mitään, Aleksi selitti näennäisen rauhallisena – ei hän kyllä todellakaan sitä oikeasti ollut. – Mut se että… Se että kuka sen on sinne laittanu. Kuka sen on tehny, niin pitäskö meidän sitte pelätä sitä vai…

Katselin Aleksia vaiti. Hän selvästi mietti – itse en moiseen järkitoimintaan kyennyt.

- Siis, hän jatkoi edelleen rattia naputellen. – Poliisillehan täs pitäs soittaa. Mut eihän me voida ku sul ei oo sitä akkuu…

- Ja sä jätit puhelimes kotii, lopetin hänen lauseensa. – Siis jos sul ois se mukana ni me ei oltas nyt tässä!

- Niin ja jos sä oisit ladannu omas ennen ku lähettii! Aleksi huudahti.

- No en mä tienny että siinä niin surkee akku on, tiuskaisin.

- Joo joo, Aleksi tuhahti. – Mut ihan turhaa jossitella. Meidän pitäs nyt päästä jonneki soittamaan poliisille.

- Ai nyt keskellä yötä? kysyin närkästyneenä.

- No haluut sä sitte odottaa aamua tässä ton talon pihassa vai? Aleksi huudahti ja nyökkäsi rakennukseen päin.

- En, sanoin tiukasti. – Mä haluun tosta talosta mahollisimman kauas.

- Joo. Et oo ainut, Aleksi sanoi hiljaa. – Lähetään.

- Ai mihin? huudahdin kysymyksen.

- No iteki sanoit ettet haluu olla koko yötä tässä, Aleksi sanoi kaikkitietävänä. – Etitään joku talo ja kysytään sieltä apua.

- Me oltas voitu tehdä se jo monta tuntii sitte, tuhahdin.

- Niin oltas mutta muistatko kuka halus mieluummin jäädä tänne yöks? Aleksi kysyi ja katsoi minuun vihaisena.

- No mut se oli ihan eri asia! Sillon ei ollu muuta ongelmaa ku tää auto, ei ollu vielä mitään tietoo… Siitä… selitin.

- Joo joo, Aleksi ärähti ja teki jo lähtöä ulos autosta. – Mut mennään nyt.

Nousin penkistä hiljaa. Selkääni nostin reppuni, sen ei-niin-tärkeän omaisuuteni, sen, jonka syytä oikeastaan oli, että olimme löytäneet sen hirvittävän asetelman talon yläkerrasta. Aleksi lukitsi autonsa, veti pipoa syvemmälle päähänsä, napsautti sitten valon taskulamppuunsa ja loi vielä viimeisen katseen takanamme jylhänä kohoavaan kuoleman kehtoon, demonin pesään, hirvittävään lapsenmurhan näyttämöön, meidän viimeisimpään eksplorointikohteeseemme, vanhaan autiotaloon, joka lepäsi niin piilossa tiheiden syreenipensaiden takana, että kovin kaukaa ei sen olemassaoloa olisi voinut edes aavistaa.

- Tonne vasemmalle tais mennä joku tie, mennään vaikka sinne, Aleksi sanoi ja sohi taskulampullaan jonnekin. En sanonut mitään, seurasin vain häntä.

Lokakuun lopun ilma oli kuulas ja raikas, miltei jäätävä, hengitys höyrystyi ilmassa ja nenänpäätä alkoi hetken käveltyämme nipistellä. Jokohan oli pakkasta? Pellon yllä loisti vaaleankeltainen kalpea kuutamo, lähes täysi, sen alapuolella tuikki jokin kirkas tähti, ja suoraan yläpuolellamme avautui Linnunrata kirkkaampana kuin muistin milloinkaan ennen nähneeni. Tähdet eivät näkyneet kaupungissa koskaan niin hyvin. Niitä katsellessani tulin kuitenkin vahingossa jääneeksi hieman Aleksista jälkeen ja sen huomatessani hiipi sisälleni jälleen epämiellyttävä tunne, joka pakotti minut vilkaisemaan vielä kerran takanamme olevaan autiotaloon. Siellä se seisoi, mykkänä, pimeänä, pahaenteisenä. Tunsin puistatuksen kehossani, kiristin nopeasti kävelytahtiani ja sain onneksi Aleksin pian kiinni.

- Venaa nyt vähän, puuskahdin hänelle.

- No mitäs matelet siel, ei tää mikään mummojen iltapäiväkävely oo, Aleksi tuhahti.

- Sori, mä katoin vaan tähtiä, tokaisin.

- Tiedän, Aleksi sanoi katsettaan kääntämättä. – Mut etitään nyt joku talo. Kyl me niitä tähtiä vielä ehitään ihailla.

Siinä äänensävyssä, jolla Aleksi sanansa lausui, olin aistivinani jotakin, joka jollakin tapaa lämmitti mieltäni. Jotakin, joka sai pienen hymynkareen kohoamaan huulilleni jopa siitäkin huolimatta, että olin hermostunut, peloissani, kylmissäni ja auttamattomasti pulassa keskellä syrjäistä maaseutua. En vain ollut aivan varma, mitä se oli.

Pian olimme jättäneet autiotalolle johtavan kapean heinittyneen kärrypolun taaksemme, eikä rakennusta ympäröiviä tuuheita syreenipensaitakaan olisi voinut enää erottaa edes pensaiksi saati nähdä niiden suojissa seisovaa itse taloa, sillä se kaikki oli nyt kadonnut yön pimeän vaipan alle kuin ei sitä olisi koskaan ollut olemassakaan. Mutta siellä se kaikki yhä oli ja me olimme nähneet sen; me olimme kokeneet kauhun hetkiä niiden syreenipensaiden suojissa, me olimme nähneet sen hirvittävän asetelman sen talon yläkerran salaisessa huoneessa. Ja nyt meidän oli päästävä siitä kauaksi pois.

Kävelimme sitä vasemmalle johtavaa pientä soratietä jonkin matkaa, ehkä kilometrin, ehkä kaksi tai kolme, emmekä missään havainneet mitään asuttuihin rakennuksiin viittaavaakaan – ei portinpieliä postilaatikoineen, ei jälkiä autojen renkaista, ei valaistuja ikkunoita. Kalvakka kuutamo ja Aleksin taskulamppu valonlähteinämme me saimme nähdä ainoastaan pienten metsätilkkujen halkomia peltoja, joita tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin siinä öisessä maisemassa. Metsätilkku toisensa jälkeen, mutka mutkan perään, pensas pensaalta me etenimme tietä ja toivoimme jatkuvasti, että ehkä jo seuraavan pusikon tai metsäkaistaleen takana kajastaisi pelastava valopilkku. Mutta ei, kerta toisensa jälkeen me saimme ainoastaan pettyä. Nenän lisäksi alkoivat jo varpaanikin menettää hiljalleen tuntoaan ja hermojeni riekaleet, ne vähäiset joita minulla enää ylipäänsä oli jäljellä, alkoivat olla jo täydellisesti menetetyt. Ja kaiken lisäksi Aleksikin tuntui jo kärsivän samasta vaivasta.

- Siis vittu ei tääl oo yhtään mitään! hän puhisi ja nopeutti kiihtyneenä askeliaan niin, että olin vähällä jäädä jälleen kyydistä.

- Pitäskö sit kääntyy takas? ehdotin epätoivoisena, vaikka tiesinkin, että ajatus oli täysin kuolleena syntynyt.

- No käänny yksinäs, Aleksi tuhahti, mutta hiljensi kuitenkin kävelytahtiaan.

- No en tasan mee yksinään yhtään mihinkään, tokaisin.

- Must tuntuu et on aika sama mihin tässä enää menee ku ei tääl mitään oo kuitenkaan… Aleksi sanoi vaimeasti, pysähtyi ja laski taskulamppua pidelleen kätensä alas. Astelin lannistuneena hänen vierelleen, katselin hetkisen hänen kuutamon valaisemina kiiluviin silmiinsä ja äkkiä minun teki mieleni halata häntä, niin turhaa ja noloa kuin se olikin, ja vaikka niin väärin käsitettävissä hänen taholtaan. Mutta en minä ehtinyt aikeitani toteuttaa, sillä aivan yhtäkkisesti huomasin tien oikealla puolella kasvavan tiheän pensaikon lävitse jotakin. Kun minä sen siellä näin, olin ensiksi pienen hetken ajan vähällä epäillä näkemääni harhaksi, mutta sitä se ei ollut, ja tällä kertaa näkyni todellisuus ei ollut myöskään lainkaan kammottavaa, päinvastoin. Tuijotin epäuskoisena tumman pensaan suojiin, katsettani kääntämättä tökkäsin Aleksia kädelläni olkapäähän ja sopersin:

- Valoa.

Aleksi hätkähti, kääntyi ja suuntasi välittömästi katseensa tuijottamaani suuntaan ja näki ilmeisesti siellä saman kuin minäkin, sillä hetkessä suli aikaisempi epätoivoinen ilme hänen kasvoiltaan ja vaihtui sen sijaan iloisesti yllättyneeseen, toivontäyteiseen hymyyn. Ja ennen kuin ehdin itse mitenkään siihen reagoida, oli hän jo kietonut käsivartensa ympärilleni ja rutistanut minut lämpimään halaukseen, enkä minä halunnut muuta kuin vastata siihen.

Hetken halailtuamme – olin hyvin vähällä myös vuodattaa kyyneleen silkasta helpotuksesta – ryhdistäydyimme jälleen, Aleksi nosti taskulamppunsa ja osoitteli sillä kohti pensaiden suojissa loistavaa valoläikkää. Taskulampun valossa saattoi erottaa, että siellä, tuuhean pensaikon takana, ehkä kilometrin päässä senhetkisestä olinpaikastamme todellakin seisoi jonkinlainen rakennus. Ja sen rakennuksen ikkunassa kajasti valo – meidän pelastuksemme.

- No niin, Aleksi sanoi helpottuneena ja suuntasi jälleen taskulamppunsa tielle. – Nyt etitään tie mistä tonne pääsee ja sit mennää.

- Eks voitas mennä vaan tästä pellon läpi? ehdotin, sillä en malttanut odottaa pääsyä turvaan, pääsyä kotiin ja pois siitä karmivasta kyläpahasesta.

- Pellon läpi? Aleksi sanoi ja katsoi minuun epäluuloisena. – Se voi olla aika mutanen…

- No mut on ihan kauheen kylmä ja… anelin.

- Et sä oo kuule ainut kellä täs on kylmä, Aleksi tuhahti, mutta tutkaili kuitenkin tienviereistä peltoa taskulamppunsa kanssa.

- Oo kiltti… jatkoin. – Sitä paitsi se tie tonne taloon voi lähtee jostain ihan muualta…

Aleksi hymähti.

- No okei. Ehkä ton pellon reunaa voi mennä, hän totesi. – Tuu perässä.

Aleksi kävi taskulampullaan nopeasti lävitse tien ja pellon välisen ojan, hyppäsi sitten sen ylitse yhdellä pitkällä loikalla ja jäi pellon laidalle odottamaan minua. Astelin ojan reunalle ja jäin siihen hetkeksi seisomaan. Oja näytti pimeältä, syvältä ja mutaiselta – en pystynyt näkemään juuri mitään muuta kuin kuun kelmeän valon heijastuksen sen pohjalla.

- Onks siel vettä? kysyin epäluuloisena.

- Näyttäs tos vähä olevan, Aleksi vastasi. – Tuus nyt.

Otin pari varovaista askelta ojantöyrästä alas, valmistauduin hyppäämään ja hetkisen uskoin sen jo onnistuvan, mutta sitten liukastuin jalkojeni alla vellovaan märkään mutaan, luisuin hallitsemattomasti rinnettä alas ja lopulta mätkähdin suoraan vatsalleni ojan pohjalle. Kuraista savelta maistuvaa vettä roiskahti suuhuni ja kaikki vaatteeni vedenpitävää takkiani lukuun ottamatta tuntuivat kastuvan läpimäriksi, mutta vielä niitäkin hirvittävämpää vahinkoa kärsi kuitenkin ylpeyteni. Eikä asiaa suinkaan auttanut lainkaan se, että vielä ojanpohjalla maatessani kuulin yläpuoleltani huvittunutta naureskelua.

- Ellen, eihän sua sattunu? kuulin hihityksen seasta sanat.

- Nyt jumalauta hiljaa siel! karjaisin vastaukseni ja roiskuttelin ärtymyksen kiihkossani vettä ympärilleni vielä hiukan lisää. Miksi ihmeessä minun pitikin olla tällainen – tällainen, noh, helvetti vieköön, yksinkertaisesti säälittävä?

- No tuus nyt, Aleksi sanoi hetken päästä. – Vai tarviit sä apua?

- Kyllä mä iteki pääsen, tuhahdin ja kömmin vaivalloisesti ylös ojasta. – Mut sä voisit olla kuule ihan hiljaa, saatana.

- Jep jep, Aleksi tokaisi ja hänen äänestään kuulin, että hän yritti kovasti pidätellä itseään nauramasta. Suututti. Mutta eipä sentään pelottanut enää, ainakaan niin paljon kuin aikaisemmin. Ei minun pieneen säälittävään mieleeni kai mahtunut kovin monia tuntemuksia yhtä aikaa.

Lähdimme varovaisesti astelemaan mutaista pellonreunaa pitkin kohti kauempana kajastavaa valoa. Aleksi ojensi minulle taskustaan nenäliinan, jotta voisin sillä pyyhkiä suurimmat mudat kasvoiltani, ja vähäsanaisena minä otin sen vastaan. Kehtaisi vielä muistuttaa siitä, kuka halusi olla etsimättä tietä ja oikaista taloon pellon ylitse, niin nitistäisin hänet puolikuoliaaksi – mutta ei hän muistuttanut, sillä hän tunsi minut. Hän tunsi minut edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, ja sekös minua samanaikaisesti paitsi kismitti, myös jollakin omituisella tavalla lohdutti.

Hiljalleen suureni se edessämme kajastava valopilkku, jota määrätietoisesti lähestyimme, omaa tasaista tahtiaan liikkui se valtava kuutamo taivaankannella ja pikku hiljaa alkoi myös suuttumus mielessäni haihtua omaan olemattomuuteensa. Mieleni oli lähes täysin tyhjä – en jaksanut ajatella enää hirvittävää pelkoani autiotalossa, en kerrata mielessäni kuvaa siitä kammottavasta näystä talon salaisessa huoneessa enkä sitä ääntä, jonka kuolleen lapsen kaulan ympäri sidottu rautainen kettinki oli siellä saanut aikaan. En myöskään jaksanut enää ajatella menetettyä ylpeyttäni enkä sitä olematonta rohkeuttani, jonka illuusiota olin niin pitkään jaksanut ylläpitää. Mieleni oli kai turtana kaikesta kokemastani, kaikista niistä suurista tunteista, joita olin sen yhden ainokaisen päivän aikana joutunut käymään sisimmässäni lävitse. Hiljaisena astelin pellon viertä Aleksin perässä, seuraten katseellani hänen taskulamppunsa valokiilaa ja hänen jokaista tarkkaan harkittua jalansijaansa siinä mutaisessa maaperässä. Ja minä valitsin ne samat jalansijat itsekin – oli tärkeää, etten enää kaatuisi.

Emme olleet enää kovinkaan kaukana siitä kajastavasta valosta ikkunassa, siitä suuresta rakennuksesta, joka ilmeisesti oli vanha maatalo, kun Aleksi äkkiä horjahti edessäni jonnekin sivulle ja kaatui hirvittävän tuskansekaisen karjaisun säestämänä maahan. Mitä kummaa? Silmänräpäyksen murto-osan ajan olin vähällä nauraa hänelle vahingoniloisena, että nyt on minun vuoroni, siitäs sait, mutta ei – se karjaisu kertoi välittömästi, että nyt oli jotakin pahasti pielessä, että nyt oli tosi kyseessä, että tämä ei nyt suinkaan ollut mikään naurun asia. Liukkaaseen mutaan kompastellen sinkouduin Aleksin luokse nopeammin kuin olisin milloinkaan uskonut itselleni olevan edes mahdollista, nostin hänen käsistään pudonneen taskulamppunsa pellonlaidan heinikosta ja kumarruin hänen vierelleen.

- Aleksi mitä tapahtu? huudahdin ja yritin napsauttaa valoa hänen taskulamppuunsa siinä kuitenkaan onnistumatta – nyt olivat sitten rikki molemmat taskulamput ja me olimme pimeydessä keskellä peltoa.

- Siis, ai helvetti, ota se pois… kuulin Aleksin ähisevän, mutta ilman taskulampun tuomaa valoa en kyennyt näkemään lainkaan mistä oli kysymys – myös heinikko pellon laidalla oli liian pitkää ja varjostavaa, jotta maisemaa valaiseva kuutamokaan olisi asiassa auttanut.

- Siis mikä? kysyin hätäisesti ja yritin kumartua lähemmäs Aleksia nähdäkseni jotakin.

- Siis vittu… Aleksi ähkäisi. – En mä tiedä…

- No sano nyt jotain! huudahdin. – En mä voi auttaa ku en mä nää mitään!

- No luulet sä et mä nään, Aleksi ärjäisi ja näin hänen kumartuvan jalkansa puoleen tekemään jotakin. Hän näpräsi jonkin parissa käsillään hetken, kuulin hiljaista narinaa ja sitten voimakkaan metallin kirskahdukselta kuulostavan äänen, joka toi mieleeni sulkeutuvan hiirenloukun – ja samassa Aleksi lysähti kaksinkerroin maahan huutaen kuin kuolemaa tekevä eläin. Tunsin äärimmäisen pelon ja paniikin valtaavan mieleni, nieleskelin hermostuneena ja silmäni näyttivät varmaankin lautasilta – jos joku siis olisi ne siinä yön pimeydessä voinut ylipäänsä nähdä – kun minä viimein ymmärsin, mistä siinä hirvittävässä onnettomuudessa todellisuudessa täytyi olla kyse. Kyyneleet kirposivat täysin hallitsemattomina silmiini, vaikka minä kovasti yritinkin niitä nieleskellä ja kurkustani sain ulos vain vaivaista pihinää, kun yritin itkunsekaisella äänellä sopertaa Aleksille kysymykseni, jonka vastaus varmistaisi pahaa-aavistavat epäilyni todeksi:

- Siis onks se… Onks se karhunrauta?

- No vittu on, huokaisi Aleksi vastauksensa hyvin lannistuneella, tuskantäyteisellä äänellä. Sitten hän hetken aikaa huohotti, kuin keräten voimiaan, ja lausui sitten niin rauhallisesti kuin pystyi:

- Ellen, sun pitää nyt olla rohkee. Sä meet tonne taloon ja haet apua.

- Rohkee? toistin nopeasti. – Joo, totta kai. Aina.

- Mä tiedän ettet sä tykkää tästä mut sä tiedät iteki että mä oon meistä se joka yleensä liidaa näis jutuis. Mut mä en vittu pääse irti tästä. Tää on varmaan jossain luussa kiinni. Sun pitää nyt mennä, Aleksi selitti hitaasti. Kuulin hänen äänestään, että se oli hänelle vaikeaa - häneen varmasti sattui kovasti, mutta siitä huolimatta hän yritti. Hän tunsi minut, hän uskoi minuun. Ja minä kuuntelin hänen jokaisen sanansa ja tiesin hänen olevan oikeassa, niin hemmetin oikeassa. Mutristin suuni päättäväisenä, loin katseeni taloon, johon oli matkaa ehkä enää vain parisensataa metriä, katsoin sitten vielä Aleksiin ja kysyin:

- Mut mitä mä sanon siel?

- No vittu, ihan sama, Aleksi sähähti. – Et mä jäin tähän kiinni ja… Et se meijän auto ja… Se ruumis… Ei…

- Käskenks mä niitten soittaa poliisille? tenttasin, vaikka Aleksi ei selvästi tahtonut enää vastailla yhteenkään kysymyksistäni.

- No mieti ite, Aleksi tuhahti eikä sanonut enää muuta. Kädet kasvoillaan hän jäi makaamaan vaitonaisena sen kylmän ja kostean pellon laidalle, yksinään, keskelle pimeää lokakuista yötä, karhunraudat kipeästi jalassaan, sillä ei hän muutakaan voinut. Edessäni siintävä maatalo oli nyt se ratkaiseva kortti pakassa, se oli se viimeinen oljenkorsi, ja kaikki toivo pelastumisestamme oli nyt yksin minun varassani.

Kukkakauppias

Minusta tuntuu, että minä rakastan sinua. Ei, voiko tätä näin aloittaa? Rakastanko minä häntä? Ketä minä rakastan? Mitä rakkaus on? Haluanko minä rakastaa sellaista, joka ei voi rakastaa minua enää silloin kun olen jo ryppyinen? Kuka minua sitten rakastaa? Kuka viettää vanhuuteni kanssani?

Mutta kun minä näen hänestä unia lähes kaikkina öinä. Vain viskin sumentamina en. Siksi minä en nuku koskaan kunnolla, sillä viskipäissä nukkuessani näen vain hahmoja seinillä ja selvin päin minä näen vain hänet. Hänet ostamassa minulle niitä ihania kukkakimppuja, niitä punaisia tulppaaneja ja keltaisia gerberoita – niitä, joita hän todellisuudessa ostaa varmaan vaimolleen. Mutta kun ei hänellä ole sormusta! Eivät kaikki käytä, sanoi Sofia. En halua kuunnella Sofiaa. Haluan uskoa, että hänellä ei ole vaimoa. Ehkä hänellä on joskus ollut, mutta ehkä siitä on jo niin pitkään, ettei hän enää ajattele sitä. Mutta rakastanko minä häntä? Jos en, niin miksi kaikki ne sadat näkemäni unet?

Seuraavana päivänä hän tulee takaisin. Hän ei osta mitään tällä kertaa, mutta hän hymyilee. Hypistelen jo sormieni kärjillä punaisia tulppaaneja ja valkoisia vehkan kukkia ja puren huultani niin lujaan, että sattuu. Hän lähtee ja kello ovessa kilahtaa. Käännän katseeni ja menen kastelemaan pelargoniat.

Kaksi tulppaania ja yksi keltainen gerbera, mutta ei yhtäkään vehkaa. Pöydälläni pullo bourbonia ja Aalto-maljakko vierekkäin. Puoliksi kuivat ilmaiset kukat eivät lämmitä kuten toisen ostamat. Ei niissä ole samaa tunnetta, ei sitä lämpöä ja rakkautta. Sivelen sormillani maljakon sileää pintaa. Sen voisi joskus pestäkin – viimeistään sitten, kun hän ostaa kukkia minulle. Minulta, minulle. Kukkia. Ostaakohan hän tulppaaneja minullekin? Kierrän viskipullosta korkin auki ja kaadan lasiin tilkan. Mustalla ohuella tussilla kirjoitan kaksipuoleiseen pakettikorttiin lauseet: ”Minusta tuntuu, että minä rakastan sinua. Minusta tuntuu, että sinä et tunne samoin. Nämä tulppaanit kuolevat ilman vettä. Ota ne, vaikka et sydäntäni ottaisikaan.”

Seuraavana päivänä saavun töihin puolta tuntia aikaisemmin valitakseni oikeat kukat. Niiden on oltava ne kaikkein kauneimmat ja punaisimmat, sillä miedommin en voi rakkauttani häneen osoittaa. Saan kimpun valmiiksi juuri ennen avaamisaikaa. Sidon pakettikortin kimpun varteen ja lasken kukat sivummalle odottamaan. Avaan liikkeen ja menen kastelemaan vehkat.

Mutta hän ei saavu tänään. Illalla sulkeudun itseeni ja juon kolme lasia viskiä. Yöllä tanssivat harmaat hahmot seinällä ja katossa. En saa unta ja odotan vain. Minä rakastan häntä – rakastan, vaikka joudunkin kohtaamaan vanhuuteni yksinäni. Vaikka en saisi enää juoda bourbonia, voin minä vielä silloinkin katsella sentään tulppaaneja pöydälläni Aalto-maljakossa.

Hän ei palaa seuraavanakaan päivänä. Eikä sitä seuraavana. Tulppaanikimppu liikkeen sivupöydällä nuutuu ja kuivahtaa. Kolmantena päivänä ennen sulkemisaikaa astuu Sofia sisälle ja kertoo, että hän on kuollut. On kuollut sydänkohtaukseen kotonaan vaihtaessaan vettä gerberakimpulle – gerberakimpulle, jota piti edesmenneen vaimonsa kuvan vierellä. Eikä sinänsä ihme se kuolema, Sofia päivittelee, sillä olihan hän jo liki yhdeksänkymmenen. En vastaa mitään, mutta Sofia ostaa kolme vehkaa ja hymyilee.

Liikkeen suljettuani vien kuivuneen tulppaanikimpun takapihan biojätesankoon ja tunnen tiputtavani sinne sen mukana myös kuihtuneen sydämeni. Illalla juon taas bourbonia ja tiedän, että kohtaan vanhuuteni yksin.

---

Kirjoitin kymmenessä minuutissa jonain yönä. Ei sillä, että se olisi tekosyy millekään :)