Edes hetken elossa kertoo Vantaan Korsossa asuvasta
abivuottaan viettävästä Elsistä. Hänen isoveljensä Topias on alkanut käyttää
huumeita ja käy kotona enää harvoin, äiti on muuttanut Yhdysvaltoihin ja isä on
sairauslomalla. Elsi haluaisi kursia perheen kokoon, ja hän ottaa missiokseen
saada Topiaksen kotiin. Elsi tutustuu Kalleen, jonka luona Topias majailee, ja matkan
varrella Elsi alkaa myös itse käyttämään huumeita. Elsi on masentunut, ja
huumeet helpottavat hänen oloaan hetkellisesti. Tarina käsittää oikeastaan
suurimman osan Elsin abivuotta, jossa koulu ja kirjoitukset jäävät tosin
lopulta ymmärrettävästi pieneen sivuosaan.
Kirja on erittäin tervetullut tapaus
kotimaiseen nuortenkirjakenttään. Kirja sijoittuu nyky-Suomeen ja on genreltään
realismia, ja siinä käsitellään huumeita ja mielenterveysongelmia, jotka ovat
ajankohtaisia mutta myös osin vaikeita aiheita. Itselleni huumeet eivät ole
koskaan olleet erityinen mielenkiinnonkohde kirjallisuudessa eikä muutenkaan,
enkä oikeastaan tunne aihetta juurikaan, mutta ymmärrän, että nämä asiat ovat
todellisuutta monille ja vaikka eivät olisikaan, on hyväksi lukea tarinoita
myös oman kokemusmaailmansa ulkopuolelta.
Huumeidenkäyttöä kuvataan teoksessa realistisesti ja
peittelemättä, saarnaamatta. Teoksen vahvuus onkin sen aitoudessa ja
rehellisyydessä. Kerronta on hyvin pelkistettyä ja yksinkertaista, kertojaääni
on koko ajan Elsin, ja tapahtumat kuvataan preesensissä. Minkäänlaista
kukkahattutäteilyä ja moralisointia en havainnut edes rivien välissä. Asiat
vaan yksinkertaisesti kerrotaan niin kuin ne ovat. Myöskään ylimääräistä
selittelyä ja rautalangasta vääntämistä ei ole. Nämä ovat ehdottomia vahvuuksia
nuortenkirjallisuudessa, sillä usein varsinkin vanhempien kirjailijoiden (mitä
Söderholm ei tosin ole) kirjoittamista nuortenkirjoista tulee fiilis, että
kirjailija on oikeasti nuorten todellisuudesta jo aika kaukana ja kirjoittaa
sen kautta että ”tää tyyppi on nuori, mitä nuori tekis” eikä sen kautta että ”tää
tyyppi on tää kyseinen tyyppi, mitä tää kyseinen tyyppi tekis”. Tässä asiat, osin
hyvin raa’atkin, vain yksinkertaisesti kerrotaan, todetaan, ja lukijan
tehtäväksi jää tehdä niiden moraalisuudesta omat päätelmänsä. Sellaista otetta
kaipaisin nuortenkirjallisuuteen lisää.
Kirja on melko lyhyt ja nopealukuinen, mutta kuitenkin
tarina kattaa melko pitkän ajanjakson ja kaikenlaista ehtii tapahtua. Tämä
johtuu nimenomaan pelkistetystä kerronnasta, joka mahdollistaa pitkienkin
tapahtumakulkujen kuvaamisen ”nopeasti”. Tyyli sopii kyllä aiheeseen, mutta
itselleni tyyli aiheutti sen, että luin kirjan nopeasti (olen yleensä aika
hidas lukija) eli tapahtumat myös etenivät päässäni nopeasti. Ehkä välillä
liian nopeasti? Jos kieli olisi ollut maalailevampaa ja teos pidempi, olisin
ehkä päässyt tarinaan tunnetasolle paremmin sisälle. Tällaisenaan en nimittäin
tunnetasolla päässyt koskettumaan sinänsä hyvin dramaattisista asioista niin
paljon kuin mihin tarinassa olisi ollut potentiaalia. Taisin koskettua eniten
joistakin kohdista, jotka eivät varsinaisesti koskeneet päähenkilöitä (kuten
kohdasta, jossa vanha pariskunta on sairaalan odotushuoneessa ja kohdasta,
jossa pikkupoika kysyy Nirvanasta bussissa). Mutta nämä ovat toki hyvin
subjektiivisia juttuja.
Hahmojen välisistä suhteista sain eniten irti Elsin ja hänen
parhaan ystävänsä Sallan suhteesta. Heidän välisensä kommunikaatio ja ryyppyreissut
ym. olivat hyvin eläväisiä ja realistisesti kuvattuja. Toinen minua liikuttava
ihmissuhde oli Elsin ja hänen isänsä välinen suhde. Isää kävi sääliksi, ja tavallaan
olisin toivonut hänen hahmoaan käsiteltävän vielä enemmän. Sen sijaan Elsin ja
Kallen välinen suhde ei antanut minulle niin paljon, eikä Elsin ja Topiaksen.
Tämä johtunee ihan siitä, että Kallen kanssa tapahtui lähinnä huumeidenkäyttöä
ja sen lieveilmiöitä, ja koska ne ovat itselleni vieras asia, niihin samaistuminen
on vaikeampaa. Sen sijaan esim. itselläni on toki kokemusta parhaasta ystävästä
kuten Sallasta ja isästä jne, joten nämä hahmot koskettivat senkin takia
lähempää. Teoksen pääjuoni eli yritys pelastaa Topias ei loppupeleissä
avautunut tunnetasolla itselleni kovin paljon, ja sen vuoksi myöskään
loppuratkaisu ei liikuttanut niin paljon kuin se parhaimmillaan olisi voinut.
Tämän arvelen johtuvan siitä, että Topias ei oikeastaan fyysisesti esiinny
tarinassa kovin paljon, vaan lähinnä Elsin muistoissa ja haavekuvissa.
Tietenkin Elsi ikävöi häntä, koska hän on elänyt Topiaksen kanssa koko
elämänsä, mutta lukija kuitenkaan ei ole. Topiaksen ympärillä tapahtuvat asiat
olisivat koskettaneet tunnetasolla enemmän, jos teoksen alkupuolella olisi ollut
jonkinlainen ”ennen”-osio, jossa Topias olisi vielä kotona ja lukija olisi
päässyt kiintymään häneen hahmona. Asetelma, jossa lukijalle jo tuttu hahmo
katoaa huumeiden maailmaan, liikuttaa enemmän kuin sellainen, jossa tämä hahmo
on alusta asti poissa. Mutta toisaalta, tämä oli kuitenkin Elsin
tarina eikä Topiaksen tarina, että eiköhän homma ole ok näinkin.
Edes hetken elossa on aito ja rehellinen teos
nuortenkirjakentällä, tarina jossa ei ole turhia kliseitä eikä moraalisaarnaa.
Suosittelisin tätä sekä nuorille että vähän vanhemmillekin, ja myös nuorten
vanhemmille. Erityisplussa vielä aidosta ja elävästä dialogista ja siitä, etten
ainakaan minä huomannut tässä teoksessa lainkaan kielioppi- tai
kirjoitusvirheitä. Loistavaa työtä!
Arvio 4/5 tähteä.
Täysin ylimääräisiä lisähuomioita kirjoittamista harrastavan
ihmisen näkökulmasta: tarinassa kiroillaan paljon. Itselleni on sanottu, että
omassa nuortenromaanikäsiksessäni kiroillaan liikaa. Tämän luettuani voisi
sanoa ”pitäkää tunkkinne”, nuorten ja miksei vanhempienkin kielenkäyttöön
kuuluu kiroilu ja sen sensurointi olisi typerää (tosin genre ja tekstin yleinen
tyyli jne. vaikuttaa). Toinen positiivinen huomio: olen kirjoittanut omaa
kässäriäni myöskin preesensissä ja erittäin tiukasti minä-muodossa eli ilman
turhia selittelyjä, kertoen vain sen mitä hahmo näkee, kokee jne. Olen pohtinut
tuleeko tekstistä liian vaikeaa, mutta tässä teoksessa oli ainakin onnistuttu.
Kolmas huomio: tässä on tosi paljon lukuja, kuten omassakin käsiksessäni. Tuntuu
että joku 20-30 lukua on se perus, mutta tässä oli yli 60. Eli sekään ei ole
liikaa (tosin tässä luvut olivat paikoin erittäin lyhyitä, mietin välillä
sitäkin, oliko niitä välttämättä tarpeellista edes numeroida?).
