Figarolle

”Muistan edelleen elävästi sen päivän, kun tapasin sinut ensi kertaa. Olit niin pieni ja suloinen, vielä vähän arka, mutta häntä iloisesti pystyssä. Laskin viikkoja, päiviä, jopa tunteja odottaessani sitä päivää, kun saisimme lopullisesti hakea sinut kotiin. Aika mateli niin hitaasti, niin äärimmäisen hitaasti, että välistä tuntui kuin viisarit kellossa eivät olisi liikkuneet laisinkaan.

Mutta sen jälkeen kun me viimein sinut saimme, aika alkoikin äkkiä juosta. Lujempaa kuin yksikään pikajuoksija se otti pitkiä harppauksia ja rynni säälimättä eteenpäin. Mutta kaikki nuo vuodet, nuo päivät, tunnit ja minuutit, olivat täynnä elämää, onnea, ystävyyttä ja pehmeiden tassujesi lämpöä. Noihin vuosiin mahtui myös monta riekaleiksi revittyä verhoa, kirjahyllystä tiputettua posliiniesinettä, olohuoneen karvamatolle oksennettua karvapalloa ja terävien saalistajan kynsiesi käsivarsiini raapimaa naarmua. Sinä et ollut aina se kaikkein helpoin tapaus; jo ensimmäisenä päivänä meillä ollessasi kaadoit eteisen ison traakkipuun ja nyrpistit nenääsi tarjoamallemme kanapateelle. Äitihän ne traakkipuun mullat siitä tietenkin siivosi, kuten myös kantoi sinulle selkä vääränä eläinkaupasta niitä kanapateita ja muita herkkuja – jos vaikka joku niistä sattuisi prinsessalle kelpaamaan. Minun osani oli silloin vain nauttia seurastasi, juosta perässäsi ympäri taloa, heilutella sinulle höyhenhuiskaa ja silittää pehmeää turkkiasi, kun sinä illan tullen päivän leikeistä uupuneena nukahdit syliini olohuoneen sohvalle. En minä ymmärtänyt vielä mitään siitä vastuusta, jonka sinä mukanasi toit, en madotuksista, rokotuksista tai sterilisaatioleikkauksesta – ne kaikki olivat vanhempieni huolia, sillä olinhan minä silloin vasta kymmenen vanha.

Mutta tänään minä olen jo kahdenkymmenenviiden. Minä olen jo aikuinen, vaikka se ei siltä totisesti aina tunnukaan. Kun minä tänään ajattelen sinua, sinun lämpöistä harmaakarvaista turkkiasi, jota opin oikeaoppisesti harjaamaan vasta kolmetoistavuotiaana, sinun suuria kellanruskeita silmiäsi, joilla katselit minua niin viattomasti silloinkin kun olit juuri kaatanut pyykkitelineen ja raahannut vastapestyä lempipaitaani suussasi pitkin vessan lattiaa, ja sinun pehmoisia teräväkyntisiä tassujasi, joilla päätit raapaista minua kasvoille juuri koulukuvausaamuna, minä en voi muuta kuin kiittää sinua kaikesta siitä, mitä sinä olet minulle näiden vuosien kuluessa antanut.

Me kasvoimme yhdessä, sinä ja minä. Sinä näit muuttumiseni kiltistä neljäsluokkalaisesta pikkutytöstä rasittavaksi murrosikäiseksi rääväsuuksi, ja minä puolestani sain todistaa sinun kasvuasi pienestä söpöstä karvapallerosta kuusikiloiseksi ylvääksi leijonaksi. Sinä kasvoit niin paljon nopeammin kuin minä, mutta siitä huolimatta sinä olit aina paras ystäväni, sinä et milloinkaan jättänyt minua. Vain sinulle minä saatoin pahimmissa teini-iän myrskyissäni kertoa suurimmat salaisuuteni, ja aina sinä kuuntelit minua, etkä koskaan pettänyt. Kenenkään muun kuin sinun kanssasi en olisi halunnut itkeä itseäni uneen kun ensimmäinen poikaystäväni oli jättänyt minut, kenenkään muun kanssa en olisi nauttinut syksyisistä metsäretkistä niin paljon, enkä olisi samalla kärsivällisyydellä jaksanut harjata tuntikausia kenenkään muun takkuista karvaa kuin sinun.

Sinä annoit minulle paljon anteeksi. Kun olin yötä poissa kotoa etkä päässytkään nukkumaan tutusti jalkojeni päälle, sinä hyväksyit sen ja kun aamulla palasin kotiin, olit ovella vastassa. Kun minä join ensimmäisen humalani ja äitini joutui heräämään keskellä yötä hakeakseen minut kotiin, kun en itse pystynyt kävelemään, sinä hyväksyit sen ja makasit jalkojeni päällä, vaikka minä olin krapulassa ja haisin pahalta. Ja kun minä viimein pakkasin tavarani ja muutin pois, kun minä viimein olin kasvanut aikuiseksi ja lähdin ottamatta sinua mukaani, sinä hyväksyit senkin – jokaisena kertana kun minä palasin käymään vanhassa kodissani, sinä olit häntä pystyssä minua ovella vastassa ja makasit illalla sylissäni olohuoneen sohvalla aivan kuin aina ennenkin. Ainoastaan öistä nukkumapaikkaasi olit muuttanut – sinä olit siirtynyt nukkumaan yösi äitini jalkojen päällä, mutta minä annoin sen sinulle anteeksi.

Minä annan sinulle anteeksi aivan kaiken – hajottamasi koriste-esineet, sen lempipaitani jota en saanut enää puhtaaksi sinun raahattuasi sitä pitkin vessan lattiaa, aiheuttamasi naarmut kasvoissani koulukuvauspäivänä ja jopa sen ensimmäisen poikaystäväni kirjoittaman rakkauskirjeen, jonka sinä silppusit tunnistamattomaksi kasaksi paperia. Kaiken minä annan anteeksi, sinulle, parhaalle ystävälleni, joka olit ansiokkaasti kaikki nämä vuodet. Kaikki nämä viisitoista vuotta, vuodet, jotka kasvattivat minusta aikuisen ja muuttivat sinusta lopulta vanhan ja sairaan mummokissan.

Kun minä kaksi viikkoa sitten kuulin sairaudestasi, en olisi halunnut uskoa korviani. Sinä olit ollut niin terve kaikki nämä vuodet. En olisi mitenkään halunnut uskoa, että sinun ehkä olisi lähdettävä. Mutta sydämessäni minä tiesin, että se olisi sinulle paras ja armeliain ratkaisu. Tiesin, että ei olisi oikein pitkittää kärsimyksiäsi enää yhtään pidempään.

Ja kolme päivää sitten minä saavuin, minä palasin jälleen vanhaan kotiini maailmalta. Maailmalta, jonne olin jo oman pesäni ehtinyt rakentaa. Suurelta maailmalta, jota sinä et milloinkaan päässyt näkemään niin paljon kuin minä – ja minäkään en ole sentään vielä nähnyt paljon. Niin minä palasin vanhaan kotiini, en viimeistä kertaa, mutta sinun silmissäsi se oli viimeinen. Tällä kertaa minä palasin vain ja pelkästään sinun vuoksesi, ja sinä juoksit minua naukuen ovelle vastaan ja minä nostin sinut syliini. Et painanut enää kuutta kiloa; minä saatoin tuntea luusi turkkisi lävitse. Sinä näytit kuitenkin vielä elämäniloiselta, silmissäsi oli se sama viaton katse kuin silloin ennen. Kuin silloin pentuna, kun olit juuri kaatanut traakkipuun tai rikkonut koriste-esineen. Mutta minä näin traakkipuun olevan tukevasti pystyssä – sen saman kuin silloin ennen, ja ne posliiniset koriste-esineet, ne harvat, jotka sinun kaikkivoivilta tassuiltasi enää olivat jäljellä, minä olin jo aikoja sitten vienyt varastoon. En minä enää aikuisena halunnut pitää niitä esillä. Mutta sinun kuvaasi minä halusin. Kullanvärisissä kehyksissä, parhaalla paikalla kirjahyllyssäni, siellä se seisoi. Ja siellä se seisoo tälläkin hetkellä, ja tulee seisomaan aina hamaan loppuun asti. Sillä minä en milloinkaan unohda sinua, parasta ystävääni, salaisuuksieni pitäjää, kumppaniani, öistä jalkojeni lämmittäjää, rakasta perheenjäsentäni. Joka kerta sinua ajatellessani minä olen edelleen se kymmenvuotias pikkutyttö, joka on juuri saanut pienen söpön kissanpennun. Sinua ajatellessani minun sydämeni täyttää lämmin tunne, ja voin miltei tuntea sormenpäissäni sinun silkinpehmeiden tassujesi hipaisun ja kuulla korvissani iloisen naukaisusi sinun juostessasi minua ovelle vastaan.

Mutta oikeassa elämässä, todellisessa maailmassa, siinä jossa me elämämme elämme, minä en voi enää milloinkaan ääntäsi kuulla tai tassujasi tuntea. Sillä sinä päivänä, kun minä viimeksi palasin vanhaan kotiini, kolme päivää sitten, me veimme äitini kanssa sinut eläinlääkärille viimeistä kertaa. Sinä jätit tutun kotitalosi, kiipeilypuusi, minttuhiiresi, herkulliset kanapateesi ja eteisessä seisovan traakkipuun ikuisesti taaksesi. Sinä et vain lähtiessämme tiennyt sitä.

Mutta meidän yhteiset metsäretkemme, niitä sinä et joutunut jättämään. Me molemmat rakastimme tätä metsää, rakastimme tätä kuin itseämme ja toisiamme, me molemmat nautimme sydämestämme yhteisistä retkistämme tähän metsään. Ja tähän metsään sinun maallinen taipaleesi tänään päättyy. Sinä saat levätä tässä metsässä ikuisesti, nukkua rauhallista unta vailla kipuja tai tuskia, tämän metsän pehmeiden sammalmättäiden suojissa. Sinä saat sulautua osaksi tätä metsää, tätä meidän yhteistä salaisuuksiemme katvetta, täällä sinä saat levätä. Minä kiitän sinua kaikesta, minä annan sinulle anteeksi aivan kaiken. Minä rakastan sinua.”

Vapisevalla kaunokirjoituksella kellanvaalealle kirjepaperille kirjoittamansa tekstin luettuaan tyttö taittoi paperin kahtia, avasi varovasti kantamansa pienen rasian ja heitti juhlallisesti sen sisällön alas metsäiseltä kalliolta. Ympärillä käyvä tuulenvire tarttui tuhkaan ja antoi sen leijailla hetken rauhallisesti ilmassa ennen kuin se pikku hiljaa laskeutui metsänpohjan vihreään sammalikkoon. Tyttö seisoi kalliolla hetken, sulki sitten rasian ja lähti hitaasti astelemaan metsäpolkua poispäin kyyneleet poskillaan. Hän ei edes yrittänyt niitä kuivata, eikä hän yrittänyt askeltensa tahtia kiristää, vaikka pimeys olikin jo metsään laskeutumassa. Sen sijaan tyttö suuntasi katseensa kauas taivaalle, korkeina humisevien kuusten ja mäntyjen yläpuolelle, ja näki taivaan tummansinisen sametin keskelle syttyneen tähtiä. Tyttö halusi uskoa, että niiden joukkoon oli tänään syttynyt myös yksi uusi, niitä kaikkia muita kauniimpi ja kirkkaammin tuikkiva.

Ja kyyneleiden sumentamista silmistään välittämättä, välittämättä myöskään pimeästä metsäpolusta tai kengät kastelevasta märästä sammaleesta, tyttö antoi haikean hymyn levitä kasvoilleen. Häntä odotti kotona yksi pieni ja söpö karvakerä, villi ja innokas traakkipuun ja koriste-esineiden tuhoaja. Tyttö ei voisi milloinkaan rakastaa Romeota samalla tavoin kuin Figaroa, mutta aivan yhtä paljon kuitenkin. Tytön sydämessä olisi kummallekin oma lokeronsa, ikuisesti. Ja ne lokerot olivat kumpainenkin täynnä iloisia naukaisuja ja pienten silkkitassujen hipaisuja.