Maa oli musta
ja kylmä. Lehdet olivat pudonneet puista jo pitkän aikaa sitten. Koivujen ja
pihlajien oksat seisoivat paljaina ja tummina. Ilma oli tyynein aikoihin;
yksikään oksa ei liikahtanut eikä yksikään laine väreillyt joen pinnalla. Joen,
jonka suojaisassa mutkassa uiskenteli yksinään musta joutsen.
Kaiken yllä
oli jotakin painostavaa. Kuin lähestyvän ukkosen kumu kesällä, tai pian tulossa
olevan kevään kaiku. Oli kuin korkeat kukkulat pohjoisessa olisivat olleet
kaatumassa kaiken ylle. Tai kuin joen hiljainen virtaus olisi pian muuttumassa
ankaraksi tulvaksi. Musta joutsen aisti ilmassa jotakin, mutta se ei tiennyt,
mistä oli kyse. Se oli uinut suojaisassa joenmutkassaan jo pitkään. Se oli
nähnyt kevään saapuvan, ensimmäisten leskenlehtien aukeavan ja kuullut peippojen
kuoron kesän vihreillä lehvillä. Se oli kuullut keskikesän ukkosten jylinän,
elänyt läpi kaiken sen, mitä syrjäisessä maassa voi kokea. Se oli tuntenut myös
alkusyksyn ensimmäisen tuulenpyörteen, nähnyt kurkiaurojen muuttavan kauas pois
lentääkseen takaisin pohjoiseen taas keväällä. Se oli nähnyt myös koivujen ja
pihlajien lehtien putoavan ja syksyn muuttuvan aavemaiseksi pysähtyneisyydeksi.
Tänä päivänä oli kuin itse kuolema olisi syrjäisen maan ylitse kulkenut.
Kaikki
valkeat joutsenet olivat jo lentäneet pois. Jotkut niistä olivat vierailleet
myös hiljaisella joella tässä syrjäisessä maassa, ja koettaneet saada mustan
joutsenen mukaansa. Mutta musta joutsen ei tahtonut lähteä. Se ei tiennyt
miksi; jokin salaperäinen sai sen pysymään syrjäisessä maassa pohjoisten
vuorten suojassa. Musta joutsen oli hyvin surullinen. Se viihtyi yksin omassa
joenmutkassaan eikä osannut kuvitella itseään minnekään muualle, mutta sekään
ei saanut sitä iloisemmaksi. Kaikki tämä loppusyksyn pysähtyneisyys teki siitä
hyvin alakuloisen, mutta samalla se piti kaikesta siitä. Tummasta hiljaisesta
joesta, korkeista vuorista pohjoisessa, aavemaisen paljaista pihlajan oksista,
jotka eivät edes liikahtaneet. Tuuli oli tänään jossakin muualla, kenties
pohjoisen korkeiden vuorten toisella puolella. Siellä, minne kaikki valkeat
joutsenet olivat lentäneet.
Musta
joutsen halusi elää pimeydessä, mutta siltikin sillä oli sisimmässään
tiedostamaton, käsittämätön kaipuu. Se kaipasi joskus valkeita lajitovereitaan.
Sillä oli kerran ollut valkea lajitoveri seuranaan hiljaisella joella, mutta
kaikki se pysähtyneisyys ja kuolema oli ajanut valkean joutsenen pois sen
luota. Valkea joutsen ei ollut kestänyt syrjäisen maan aavemaisuutta.
Musta
joutsen oli pitänyt valkeasta joutsenesta paljon. Ei se tiennyt, oliko se
rakastanut sitä, mutta jotakin erityistä se oli tuntenut. Mutta musta joutsen
oli ollut hyvin yksinäinen myös valkean kumppaninsa seurassa. Valkea oli ollut
liian erilainen. Ei se ollut ymmärtänyt kaikkea sitä kauneutta, mikä pimeydessä
asusti. Ei viimeisten kurkiaurojen lähdön alakuloa, loppusyksyn aavemaisia
pihlajan oksia eikä sitä, miten revontulet talvisin loimottivat korkeiden
vuorten takaa. Valkea joutsen oli kaivannut vain vuorten toiselle puolen,
sinisen taivaan ja vehreiden lehvien maahan, pois pimeästä. Ja musta joutsen
antoi sen mennä, sillä mikä kukaan on muita pitelemään.
Musta
joutsen oli hyvin yksinäinen. Yksin se oli ollut valkean lajitoverinsa
kanssakin, mutta yksin se oli myös valkean lähdettyä vuorten toiselle puolen. Se
ei tiennyt, oliko se yksinäisempi nyt vai ennen valkean lähtöä.
Musta
joutsen ui hiljaisen jokensa mutkasta alaspäin, koskelle. Koski sentään vielä
eli. Tummat kivet kosken kuohujen alla kertoivat omaa tarinaansa. Kauan sitten
edesmenneistä hahmoista, jotka olivat hiljaisen joen kautta tähän maahan
saapuneet, ja niin ne olivat myös lähteneet. Yksikään kuolevainen täällä ei
lähtenyt syrjäisestä maasta muutoin kuin joen kautta. Joki oli loputon
mutkineen ja koskineen, liekö kukaan tiennyt miten pitkä se oli. Alkulähteensä
se sai jostakin kaukaa synkkien kuusimetsien kätköistä, sieltä missä vain harva
kuolevainen oli käynyt. Hiljaisen joen loppupiste taas oli meressä, siellä
suuressa tuntemattomassa, korkeiden vuorten tuolla puolen, vehreiden lehvien
maassa. Kaiken kuolevaisen oli sinne määrä kerran päätyä. Myös kaikkien
joutsenten, niin valkeiden kuin mustien.
Toista
kaltaistaan musta joutsen ei ollut ikinä tavannut. Kaikki muut olivat olleet
valkeita. Tarina kertoi, että jossakin kaukana, kauempana kuin vehreiden
lehvien maa, eli toinen musta joutsen. Musta oli joskus ajatellut sitä, mutta
se tuntui siitä niin kaukaiselta ettei sen varaan voinut elämäänsä laskea. Sitä
paitsi musta ikävöi yhä edelleen valkeaa kumppaniaan. Yksin. Yksin musta
joutsen lipui takaisin suojaisaan mutkaansa kosken kuohuihin tuijottaen. Se
painoi päänsä siipensä suojiin ja sulki silmänsä. Revontulet korkeiden vuorten
takana loimottivat ja pihlajien aavemaiset oksat kaartuivat suojaamaan sitä
yöltä. Yöltä, joka oli jälleen kerran kuten kaikki edellisetkin, tumma, karu ja
kylmä. Musta joutsen vaipui uneen, eikä kuullut kuinka pieni tuulenvire oli
alkanut.
Lopulta
musta joutsen heräsi. Ilmassa oli jotakin erilaista kuin illalla. Revontulet
olivat sammuneet, koivujen ja pihlajien oksat olivat yhä paikallaan, mutta
jotakin oli muuttunut. Hiljaisen joen koski pauhasi niin kovasti, ettei musta
joutsen enää nähnyt tummia kiviä joen pohjassa. Myös sudet olivat alkaneet
ulvoa korkeiden vuorten suojissa. Oli pimeää. Musta joutsen katseli ympärilleen
ja ihmetteli. Se alkoi täristä pelosta ja kylmästä. Ilmassa todella oli jotakin
erilaista. Nyt jos koskaan se kaipasi valkeaa joutsenta, oli se sen kanssa
miten yksinäinen tahansa. Ikinä musta joutsen ei ollut tuntenut itseään
yksinäisemmäksi kuin nyt. Ilma oli suorastaan pahaenteinen.
Lopulta se
tuli. Joen yläjuoksulta lipui suojaisaan joen mutkaan tumma hahmo. Ilma sen ympärillä
oli jotenkin erilaista. Raikkaampaa kuin musta joutsen oli missään koskaan
kokenut. Musta joutsen tärisi, se ei pystynyt liikkumaan enää. Pohjoisen
suunnalta korkeiden vuorten takaa kävi äkkiä tuulenpuuska. Koivujen ja
pihlajien alastomat oksat eivät olleet enää paikallaan. Tummat, paljaat puut
nitisivät ja kirskuivat puhurissa. Mustaa joutsenta palelsi. Tumma hahmo läheni
sitä koko ajan hiljaista jokea pitkin. Se ei halunnut katsoa, mutta jokin
pakotti sen nostamaan katseensa tulijaan. Tumma hahmo ei puhunut mitään, ei
kutsunut, mutta siitä huolimatta musta joutsen tiesi, että tuo hahmo oli tullut
hakemaan sitä pois. Hakemaan minne, sitä musta joutsen ei voinut tietää.
Yhtäkkiä musta joutsen ei pelännyt enää. Pohjoinen puhurikin oli laantunut, mutta
taivas oli pilvessä ja ilmassa leijaili hiljalleen lunta. Loppusyksyn
pysähtyneisyys oli viimein vaihtunut talveen. Tänään ensilumen kevyt huntu
peitteli syrjäisen maan helmaansa, ja kaikkialla oli rauhallista. Alastomana
seisoneet puutkin saivat valkean peitteen. Ilma oli niin sakeanaan lumesta,
että pohjoisen korkeat vuoret haihtuivat näkyvistä. Samoin unohtuivat mustan
joutsenen mielestä myös sen valkeat lajitoverit ja korkeiden vuorten takainen
vehreiden lehvien maa, sillä sinne musta joutsen ei koskaan tulisi menemään. Se
tiesi sen nyt, tämän ihmeellisen talven ensimmäisenä päivänä. Sillä tuo
tarinoiden salaperäinen hahmo, lajitoveri, toinen musta joutsen, oli saapunut
sitä hakemaan. Eikä se halunnut enää muuta kuin lähteä mukaan. Hiljalleen sudet
korkeiden vuorten suojissa hiljenivät, kosken pauhina väheni, ja talven
mukanaan tuoma hiljaisuus valtasi syrjäisen maan. Oli vain kaiken alleen
peittävä puhdas valkoisuus, ja kaksi mustaa joutsenta hiljaisella joella. Joen
hyiseen veteen hukkuneina, mutta onnellisina. Rauha oli viimein saapunut.
Tämä on hieman vanhempi tarina, kirjoitettu syksyllä 2008. Sitä talvea odotellessa.
Mie muuten luin tän joskus siellä toisella sivustolla (ei nyt tuu mieleen sen nimeä). Oli kaihoisa ja surullisen kaunis.
VastaaPoista