Runoja kuolemasta (vanhoja)

Haudatun laulu

Minä en ole lintunen, en taivahalla
lennä, vaan paikkani on nurmen alla
Paasi kivinen päälläni paljon ei paina,
kosk maast' oon ma tullut, nyt maat' oon ma aina
Mutta kerran, se muistakaa, rakastin teitä
kerran vuodatin minäkin kyyneleitä
mutta itkuni kuivui ammoin jo pois
unohtui, vaikka luulin: niin käydä ei vois
Nyt kun katselen maailmaa paasini alta
 ja pääskyin kirkuna soi taivahalta
Tiedän: siell' ilakoivat huoletta vaikka
kerran koittavi niill' lennon viimeisen paikka
Siis ymmärtäkää te maan karun tän kansa
se jokaisen maas täällä on osanansa
kerran syntyä, elää ja kuolla vain kerran
siis eläkäätte, oi, edes hetken sen verran!


Elämän hauraus

Tuo ihmiselon henkäys
niin hauras, heikko on
Hetken jaksaa voimissaan
vaan kohta poissa on
Kuin kevään kielon kukka,
kaunis hetken, mutta hento
Kuin ensilumen huntu talvinen,
kuin muuttolinnun lento
Kuin säde elokuisen auringon,
hetken vain se loistaa,
mutta sade syyskuun
sen mukanansa poistaa
Vielä eilen virta elämän
vei puroissa ja joissa,
vaan tänään mereen käynyt on
ja ikuisesti poissa

Elina Pitkäkangas: Kuura (Myllylahti 2016)

En ole julkaissut tässä blogissa ollenkaan kirja-arvioita aikaisemmin, mutta teenpäs nyt poikkeuksen. Taustatietoina sanottakoon, että lapsena ja teini-ikäisenä luin mielelläni kauhutarinoita, sellaisia perinteisiä siis. Sitten kun paranormaalista romantiikasta tuli hitti, olin jo yli-ikäinen. Twilight on ehkä korneimpia leffoja mitä olen koskaan nähnyt, niitä kirjoja en ole sen sijaan lukenut. Kirjoja luen muutenkin hävettävän vähän ottaen huomioon, että yritän parhaillaan kirjoittaa sellaista. Oikeastaan en taida olla varsinaista kohderyhmää tälle kirjalle. Mutta koska yritän tehdä nuortenkirjaa ja koska olen seurannut Elinan blogia jo ennen Kuuran ilmestymistä, tämä kirja kiinnosti minua todella. Oikeastaan pitkästä aikaa kirja, jonka ilmestymistä oikein odotin. Ja nyt pääsenkin sitten odottelemaan Kuuran jatko-osaa, Kuura kun on nuorille aikuisille suunnatun ihmissusiteemaisen trilogian ensimmäinen osa.

Tarina kertoo kahdesta lukiolaisesta, Inkasta ja Aaronista, ja heidän elämästään Turun kupeessa sijaitsevassa Kuurankeron pikkukaupungissa. Kaupunki on suojattu muurein, koska tässä maailmassa hukkavirus, lykantropia, on todellisuutta, ja ihmisiä yritetään suojella siltä. Hukkia ei kuitenkaan ole enää vuosiin elänyt alueella, Suomessa vain jossain Venäjän rajalla ja sitä rataa. Tai niin ihmisille ainakin uskotellaan. Todellisuus kaupungin muurien takana saattaakin olla toinen, ja kenties myös muurien sisäpuolella, kuka tietää – hukat kun ovat ihmissusia vain täydenkuun öinä ja muulloin tavallisia ihmisiä.

Kirjan alussa päähenkilöiden normaali elämä muuttuu, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavan onnettomuuden vuoksi sairaalaan Turkuun. Tämä tapahtuu täydenkuun yönä, mistä johtuen Inkaa ei päästetä katsomaan veljeään, koska Turkuun mennäkseen hänen täytyisi päästä muurien ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan Inkaa pysäytä, ja hän päättää toimia omin päin. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka lopulta johtaa hyvinkin katastrofaalisiin seurauksiin.

Tulee ilmi, että Kuurankerossa on kuin onkin hukkia. Kumpikin päähenkilöistämme myöskin rakastuu sellaiseen, ja nämä rakkaustarinat ja yritykset pitää hukat salassa (hukkia metsästetään ja mikäli ne paljastuvat, niille ei todellakaan seuraa siitä mitään hyvää) ovat suuressa osassa tarinaa. Pääjuoni, punainen lanka kaiken takana on kuitenkin se, että Inka on valmis tekemään mitä tahansa (siis todellakin sanan varsinaisessa merkityksessä) pelastaakseen koomassa viruvan veljensä. Se, miten hän tämän aikoo tehdä, on melkoisen vaarallista ja kyseenalaista toimintaa. Veljensä lisäksi toinen henkilö, josta Inka välittää silmittömästi, on Aaron. He eivät seurustele, mutta jotain kummia kipinöitä ja suorastaan sairaalloiselta vaikuttavaa omistushalua (ainakin Inkan puolelta) heidän välillään kuitenkin on. Inkan ja Aaronin lisäksi tärkeitä henkilöitä tarinassa ovat hukat ja heidän erikoislaatuinen perheensä.

Pidin tarinan juonesta ja siitä, miten tapahtumat ja eri ihmiskohtalot nivoutuivat siinä yhteen. Tarina oli tasapainoinen, kuljetti mukanaan ja jaksoi kiinnostaa koko ajan. Osa tapahtumista oli kylläkin melko ennalta-arvattavia, mutta eivät liian monet eivätkä haitaksi saakka. Jännitystä löytyi aivan riittämiin. Tarinan maailmassa normaali nykypäivän arki ja paranormaalit jutut oli myös yhdistetty uskottavalla tavalla, eivätkä ne häirinneet toisiaan, päinvastoin. Joitain asioita hukkiin liittyen jäi toki auki, mutta ne varmaan tarkentuvat kirjasarjan seuraavissa osissa. Jatko-osia silmällä pitäen annettiin lopussa myös vihjeitä tietyistä asioista, joiden kehittymistä jään odottamaan innolla.

Päähenkilöiden kertojaäänet vuorottelevat kirjassa luvuittain. Kuten olen monesta muustakin arviosta lukenut, Inka oli oikeasti todella ärsyttävä. Häneen oli lähes mahdotonta samaistua. Varmasti hänen kaltaisiaan ihmisiä on, ja henkilöhahmo oli sinänsä kiinnostava, mutta väkisinkin minä-muodossa kirjoitettu teksti hänen näkökulmastaan tuntui paikoin siltä, että kenties kirjoittajakaan ei ole kyennyt samaistumaan häneen riittävästi. Välillä tuli olo, että Inkalle oli kirjoitettu tahallaan mahdollisimman itsekkäitä ja typeriä ajatuksia. Jollain tavalla hahmo jäi siten turhan yksiulotteiseksi. Toivottavasti Inka kehittyy ja näyttää itsestään uusia puolia sarjan muissa osissa.

Toinen päähenkilö Aaron oli sen sijaan samaistuttavampi hahmo, kiltti ja melko normaali, eikä hänen pelimiesmaineensakaan ehtinyt ärsyttää. Hänestä tuli ilmi tarinassa useampia puolia kuin Inkasta, ja hahmonkehitys oli siten selkeämpää. Tilanne, johon kirjan lopetus hänet saattoi, oli yhtä aikaa surullinen ja kaunis, ja ehkä juuri hänen osaansa sarjan jatko-osissa odotan suurimmalla mielenkiinnolla.

Siltikin minusta kiinnostavin henkilö tässä tarinassa oli Matleena. Hän vaikutti ikäisekseen kypsemmältä kuin Inka tai edes Aaron, ja vaikka hän jäi tietyllä tapaa etäisemmäksi (mikä johtuu varmasti suureksi osaksi siitä, että häntä tarkasteltiin aina joko Inkan tai Aaronin näkökulmasta), hän oli silti yllättävän moniulotteinen. Häneen liittyvistä paranormaaleista jutuista huolimatta hän oli ihmeen samaistuttava hahmo.

Muut kirjan henkilöt jäivät oikeutetusti statisteiksi, ja olivat sellaisina toimivia kaikki tyynni.

Hukkajuttujen ohella kirjassa oli myös lukioikäisten nuorten normaalia elämää bileineen ja futisharkkoineen. Myös Inkan ja Aaronin kaveripiiri esiteltiin, ja heidän keskinäinen kanssakäymisensä oli minusta virkistävän realistista. Tämän realismin sekaan oli kuitenkin ripoteltu pieniä muistutuksia siitä, että tarinassa ollaan kuitenkin muualla kuin ihan tässä meidän maailmassamme. Monet pienet yksityiskohdat telkkariohjelmista futisjoukkueen nimeen liittyivät jollain tavalla hukkiin. Nerokasta!

Kirjoittamista harrastavan ihmisen näkökulmasta vielä pari sanaa. Tarinan kieli oli sujuvaa ja realistista, ei turhan kaunistelevaa eikä runollista. Tapahtumat kerrottiin, ei romantisoitu. Lukijan tunteet herätettiin enemmän tarinan itsensä kuin kuvailevan kielen keinoin. Kuitenkin sinne tänne oli sujautettu mukaan tavallista kauniimpia lauseita, oikeisiin kohtiin ja sopivassa määrin. Hyvä tehokeino, ja tässä sitä oli käytetty juuri oikein. Olen lukenut myös kirjoja, joiden kieltä on puuduttavaa lukea liiallisen erikoisuudentavoittelun vuoksi, ja tämä ei ollut sellainen. Tämä oli kieliasultaan lähes moitteeton.

Kuitenkin on pakko mainita muutama pikkujuttu, jotka ovat toki varmaan vain omasta henkilökohtaisesta maustani johtuvia. En ihan ymmärrä, miksi kännyköistä piti puhua niiden merkkien mukaan, ja miksi henkilöiden silmien värejä piti mainita niin toistuvasti. Myös puhekieliset sanat muualla kuin dialogissa eivät mielestäni aina olleet kovin toimivia. Mutta yhtä kaikki, mielipidekysymyksiä, ja varmasti moniin lukijoihin nämä tehoavat.

Kokonaisuutena kirja lunasti odotukseni. Olisin varmaan innostunut siitä enemmän, jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, mutta kyllä se viihdytti erittäin hyvin tässäkin iässä (olen 30-vuotias). Uskon, että nuorempi polvi tykkää tästä ihan täysillä. Suosittelen teosta kaikille lukemista harrastaville nuorille ja miksei vähän vanhemmillekin, ja myös niille, ketkä eivät lähtökohtaisesti edes ole paranormaalin romantiikan ystäviä. Tässä tarinassa nimittäin on paljon muitakin ulottuvuuksia, ja se onnistuu myös välttelemään kliseitä suht tehokkaasti. 4-/5 tähteä, ja jään innolla odottamaan jatko-osia!

Valkoinen Kyyhky

Olipa kerran nuori, puhtoinen tyttö, joka tunsi itsensä kovin erilaiseksi. Kun kaikki toiset nuoret neidot olivat kiinnostuneita vain ulkonäöstään, vaatteistaan ja perjantai-iltojen sänkydraamoista, hänen viattomassa mielikuvituksessaan lentelivät kauniit, värikkäät perhoset ja keijut. Hänellä oli oma romanttinen maailmansa, jonne hän pakeni kaikkea sitä turhamaisuutta, johon nykypäivänä maailmalla törmää. Ja kaiken lisäksi tytöllä oli aivan erityinen kyky: kun urhoolliset savukeritarit toisaalla pelastivat anorektikkoprinsessojaan pahoilta asioilta, tämä tyttö muutti muotoaan. Milloin hän vain sielunsa siivet tahtoi levittää, hän matkusti mielessään kauemmaksi kuin kukaan koskaan ja hetkessä hän oli lintu. Valkoiseksi Kyyhkyksi, rauhan symboliksi hän muuttui. Ja vaikka muutoin tyttö pukeutui rahvaanomaisiin räsyihin eikä meikannut lainkaan, linnun hahmossa hän oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Yksikään meikeillä ja muotivaatteilla höystetty nuori nainen ei siihen pystynyt. Tämän Valkoisen Kyyhkyn puhtoisina välkehtivät siipisulat antoivat tuulahduksen jostakin kuvaamattoman kauniista, ennennäkemättömästä. Ja ken hänen taivaiden korkeuksissa näki liitävän, sai rauhan sydämeensä.

Eräänä harmaana päivänä, jolloin taivas mätti kaiken kosteutensa alas maan pinnalle, oli Valkoinen Kyyhky taas matkalla. Häntä eivät riepotelleet tuulet eivätkä piiskanneet sateet. Hän nautti täysin sielunvoimin lennostaan sumuisten sadepilvien läpi salamoiden matkaa saatellessa. Hän rakasti kiitää halki taivaiden ajatusten  lennellessä aikaakin nopeammin hänen edellään. Hän saattoi lentäessään unohtaa kaiken pahan ja väärän, sillä sateiden läpi liitäminen puhdisti hänen mielensä ja ruumiinsa. Kyyhkyn valkeat sulat eivät siitä kärsineet, sillä ne olivat taivaallista materiaa, aina hohdossa ja uudenveroiset.

Valkoinen Kyyhky oli saapumassa merelle, tuolle suurelle ja suolaiselle, joka aina herätti hänessä niin outoa kunnioitusta. Sitä jatkui silmänkantamattomiin, sitä helmeilevää safiirinsinistä nestettä, niin kauas, että taivaanranta sen jossakin pysäytti.

Valkoinen Kyyhky katseli valtavaa merta, sen mahtia raivoisten vaahtopäiden lyödessä rannan kallioihin. Meren henki oli vihainen. Lähes pystysuora sade hakkasi veden pintaan täydellä voimallaan. Taivas itki ja Valkoinen Kyyhky saattoi melkein nähdä ukkosenjumalan viskelevän tulisia nuoliaan kaiken sen jylinän sekaan. Mustat pilvet jatkuivat taivaanrantaan asti, ja ne olivat luonteeltaan mahtipontisia ja suunnattoman uhmakkaita.

Tämä myrsky saattaisi jo vahingoittaa hennon kyyhkysen siipiä. Silti hän halusi vielä kerran, ennen sivistyksen pariin palaamistaan, uhmata taivaan voimia ja puhdistaa mielensä kaikesta pahasta. Niinpä kyyhky otti täyden vauhdin, räpytti pieniä siipiään ja syöksyi myrskyn keskelle. Sade piiskasi häntä ja ukkosen valtava kumu kävi kaikkialla, mutta vapaus oli se suuri tunne, joka ohjasi häntä tällä hetkellä. Melkein käsin olin kosketeltavissa se irtautumisen tunne, kun kaikki paha ja likainen jäi kauas taakse ja tilalle tuli uusi, avoin mieli.

Mutta yhtäkkiä, juuri kun Valkoinen Kyyhky oli uutena, puhtaana persoonana palaamassa takaisin myrskyn silmästä, jotakin tapahtui. Salama, se se oli. Häneen iski salama. Mutta ennen yksikään tulinuoli ei ollut pystynyt lannistamaan häntä. Miksi nyt sitten kävi niin?

Valkoinen Kyyhky tunsi voimien ehtyvän siivistään ja ukkosen jylinän hiljenevän samalla kun hänen lävitseen virtasi omituinen tunne, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän ei pystynyt enää lentämään, ja sateen häntä saatellessa hän hiljalleen putosi jonnekin.

Tytön mieli lensi valovuosien päähän hänen pikkuhiljaa ajelehtiessa kauas merelle. Ehkä myrsky oli jo lakannut ja vesi oli taas tyyni ja sininen aaltojen rauhallisesti liplatellessa autiosaaren rantaan. Siellä kohosi suuri petäjä, jonka kolme latvaa ulottuivat pilvien ylle. Vuosisadat oli se siinä kasvanut ja nähnyt monta monituista tarinaa.

Siinä suuressa, kolmilatvaisessa hongassa istui yksin tumma hahmo. Se päästi kurkustaan pientä, yksinäistä kurinaa, joka muodosti yhdessä tuulen lempeän huminan ja laineiden rantaan ajamisen kanssa harmonisen kokonaisuuden. Tähän tyttö heräsi. Vaikka hänen ruumiinsa oli väsynyt ja tiedoton, hänen uuden, puhtaan mielensä sopukoissa eli tunne jonkin erityisen läsnäolosta. Silmänsä avattuaan hän näki paitsi puhtaansinisen taivaan, suunnattoman suuren männyn ja pienen saaren, myös männyn oksalla istuvan mustan sielunveljensä. Ja tyttö tiesi, mitä piti tehdä. Hetkessä hänen ajatuksensa matkasivat avaruuksien yli ja kiersivät siellä tuhansia ja taas tuhansia kierroksia galakseissa, kunnes mieli palasi takaisin tälle pienelle saarelle tämän nuoren tytön päähän. Kun hän sen jälkeen avasi silmänsä, hän oli taas Valkoinen Kyyhky ja lennähti heti petäjän oksalle mustan seuralaisensa vierelle. Nyt hän tiesi, että outo välähdys, joka oli täyttänyt hetkessä hänen mielensä syvimmätkin kolkkansa, oli rakkauden salama. Hänen ystävänsä valtameri oli kuljettanut hänet valittunsa luokse, ja nyt hän tunsi, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan palata ihmisleiriin niiden turhamaisten täydellisyydentavoittelijain pariin, vaan hän saisi elää ikuisesti rauhan lähettiläänä rakastettunsa Mustan Kyyhkyn kanssa ja yhdessä he pelastaisivat maailman. Valkoinen Kyyhky ei olisi enää koskaan yksinäinen, sillä hän oli löytänyt itsensä ja tapansa elää. Ja se oli kauneinta kaikista.

---

Vanhaa tuotantoa – kirjoitettu ysiluokalla :)

Syyspellon laidalta

Vilja on jo puitu, mutta apila vielä kukkii. Kapustarintaparvi kipittää mulloksella, sinisuohaukka partioi peltojen yllä. Kaukoputkien rivi seuraa kaukana siintävää hanhiparvea. Etelään, etelään. Kesän vihreys hiipuu, mutta vielä aurinko iltapäivisin lämmittää.

Käännän kasvoni korkealle. Suuret siivet havisten saapuu valkolintujen pari. Laskeutuvat sänkipellolle, oljenkeltaiselle, jonka syyskuun valo saa hehkumaan.

"Isä, miksi joutsenet ovat valkoisia?" kysyi pikkupoika, käsissään halvat, pienet kiikarit – ensimmäisensä. Nyt riippuu kaulassa jo Swarovski, mutta samanlaiset ovat siivekkäät kuvassa.

"Koska joutsenilla on talven lumi höyhenissään. Kun ne lähtevät, jättävät valkoisen tänne Suomeen." isä vastasi. "Ja kun keväällä palaavat, vievät lumen mennessään."

Pojalle kelpasi vastaus. Vaiti jäi katselemaan keväisiä valon tuojia. Ikiomien pienten kiikariensa lävitse. Hyvin ei niillä nähnyt, ja sormenjäljet pilasivat kai senkin vähän, mutta sillä ei ollut merkitystä. Ei vielä silloin. Sillä silloin – silloin syttyi pojan sydämeen ihmeellinen hehku. Silloin syttyi rakkaus lintuihin.

Minä olin se pikkupoika. Ja joutsen, se oli silloin ainut tuntemani valkoinen lintu. Nyt tiedän, että niitä on muitakin. Jalohaikara, tunturipöllö ja niin edelleen. Jalohaikarankin olen jo nähnyt, monestikin, mutta jostakin syystä joutsen tuntuu kuitenkin aina valkeammalta. Ja tänä päivänä minä ymmärrän, ettei isä kai milloinkaan ollut oikeassa. Joutsenia näkee täällä vielä lumen tultuakin. Ja nuoret joutsenet, eivät ne ole valkoisia alkuunkaan. Mutta en minä tahdo ajatella sitä. Tahdon vain upota nostalgiaani ja elää sen kevään vielä kerran uudelleen. Ja uudelleen.

Etsin joutsenparin kiikareihini. Havisuttelevat siipiään ja kurkuistaan kaikuu syksyn sointi. Silmäni kostuvat, en tiedä miksi. Ehkä se on ikävä kauas, ikävä erämaahan. Tai ehkä se on vain tuulinen sää.

Oikeasta erämaasta tämä pelto on kyllä kaukana. Kasvaa siinä reunalla rikkaruohoja ja kapustarinta huutaa, mutta taivaanrannassa siintävät tehtaan piiput. Moottoritie kuuluu tännekin. Kuitenkin korkealla sinisellä taivaalla hehkuvat valkopilvet ja oljenkeltaisella peltomaalla astelevat jylhät joutsenet. Ennen pesivät vain erämaalla, mutta nyt kelpaa jo pikku lampare kaupungin laidalla. Eivät joutsenet ole enää niitä kaukaisia haavekuvia ja tuulahduksia äärettömien taipaleiden takaa, joita ne silloin olivat. Kun minä olin se pikkupoika. Se, joka rakastui lintuihin eräänä kauniina keväänä kauan sitten. Se, joka uskoi talven lumen tarttuneen valkolintujen siipisulkiin.

Räpäytän silmiäni ja kyynel imeytyy takinkaulukseen. Kaukoputkiinsa tuijotteleva kanssaharrastajien rivi ei kai sitä huomaa. Osa katselee joutsenia, osa hanhien auroja. Joku yrittää laskea kapustarintojen määrää.

Suuntaan Swarovskini joutseniin ja katselen hiljaa. Kohta nousevat jälleen siivilleen, sänkipellon aika on ohi. Lipuvat kuin valkoiset laivat ääneti yli tehtaan piippujen, ohi kaupungin ja lampareen sen laidalla. Ovatko pesineet siellä, kuka tietää. Vai tulivatko kaukaa pohjoisesta, Lapin perukoiden kirkkaalta erämaajärveltä. Sieltä, minne valkolinnut mielikuvissani kuuluvat, sieltä, missä laulujoutsenen alkukoti on.

Sininen, korkea taivas ja pilvenhaituvat. Aurinko laskee pellon taa. Kapustarinnat ovat hiljenneet, sinisuohaukka lentänyt pois. Etäältä kuuluu vielä hanhien kajatus. Hämärtyvään iltaan katoavat joutsenet, kumea törähtely vaimenee, siipien havina häviää. Etelään, etelään. Pakoon talvea ja kylmää, pakoon lunta. Seuraan joutsenia kiikareilla niin kauan, kunnes en erota niitä enää. Näen ilta-auringon punaaman taivaan ja kaksi etäisyyteen loittonevaa hahmoa. Hetkessä unohdan tehtaan piiput ja moottoritien mölyn, hetkessä hulmahtaa sydämeeni hartaus ja sieluuni lipuu erämaan rauha. Auringonlaskussa näyttävät valkolinnutkin tummilta ja hymyilen hiljaa. Räpäytän silmiäni ja sekunnin murto-osan ajan olen näkevinäni sen – ehkä pellolle jäi joutsenten höyhenistä hitunen valkeaa. Ehkä isä oli sittenkin oikeassa.

---

Osallistuin tällä tekstillä Birdlife Suomen ja Elenian järjestämään joutsenaiheiseen kirjoituskilpailuun. Koska kilpailu on nyt ohi ja voittajat julkistettu (olivat muuten hyviä tekstejä, kannattaa lukea!), ajattelin julkaista tämän täällä. Vähän tosin muokkasin alkuperäistä :)

Muutto

Unessa lennän. Olen lintu. Tunnen siipieni alla viileän ilmavirran, liidän korkealla. Yhtäkkiä säpsähdän. Herätyskelloni piipittää yksitoikkoista sointiaan. Työnnän käteni peiton alta ja lopetan kellon ääntelyn. Se on puoli seitsemän, maanantaiaamu. Huoneessa on hämärää. Pitäisi mennä kouluun. Ei jaksaisi.

Nousen vaivalloisesti ylös. Edellisillan valvominen näkyy ja tuntuu minussa. Kävelen ikkunani luokse ja vedän rullaverhon sen edestä. Ikkuna on valkoisessa huurussa, yöllä on ollut pakkasta. Sumu verhoaa maan, enkä näe edes tielle. Koitan kädelläni patteria. Tunnen sen lämmön. Huokaan. Avaan huoneeni oven ja valun hitaasti portaita alas. Voisin hetkellä millä hyvänsä pudota niiden alapuolelle.

Alakerrassa on kylmempi. Avaan kuistin oven. Se narahtaa hiljaa kuin aavetalossa. Kuistin kylmyys iskee päälle, kun nostan sanomalehden oven vierestä. Koko kuisti näyttää kuin lumotulta satumaalta, joka on juuri nyt levossa, mutta heräisi kevään tullen. Ruskan punaisiksi värjäämät viiniköynnökset kiemurtelevat kaikkialla lasien takana ja korituolit sekä pöytä odottavat hiljaa istujaansa.

Suljen kuitenkin kuistin oven ja laahustan keittiöön. Joku on jättänyt illalla tyhjän maitotölkin pöydälle. Heitän sanomalehden sen viereen. Katson jääkaappiin, joka ei tällä hetkellä sisällä juuri mitään aamiaiseksi sopivaa. Olen aikeissa istuutua pöydän ääreen, kun kuulen äänen. Vaimeana törähtelynä se lähestyy ja kuuluu pian aivan lähimetsikön yläpuolelta. Kuin vaistonvaraisesti säntään ulos. En välitä kylmyydestä, enkä juuri tunnekaan sitä, sillä minun on nähtävä tuon satumaisen äänen lähde. Seison yöasussani keskellä pihaa ja suuntaan katseeni kaukaisuuteen. Odotan.

Sieltä ne tulevat. Metsän takaa ilmaantuu näkyviin kaksi puhtaan valkeaa olentoa, siivet sulavasti ilmaa halkoen. Kaulat pitkinä ne lentävät suoraan ylitse, etelään. Pohjoisen aapasoilta ne tulevat, nuo Lapin lähettiläät, tuovat tuulahduksen suurilta erämailta. Ne rikkovat tämän syysaamun hiljaisuuden trumpettisointisilla äänillään. Seuraan joutsenia katseellani niin kauan kuin ne näkyvät, ja kun ne eivät enää näy, käännän katseeni maahan. Syysmuutto, ajattelen. Joutsenten syysmuutto on alkanut. Keväällä linnut saapuvat Suomeen pesimään ja syksyn tullen lähtevät pois. Ajattelen lintujen rytmiä. Missähän nuo joutsenet ovat kuukauden kuluttua?

Alkaa tulla kylmä. Palaan sisälle, mutta jään kuistille. Istun korituoliin, joka narahtaa ajattomasti, kun käperryn siihen. Katselen viiniköynnöksiä, katselen huuruisia ikkunalaseja. Katselen tyhjää tuolia edessäni; et enää istu siinä. Syksy saa minut ajattelemaan ja muistelemaan. Enemmän kuin koskaan ennen palaavat muistot pintaan. Viime syksy. Olit vielä kanssani. Kun kuulimme nuo joutsenten äänet, juoksimme yhdessä ulos, jaoimme yhdessä kaiken sen. Kun linnut olivat menneet, heittelimme puista pudonneita lehtiä toistemme päälle. Nauroimme; siinä ei ollut sellaista haikeutta kuin nyt.

Käperryn tiiviimmin tuoliin, leukani on polvieni välissä. Hahmottelen sinut tyhjään tuoliin. Saatan melkein nähdä sinun hymyilevät kasvosi, paksut tummat hiuksesi valahtaneina otsalle. Ruskeat silmäsi lämmittävät minua lempeällä katseellaan, jonka luot minuun.

Herään todellisuuteen. Sinä et ole siinä. En voi kuulla pehmeää rauhallista ääntäsi enkä käpertyä lämpimään syliisi. Olet poissa. Kuin muuttolinnut sinä lähdit pois. Joutsenet lähtivät, mutta tulevat takaisin keväällä. Sinä et. Et tule koskaan takaisin, olet ikuisesti poissa. Muutit toiseen maailmaan, joka on nyt kotisi.

Huokaan. Yhä istun kuistin korituolissa ja ajattelen. Ajattelen sinua. Sinua minä kaipaan, sinua minä rakastan, ikuisesti.

---

Kouluaine 9. luokalta, kaivoin iskän vintiltä :)

Runoja kesältä

My Dark Side Of The Moon

En ole vain Joutsen Linnunradalla

en illassa viistävä tervapääskyparvi

en keskikesän keltainen voikukkapelto

en kankaiden kangasrouskusato

Olen myös

sienirihma juurten alla

ja kesän viimeinen peipon laulu

pianistin ensimmäinen soittotunti

lehtokurpan pesä

kurkiauran varjo lumisella pellolla

linnunpojan munahammas

ja

meri kuun pimeällä puolella

Untuvankevyttä

Soi

taas soi

satakieli yössä

Outo usvaverho nousee,

peittää kuun

Joutsenet katoavat pimeään

Päivä hajoaa

kuin pisarat

veden virran kalvoon

Jostain nousee ensimmäinen yöperho

ja satakieli soi

Tuonpuoli

Taivaanrannan reunalla
välissä tuulen ja tyvenen
Ikuisuuden tuolla puolen

porteilla haaveiden hautuumaan

Matkalla rajattomuuteen

ajattomaan hämärään

sielun keveän viime tuskan taa

Olen siellä

Barcelonasta Lontooseen

Minä synnyin piparkakkutalon vierellä, pienessä pesässä oleanterin oksien suojassa. ”Olet kaunis” äiti tapasi sanoa. ”Pienimmäiseni.”

Veljeni putosi kerran pesästä vanhan oleanterin sisästä. Tai eihän se vielä mikään veljeni silloin ollut, pelkkä muna vasta, mutta silloin siihen munaan tuli särö, ja joku niistä tuhansista ihmisistä, jotka siellä kuvasivat masiinoillaan piparkakkutaloa, nosti hänet takaisin. Ja niin kuoriutui veljeni, minua aina suurempi, mutta jo munana kovia kokenut. Vaan ei milloinkaan yhtä kovia kuin minä.

Minä en sitä piparkakkutaloa jaksanut, ja se oleanterikin tuntui minulle välistä liian tiheältä. Ja ne ihmiset siellä, ne tuhannet ja taas tuhannet ihmiset – niitä kiinnosti vain se piparkakkutalo enkä minä ollenkaan. Jos minä olisin munana pesästä pudonnut, liekö kukaan nostanut minua.

Mutta se suuri sininen siellä kauempana, se kiinnosti minua. ”Se on meri” tapasi äiti sanoa. ”Ei sinun tule sinne mennä, me kuulumme turvalliselle maalle ja tiheisiin pensaikkoihin.”

Mutta minä janosin sitä suurta sinistä, janosin sitä, jota mereksi kutsutaan. Ja eräänä väreilevän kuumana päivänä, jolloin oleanteripensaan ympärys suorastaan kuhisi ihmisiä masiinoineen ja hellehattuineen, minä sitten otin siivet alleni. En halunnut olla seinäruusu enää, halusin kokea seikkailun. Halusin, että joku minutkin huomaisi, eikä katselisi aina vain sitä ikävystyttävää piparkakkutaloa. ”Älä lähde” yritti äiti sanoa. Mutta minä halusin tulla huomatuksi. ”Jos lähdet, huomattu sinusta todella tulee, mutta – perille et ehkä koskaan pääse.” En välittänyt. Lähdin.

Ja se meri, se sininen ja suuri. Myrskyisä, kuohuisa, viileän kylmä ja kiinnostava. Siivet väsyivät, mutta se maisema oli minulle uutta, se oli minulle seikkailua vailla määränpäätä. En tiennyt, en villeissä unelmissanikaan tiennyt, mitä toisella puolella olisi. Saarilla pysähdyin, saarilla lepäsin ja hieman söin, eikä niistä yhdelläkään ollut mitään piparkakkutalon kaltaista. Oleanteripensaita kylläkin, mutta nekin pienempiä, kunnes ne kokonaan loppuivat. Loppuisinko minä? Ei, pakko oli jossain olla jotakin. Lensin, lensin ajattelematta pitkin sitä suurta sinistä, enkä minä ollenkaan kaivannut kuumia päiviä piparkakkutalon varjossa.

Kunnes eräänä päivänä minä näin maata. Kaukaisena haituvana taivaanrannassa se ensiksi siinsi, sitten pikkuhiljaa se näkyi selkeämmin ja suurempana, ja viimein saatoin minä siitä jopa jotakin erottaa. En tiedä, kauanko olin lentänyt, monessako saaressa olin pysähtynyt ja mitä ne eriskummalliset pensaat saarista viimeisissä olivat, mutta olin ainakin ollut vapaa. Nyt kaipasin vain maata. Ja kun maan viimein saavutin, näin kylttejä omituisella kielellä, puita omituisilla lehdillä ja meren rannalla tiheitä pensaita. Niistä ensimmäiseen laskeuduin, enkä heti jaksanut edes piiloutua, niin uupunut olin matkastani. Siinä pensaassa oli oransseja marjoja. Jokin minussa sanoi, että ne ehkä olisivat ruokaa, ja niin minä niitä sitten nokkaani otin. Eriskummalliselle maistuivat, mutta sekin maku oli minulle täynnä seikkailua. Jossakin vaiheessa nukahdin.

Aamulla en tiennyt, missä olin. En sitä kyllä ollut illallakaan tiennyt. Lennähdin pensaasta toiseen, tutkin ja tarkkailin ja lopulta minä näin ihmisiä. Ei hellehattuja, ei masiinoita, mutta ei kiinnostusta rakennuksiinkaan. Tosin ei tämä maa mikään piparkakkutalojen aarreaitta ollutkaan – näin pieniä taloja, jotka näyttivät tyystin toisilta kuin mihin minä olin tottunut. Ei hellettä, ei oleanteripensaita, ei ihmismassoja – minä olin varmaankin toisella puolella maailmaa. Mutta ei kukaan minua sielläkään huomannut, vaikka olin aivan yksin – olinko siis perillä ensinkään?

Mutta kaksi päivää kului, kaksi seikkailun päivää oransseja marjoja syöden. Yhtäkkiä huomasin jollakin ihmisellä masiinan. Mutta ei, ei sellaista samanlaista kuin piparkakkutalosta kiinnostuneilla, vaan sellaisen kaksiosaisen – sellaista en ollut milloinkaan aiemmin nähnyt. Sillä kaksiosaisella ihminen osoitti minua, ja sitten muuttuikin koko maailmani. Mitä välissä tapahtui, sitä en tiedä, mutta kun seuraavan kerran tulin ulos siitä tiheästä oranssien marjojen pensaastani, oli ihmisiä ja kaksiosaisia tuplasti enemmän. Osalla oli yksiosaisiakin. Tunsin hämmennyksen ja lennähdin toiseen pensaaseen. Ihmiset seurasivat. Tässäkö se oli – kaipaamani huomio? Pienen kohahduksen minä tunsin rinnassani, ja hetken mietin, että olisivatpa äiti ja veli täällä näkemässä. Mutta ei, he olivat jossakin tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä minusta.

Mutta ollapa huomion keskipiste. Minuako ihmiset todella katsoivat? Testasin. Lennähdin heitä aivan lähelle, pysyin siinä kauniisti auringon valossa hetken, ja kuulin heti ihastelevia huokauksia ja masiinoiden räpsähdyksiä. ”Kaunis”, kuulin jonkun sanovan, tai sitten se oli vain ääni pääni sisällä.

Olin siellä kuukauden, ehkä pidempäänkin. Nautin valokeilassa olemisesta, ihmisistä ja marjoista ja siitä, mitä voisinkaan kertoa kotona siitä kaikesta. ”Veljeni, minut on huomattu”, minä sanoisin. ”Äitini, sinä olit oikeassa. Mistä tiesitkin?” Iltaisin ihmisten lähdettyä käperryin oranssimarjaisen pensaan sisälle ja unelmoin olevani keskellä tiheää oleanteria.

Eräänä aamuna maa oli valkea. Myös meri, se ennen niin suuri ja sininen, mystinen ja mielenkiintoinen, oli kolea ja ankea – se ei lainehtinut kuten ennen, eikä ylläni kohoava taivas tuntunut enää taivaalta. Oranssit marjat olivat kylmiä ja kovia, ja minun pienet jalkani tuntuivat jäätyneen kiinni sen pensaan oksiin. Ollapa piparkakkutalon suojassa nyt, kun tämä pelottava ulkomaa, seikkailujen maa, käy minulle, pienelle linnulle, liian raskaaksi. Eikä ihmisiäkään tullut enää sinä aamuna.

Päätin lähteä kotiin. Minä pienet siipeni levitin, yritin ensiksi itseäni hieman parempaan lentokuntoon sukia, söin väkisin pari jäistä oranssia marjaa ja suuntasin merelle. Ei se tuntunut seikkailulta enää, ei ihanalta, jännittävältä tai hienolta. Huomiota olin saanut, perille minä olin päässyt, mutta nyt kaipasin vain piparkakkutaloa ja suojaisaa oleanteripensasta sen vierellä. Äitiä, ehkä jopa sitä leuhkaa veljeäkin, joka oli kuoriutunut niin kovia kokeneesta munasta. Mutta minä, minä poikueen pienimmäinen, olin sentään ollut hetken aikaa valokeilassa. Sitä ei minulta kukaan voisi koskaan pois viedä.

Ja minä en jaksanut lentää enää. Minä putosin kuin veljeni muna pensaan suojista aikoinaan, mutta toisin kuin häntä, ei minua kukaan nostanut takaisin, ei minua kukaan pelastanut. Ypöyksin minä olin, ypöyksin aavalla merellä suuren seikkailun kokeneena. Enkä minä edes milloinkaan saanut tietää, missä olin ollut, mutta missä halusin olla, sen minä tiesin – halusin olla lapsuuteni majassa, siellä suojaisassa oleanteripensaassa, siellä, missä yksikään hellehattuun pukeutunut turisti ei minusta kiinnostu. Ja kun vain suljin silmäni ja kohmettunut ruumiini putosi yksin ja unohdettuna kylmään meriveteen, minun sieluni yhtäkkiä olikin siellä. Minä, poikueen pienimmäinen, joka kerran eksyi kaukaiseen Pohjolaan, olin viimein löytänyt kotiin.

---

Poriin eksynyt ja siellä nyt kuukauden päivät viettänyt samettipääkerttu innoitti tällaiseen tajunnanvirtaan.