Talven ensimmäinen päivä

Maa oli musta ja kylmä. Lehdet olivat pudonneet puista jo pitkän aikaa sitten. Koivujen ja pihlajien oksat seisoivat paljaina ja tummina. Ilma oli tyynein aikoihin; yksikään oksa ei liikahtanut eikä yksikään laine väreillyt joen pinnalla. Joen, jonka suojaisassa mutkassa uiskenteli yksinään musta joutsen.

Kaiken yllä oli jotakin painostavaa. Kuin lähestyvän ukkosen kumu kesällä, tai pian tulossa olevan kevään kaiku. Oli kuin korkeat kukkulat pohjoisessa olisivat olleet kaatumassa kaiken ylle. Tai kuin joen hiljainen virtaus olisi pian muuttumassa ankaraksi tulvaksi. Musta joutsen aisti ilmassa jotakin, mutta se ei tiennyt, mistä oli kyse. Se oli uinut suojaisassa joenmutkassaan jo pitkään. Se oli nähnyt kevään saapuvan, ensimmäisten leskenlehtien aukeavan ja kuullut peippojen kuoron kesän vihreillä lehvillä. Se oli kuullut keskikesän ukkosten jylinän, elänyt läpi kaiken sen, mitä syrjäisessä maassa voi kokea. Se oli tuntenut myös alkusyksyn ensimmäisen tuulenpyörteen, nähnyt kurkiaurojen muuttavan kauas pois lentääkseen takaisin pohjoiseen taas keväällä. Se oli nähnyt myös koivujen ja pihlajien lehtien putoavan ja syksyn muuttuvan aavemaiseksi pysähtyneisyydeksi. Tänä päivänä oli kuin itse kuolema olisi syrjäisen maan ylitse kulkenut.

Kaikki valkeat joutsenet olivat jo lentäneet pois. Jotkut niistä olivat vierailleet myös hiljaisella joella tässä syrjäisessä maassa, ja koettaneet saada mustan joutsenen mukaansa. Mutta musta joutsen ei tahtonut lähteä. Se ei tiennyt miksi; jokin salaperäinen sai sen pysymään syrjäisessä maassa pohjoisten vuorten suojassa. Musta joutsen oli hyvin surullinen. Se viihtyi yksin omassa joenmutkassaan eikä osannut kuvitella itseään minnekään muualle, mutta sekään ei saanut sitä iloisemmaksi. Kaikki tämä loppusyksyn pysähtyneisyys teki siitä hyvin alakuloisen, mutta samalla se piti kaikesta siitä. Tummasta hiljaisesta joesta, korkeista vuorista pohjoisessa, aavemaisen paljaista pihlajan oksista, jotka eivät edes liikahtaneet. Tuuli oli tänään jossakin muualla, kenties pohjoisen korkeiden vuorten toisella puolella. Siellä, minne kaikki valkeat joutsenet olivat lentäneet.

Musta joutsen halusi elää pimeydessä, mutta siltikin sillä oli sisimmässään tiedostamaton, käsittämätön kaipuu. Se kaipasi joskus valkeita lajitovereitaan. Sillä oli kerran ollut valkea lajitoveri seuranaan hiljaisella joella, mutta kaikki se pysähtyneisyys ja kuolema oli ajanut valkean joutsenen pois sen luota. Valkea joutsen ei ollut kestänyt syrjäisen maan aavemaisuutta.

Musta joutsen oli pitänyt valkeasta joutsenesta paljon. Ei se tiennyt, oliko se rakastanut sitä, mutta jotakin erityistä se oli tuntenut. Mutta musta joutsen oli ollut hyvin yksinäinen myös valkean kumppaninsa seurassa. Valkea oli ollut liian erilainen. Ei se ollut ymmärtänyt kaikkea sitä kauneutta, mikä pimeydessä asusti. Ei viimeisten kurkiaurojen lähdön alakuloa, loppusyksyn aavemaisia pihlajan oksia eikä sitä, miten revontulet talvisin loimottivat korkeiden vuorten takaa. Valkea joutsen oli kaivannut vain vuorten toiselle puolen, sinisen taivaan ja vehreiden lehvien maahan, pois pimeästä. Ja musta joutsen antoi sen mennä, sillä mikä kukaan on muita pitelemään.

Musta joutsen oli hyvin yksinäinen. Yksin se oli ollut valkean lajitoverinsa kanssakin, mutta yksin se oli myös valkean lähdettyä vuorten toiselle puolen. Se ei tiennyt, oliko se yksinäisempi nyt vai ennen valkean lähtöä.

Musta joutsen ui hiljaisen jokensa mutkasta alaspäin, koskelle. Koski sentään vielä eli. Tummat kivet kosken kuohujen alla kertoivat omaa tarinaansa. Kauan sitten edesmenneistä hahmoista, jotka olivat hiljaisen joen kautta tähän maahan saapuneet, ja niin ne olivat myös lähteneet. Yksikään kuolevainen täällä ei lähtenyt syrjäisestä maasta muutoin kuin joen kautta. Joki oli loputon mutkineen ja koskineen, liekö kukaan tiennyt miten pitkä se oli. Alkulähteensä se sai jostakin kaukaa synkkien kuusimetsien kätköistä, sieltä missä vain harva kuolevainen oli käynyt. Hiljaisen joen loppupiste taas oli meressä, siellä suuressa tuntemattomassa, korkeiden vuorten tuolla puolen, vehreiden lehvien maassa. Kaiken kuolevaisen oli sinne määrä kerran päätyä. Myös kaikkien joutsenten, niin valkeiden kuin mustien.

Toista kaltaistaan musta joutsen ei ollut ikinä tavannut. Kaikki muut olivat olleet valkeita. Tarina kertoi, että jossakin kaukana, kauempana kuin vehreiden lehvien maa, eli toinen musta joutsen. Musta oli joskus ajatellut sitä, mutta se tuntui siitä niin kaukaiselta ettei sen varaan voinut elämäänsä laskea. Sitä paitsi musta ikävöi yhä edelleen valkeaa kumppaniaan. Yksin. Yksin musta joutsen lipui takaisin suojaisaan mutkaansa kosken kuohuihin tuijottaen. Se painoi päänsä siipensä suojiin ja sulki silmänsä. Revontulet korkeiden vuorten takana loimottivat ja pihlajien aavemaiset oksat kaartuivat suojaamaan sitä yöltä. Yöltä, joka oli jälleen kerran kuten kaikki edellisetkin, tumma, karu ja kylmä. Musta joutsen vaipui uneen, eikä kuullut kuinka pieni tuulenvire oli alkanut.

Lopulta musta joutsen heräsi. Ilmassa oli jotakin erilaista kuin illalla. Revontulet olivat sammuneet, koivujen ja pihlajien oksat olivat yhä paikallaan, mutta jotakin oli muuttunut. Hiljaisen joen koski pauhasi niin kovasti, ettei musta joutsen enää nähnyt tummia kiviä joen pohjassa. Myös sudet olivat alkaneet ulvoa korkeiden vuorten suojissa. Oli pimeää. Musta joutsen katseli ympärilleen ja ihmetteli. Se alkoi täristä pelosta ja kylmästä. Ilmassa todella oli jotakin erilaista. Nyt jos koskaan se kaipasi valkeaa joutsenta, oli se sen kanssa miten yksinäinen tahansa. Ikinä musta joutsen ei ollut tuntenut itseään yksinäisemmäksi kuin nyt. Ilma oli suorastaan pahaenteinen.

Lopulta se tuli. Joen yläjuoksulta lipui suojaisaan joen mutkaan tumma hahmo. Ilma sen ympärillä oli jotenkin erilaista. Raikkaampaa kuin musta joutsen oli missään koskaan kokenut. Musta joutsen tärisi, se ei pystynyt liikkumaan enää. Pohjoisen suunnalta korkeiden vuorten takaa kävi äkkiä tuulenpuuska. Koivujen ja pihlajien alastomat oksat eivät olleet enää paikallaan. Tummat, paljaat puut nitisivät ja kirskuivat puhurissa. Mustaa joutsenta palelsi. Tumma hahmo läheni sitä koko ajan hiljaista jokea pitkin. Se ei halunnut katsoa, mutta jokin pakotti sen nostamaan katseensa tulijaan. Tumma hahmo ei puhunut mitään, ei kutsunut, mutta siitä huolimatta musta joutsen tiesi, että tuo hahmo oli tullut hakemaan sitä pois. Hakemaan minne, sitä musta joutsen ei voinut tietää. Yhtäkkiä musta joutsen ei pelännyt enää. Pohjoinen puhurikin oli laantunut, mutta taivas oli pilvessä ja ilmassa leijaili hiljalleen lunta. Loppusyksyn pysähtyneisyys oli viimein vaihtunut talveen. Tänään ensilumen kevyt huntu peitteli syrjäisen maan helmaansa, ja kaikkialla oli rauhallista. Alastomana seisoneet puutkin saivat valkean peitteen. Ilma oli niin sakeanaan lumesta, että pohjoisen korkeat vuoret haihtuivat näkyvistä. Samoin unohtuivat mustan joutsenen mielestä myös sen valkeat lajitoverit ja korkeiden vuorten takainen vehreiden lehvien maa, sillä sinne musta joutsen ei koskaan tulisi menemään. Se tiesi sen nyt, tämän ihmeellisen talven ensimmäisenä päivänä. Sillä tuo tarinoiden salaperäinen hahmo, lajitoveri, toinen musta joutsen, oli saapunut sitä hakemaan. Eikä se halunnut enää muuta kuin lähteä mukaan. Hiljalleen sudet korkeiden vuorten suojissa hiljenivät, kosken pauhina väheni, ja talven mukanaan tuoma hiljaisuus valtasi syrjäisen maan. Oli vain kaiken alleen peittävä puhdas valkoisuus, ja kaksi mustaa joutsenta hiljaisella joella. Joen hyiseen veteen hukkuneina, mutta onnellisina. Rauha oli viimein saapunut.

---

Tämä on hieman vanhempi tarina, kirjoitettu syksyllä 2008. Sitä talvea odotellessa.