tiistai 20. maaliskuuta 2018

Sielulintu

”Viereiselle kadulle on muuttanut uusi perhe. Niillä on suunnilleen minun ikäinen tyttö. Näin kun se kävelytti koiraa tänään meidän ohi. Tytöllä oli kirkuvan punainen tukka ja aurinkolasit ja päällä oranssi kukkamekko. Aivan ihana väriläiskä tässä harmaassa kaupungissa!”
Kuuntelen hiljaa hänen veljensä puhetta. Kirkuvan punainen tukkani on historiaa, se oranssi kukkamekko tuskin enää mahtuu ja aurinkolaseja en ole tarvinnut hetkeen ainakaan niiden alkuperäiseen tarkoitukseen. Enemmänkin niin päin, että kun jaksan kömpiä ulos asunnosta niin joudun pujottamaan aurinkolasit päähäni ettei kukaan huomaisi punaisia silmiäni.
Hänen veljensä on hyvä puhumaan. Muistan kuinka hän piti puheen häissämme. Muistan kuinka kyynelehdin silkasta liikutuksesta.
Mutta häissämme hänen veljensä ei lukenut hänen teinivuosiensa aikaista päiväkirjaa. Ei kai, koska silloin hänen veljensä ei ollut päässyt penkomaan hänen menneisyyttään niin kuin nyt. Kyyneleet poskillani kuuntelen kuinka hänen veljensä lukee enkä jaksa hätkähtää siitä etten ole koskaan tiennyt hänen edes pitäneen päiväkirjaa.
”Nähtiin tänään isän kanssa tosi iso pöllö. Se istui meidän pihakuusessa ja katsoi meitä uhkaavilla oransseilla silmillään. Mä yhtä aikaa pelkäsin ja kunnioitin sitä. En ole koskaan ennen nähnyt ilmielävää pöllöä.”
Tämän kyllä muistan. Hän kertoi siitä jo vuosia sitten, ja minä jäin luuloon että hän pelkäsi pöllöjä tapauksen vuoksi. En kuitenkaan koskaan päässyt todistamaan pelkoa luonnossa, koska ei täällä meidän kulmillamme liiku pöllöjä. Tai en ole ainakaan huomannut.

Hautajaisten jälkeen hänen veljensä antaa vanhat päiväkirjat minulle. Hän sanoo löytäneensä ne heidän isänsä vanhoista laatikoista. Kuulemma minä tarvitsen niitä enemmän kuin muut.
Kotona minua odottaa ontto hiljaisuus. Se sama, joka minua on odottanut siellä onnettomuuspäivästä saakka. Mutta nyt se on erilainen, se on hyväksyvämpi ja pehmeämpi, ei enää täynnä syytöksiä, kipua ja ilmassa sakeana leijuvaa tuskaa, jota en pysty käsittelemään. Hänet on laskettu arkussa maahan, ja jokin siinä on auttanut mieleni kohti uusia raiteita.
Lasken päiväkirjat yöpöydälleni, riisun hautajaisvaatteeni ja etsin kaappini uumenista sen oranssin kukkamekkoni. Puen sen päälleni – se kiristää, sillä vuodet eivät ole olleet armolliset kropalleni. Mutta eivät ne olleet sitä hänellekään. Jos hänen olisi pitänyt lähteä vieraaksi omiin hautajaisiinsa, hänen olisi pitänyt ostaa niihin uusi puku. Oranssia mekkoa etsiessäni näin kaapissa vanhan, ja kun pysähdyin hetkeksi nuuhkimaan sitä, pystyin haistamaan kaikki ne juhlat joissa kävimme yhdessä. Ystäviemme häät, hänen kummilapsensa rippijuhlat, hänen isänsä hautajaiset. Kaiken, vaikka puku onkin pesty viimeisen käyttökerran jälkeen.
Oranssin kukkamekkoni ummehtuneen hajun yli haistan sen sijaan menneisyyden tuoksun. Koira jota ulkoilutin sinä kesänä, on kuollut jo vuosia sitten, enkä minäkään ole enää se sama tyttö kuin silloin. Olen vanhempi, lihavampi, rumempi, ja nyt myös yksin.
Mutta se on väistämätöntä. Aika kuluu, nykyisyys muuttuu menneisyydeksi ja tulevaisuus nykyisyydeksi. Me vain yritämme pysytellä pää pinnalla virrassa.
Istuudun sängylle ja avaan hänen teinivuosiensa päiväkirjan kirjanmerkkinä toimivan silkkinauhan kohdalta. Viimeinen merkintä on päivätty kesällä kahdeksan vuotta sitten. Joudun tuijottamaan hetken seinää ja miettimään mitä se merkitsee. Onko hän epähuomiossa kirjannut väärän vuoden sillä kahdeksan vuotta sitten hän oli kolmenkymmenen eikä varmasti pitänyt enää päiväkirjaa? Silloin olimme juuri menneet naimisiin, hänen teinivuosistaan oli kulunut pieni ikuisuus.
”Olen aviomies nyt ja minulla on aviovaimo. Vaimoni on kaunein nainen maan päällä, vaikkei se oranssi mekko varmaan mahdukaan enää hänelle. Sisälläni hän on kuitenkin aina se seitsemäntoistavuotias kukkamekkotyttö joka ulkoiluttaa koiraa ohitsemme.”
Sen jälkeen sivulla on tyhjä kohta, jossa on pari kellastunutta teipinpalaa kuin siinä olisi ollut kiinnitettynä jotakin. Sen alapuolella on lyhyt teksti, joka on päivätty kaksi viikkoa edellisen jälkeen:
”Näin pöllön viime yönä. Se katsoi minua oransseilla silmillään suoraan sieluun. Enkä minä pelännyt.”
Selaan loput kirjasta otsa kurtussa, mutta siellä on vain tyhjää. Ei mitään selitystä tai jatkoa viimeiseen. Hän ei koskaan kertonut nähneensä pöllön toistamiseen.
Paitsi että – suljen kirjan enkä huomaa että sen välistä leijailee lattialle jotain untuvankevyttä – kun tarkemmin mietin, tajuan että viimeinen teksti päiväkirjassa on päivätty päivää hänen isänsä kuoleman jälkeen.
Nousen sängyltä ja huomaan jaloissani jotakin. Nostan sen. Se on pienenpieni höyhen, harmaanruskea.

Illalla minun on vaikea saada unta. Makaan sängyssä ja selailen kännykällä uutisia vaikka tiedän että ruudun tuijottaminen vaikuttaa negatiivisesti yöuneen. Silmiini osuu Iltalehden otsikko: ”Suuri huuhkaja poseerasi kelikameralle”. Siinä on muutama rivi tekstiä ja kuva pöllöstä, joka tuijottaa suoraan kameraan. Sillä on suuret oranssit silmät ja huomaan että se on rengastettu. Iltalehden uutiskynnyksen ylittävät usein paljon turhemmatkin jutut kuin tämä, mutta mietin silti mitä tärkeää juttu kenellekään antaa. Keskuudessamme elää pöllöjä, huuhkajiakin – mitä sitten?
Laitan kännykän pois ja yritän nukahtaa.

Unessa näen hänen arkkunsa laskeutumassa valkeana mustaan kuoppaan, hänen veljensä mustassa puvussaan, sitten itseni oranssissa kukkamekossa seitsemäntoistavuotiaana, ulkoilutan koiraa ja näen hänet parikymppisenä nuorukaisena katsomassa minuun. Aika ei ole sama kuin nyt, eikä maailma ole sama, se on unen ja muistojen kudelmaa.
Sitten seison ikkunani ääressä ja katson pihassa seisovaa korkeaa kuusta ja huomaan sen oksalla valon. Se on kuin jouluvalo tai kiiltomato, kuin paikoilleen jähmettynyt tähdenlento pimeydessä. Voi kunpa olisi kiikarit niin voisin tarkistaa mikä kumma se on. Ehkä heijastus vain.
Mutta muistan olevani unessa, voin siis tehdä mitä tahansa. Zoomaan silmilläni kuuseen ja näen mistä kirkkaus tulee. Kuusen oksalla istuu suuri pöllö, ja ne ovat sen oranssit silmät jotka kiiluvat. Se on fantastinen, se ei näytä olevan kotoisin meidän maailmastamme. En ole tiennyt että pöllö pystyy käyttämään katsettaan noin.
Avaan ikkunan ja lennän ulos. Vaikka on tammikuu ja olen pukeutunut yöpaitaan, ilma vastaanottaa minut lämpöisenä, kuin yhtäkkiä saapuneena keväänä harmauden keskellä. Haistan ilmassa lumen sulamisen, ensimmäiset kielonkukat ja uuden alun. Kuulen korvissani ensimmäisen peiponlaulun ja kaukana Afrikassa talvehtivat pääskyset, vaikka ne ovat vielä kuukausien päässä. Suljen silmäni ja näen edessäni pihakuusen, pöllön silmät ja tähtitaivaan, näen avaruuden ja kaukaiset galaksit. Näen ja kuulen, haistan ja maistan kaiken, koko maailman, tulevaisuuden ja menneen, ja osaan lentää kevyesti.
Ja vaikka voisin lentää vaikka Afrikkaan tai maailman ääriin, päätän kuitenkin lentää vain pihakuusen oksalle suuren huuhkajan luo. Asetun sen vierelle, kuusenoksa allani on pisteliäs ja havuntuoksuinen. Pöllönvarpaani käpertyvät oksan ympärille helposti ja tottuneesti. Huuhkaja kääntää päätään, siitä ei kuulu ääntäkään. Se räpäyttää suuria oransseja silmiään, jotka ovat nähneet tämän yön ja satoja muita. Minusta tuntuu että se näkee sisääni ja minä näen sen sisään. Katson sen silmiin ja katson pehmeään höyhenpeitteeseen ja katson sen jalkoihin. Huuhkaja on rengastettu. Voiko se olla sama huuhkaja kuin Iltalehden uutisessa? Ehkä, vaikka kai rengastettuja huuhkajia on muitakin.
Huuhkaja ojentaa siipeään ja hetken luulen että se ottaa minut siipensä alle suojaan, mutta ei – se ottaa minut paljon siipeään suurempaan suojaan. Se vie minut matkalle tähtiyöhön.
Huuhkaja nousee siivilleen, siitä kuuluu lähes äänetön humahdus. Ja minä seuraan sitä.
Lennämme yli kotikaupunkimme, yli talojen, yli kirkon, yli melkein umpeen jäätyneen joen ja ylhäältä sen mutkat näyttävät satumaisilta, en ole koskaan tiennyt miten kaunis kaupunkimme on.
Miten kaunis elämä on.
Retki päättyy vasta kun auringon kultakehrä kajastaa itäisessä taivaanrannassa. Silloin huuhkaja johdattaa minut kotiin. Ikkunani on auki, huuhkaja ohjaa minut siitä sisään ja vaikka pyydän, se ei tule mukaan. Huuhkajan paikka on ulkona, erämaassa, ei ihmisten maailmassa. Mutta ennen lähtöään se istuu hetken ikkunalaudallani ja kun se nousee ääneti lentoon, ikkunalaudalle jää jotakin kimaltavaa. Palaan sänkyyni, ja hetkessä huuhkajan oranssien silmien leimu on jo kaukana poissa.

Seuraavana päivänä luen taas Iltalehden juttua huuhkajasta kelikamerassa. Hetken mielijohteesta etsin käsiini erään paikallisen lintujenrengastajan sähköpostiosoitteen ja lähetän hänelle linkin juttuun. Kysyn häneltä voiko hän nähdä kelikameran kuvasta millainen rengas huuhkajan jalassa on.
Hetken kuluttua hän vastaa:
”Mielenkiintoista. Ei se rengas ole, sillä se on selvästi kultaa. Näyttää enemmänkin sormukselta, mutta en ole koskaan kuullut että pöllöillä olisi taipumuksia himoita kiiltäviä esineitä. Niin kuin ei oikeasti harakoillakaan, se on vain urbaanilegendaa.
Mutta aina on mahdollista että se on tarttunut siihen jossain, vähän kuten kalastajien siimoja tarttuu lokkien jalkoihin ja niin edelleen. En vain ymmärrä…”
En jaksa lukea viestiä kokonaan, sillä tiedän jo miksi se ei ole rengas ja miksi se on kultaa. Tuijotan vain ulos ikkunasta hämärään tammikuun iltaan ja muistelen mennyttä aamua.
Aamu oli kaunein aikoihin, kuulas ja kirkas, pakasti ja puiden oksilla oli jäähuntu. Pihakuusessakin.
Kun aamulla avasin silmäni, makasin sängyssä kuten minun kuuluikin, mutta huoneessa oli hirveän kylmä. Kun nousin ylös, huomasin mistä se johtui – huoneen ikkuna oli auki. Menin sulkemaan sitä ja samalla pudotin ikkunalaudalta jotakin joka päästi kilahduksen parkettia vasten. Kumarruin nostamaan sen ja aamun himmeässä valossa näin sen kimalteen. Siinä oli hänen vihkisormuksensa. Puristin sen kämmeneeni ja tunsin puristaessani uudenlaista voimaa. Minä selviäisin ilman häntä.
Sitten suljin ikkunan ja katsoin ulos tyhjälle pihalle, kuuseen jonka suojissa en nähnyt valoa enkä huuhkajan hahmoa – en tietenkään nähnyt, sillä se kaikki oli vain unta. Toisella puolella taloa aurinko nousi ja kun kurotin päätäni nähdäkseni sen paremmin, huomasin verhon takana jotakin harmaanruskeaa. Siirsin verhoa ja katsoin.
Siinä oli huuhkajan siipisulka.

Hänen kuolemansa oli onnettomuus. Hän jäi auton töytäisemäksi vain vähän matkan päässä kodistamme.
Myöhemmin sain hautaustoimiston työntekijöiltä vaatteet jotka hänellä oli päällään onnettomuuden sattuessa. Siinä oli vaatteiden lisäksi myös hänen rannekellonsa ja hänen kaulaketjunsa, mutta vihkisormus puuttui. Kun kysyin sitä, he sanoivat ettei hänen sormessaan ollut sellaista. Kun kerroin heille että hän piti sormusta aina ja se oli varmasti ollut hänellä myös hänen kuollessaan, he raapivat päätään ja sanoivat että sormus on tietysti voinut pudota onnettomuuspaikalle. Selitys tuntui ontuvalta, mutta en voinut tehdä mitään asian hyväksi.
Myöhemmin kun onnettomuustutkintapöytäkirjat tulivat, sain kuulla yksityiskohtia onnettomuudesta. Sain kuulla että se oli vahinko. Ketään ei syytettäisi. Silminnäkijäraportit todistivat sen ja monta muuta asiaa, mutta silminnäkijöiden kertomista yksityiskohdista yksi kiinnitti erityisesti huomioni: vain hetki onnettomuuden jälkeen oli paikalla nähty suuri huuhkaja.

Se Iltalehden uutisen kelikamera on noin kahden kilometrin päässä meiltä, ja se lintujenrengastaja kertoi myöhemmin minulle, ettei huuhkaja ole vuosikymmeniin pesinyt tällä alueella. Viimeisin havainto ennen tätä on kesältä kahdeksan vuoden takaa.



Kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille tehty kirjoitustehtävä. Aiheena oli etsiä inspiraatiota jostakin uutisotsikosta. Käytin inspiraationa otsikkoa "Suuri huuhkaja poseerasi kelikameralle".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti